Kun vain muistaa pyytää, apua on tarjolla vaikka kuinka… ja käytännössä mihin tahansa asiaan…
Muistui mieleen kun noita venhoja katselen päivästä päivään yks keväinen veneenlasku merelliseen elementtiinsä.
Suurin toivein starttasin, kone ei meinannu käynnistyä ei sitten millään.. Lopulta käynnistyi mutta sammui. Uusi yritys jolloin sain ajettua pätkän..sammui ja sama uudestaan.
Viimein pääsin viimeiselle poijulle josta en enää uskaltanut edetä merelle. Viittoilin ohikulkevilta apua. Yks venekunta pysähtyi tarjoutuen hinaamaan venhoni mökkkimme rantaan. .
Otin kopan auki ja ihmettelin ja taas ihmettelin.
Siinä ihmetellessä tuli mieleen et näinköhän olisi vapaana olevaa perämoottorienkeliä olemassa, että täällä olis yksi joka tarttis jeesiä.
Varmuudeks vilkaisin ympärilleni ettei kukaan näe ja sitten lausuin pyyntöni ääneen.
Istuin ja olin..äkkiä niveliini tuli liikettä, hilpeästi hihitellen hölköttelin ylös möksälle, käteni hakivat työkaluja. Isäni kysymään että mitäs sinä oikein touhuat, vastasin etten tiedä muuta kuin, nyt mennään rantaan.
Loikkasin veneeseen ja suoraan koneen kimppuun. Jotain käteni siellä tekivät..startti ja kone kävi kuin kehräävä kissa. Repesin kiitolliseen nauruun.
Toinen kerta tapahtui painossa jossa olin hommissa. Asiakas halusi vanamonkukan värin työhönsä. En ollut ikinä kuullutkaan eikä kukaan muukaan (elettiin aikaa ennen älykännyköitä & muita tiedonhakuvempaimia).
Käännyin mielessäni värinsekoitusenkelin puoleen ja pyysin apua.
Tapahtuma oli hauska sillä käteni valitsi hyllyistä sellaisella varmuudella ja ilman pienintäkään epäröintiä väripurkit joista värilastat noukki vähän yhtä, vähän toista ja kolmattakin, tippa neljännestä purkista ja siinä se.
Asiakas oli tyytyväinen ja minä kiitollinen.
Vielä kolmas joka myös tapahtui painokoneen ääressä. Olin yksin hommissa vaan en pasilan pommissa..
Paperin staattisen sähkön kanssa oli niin paljon vaikeuksia et olin saada hermoraivarin. Pää punaisena huhkin ja virittelin kaikella osaamisellani erilaisia taikoja, mutta ei kun ei.
Kuinka ollakaan, mukanani sattui olemaan pieni vihkonen jossa kerrottiin kuinka työskennellä enkeleiden kanssa.
Hetki hiljentymistä, pyysin lainaksi painokone-enkeliä joka tuntisi sähköisyyden metkut..
Kovin harvoin kuulen mitään (useimmiten luulen). Yht äkkinen liikkeelle lähtö ja tekeminen ovat ne välineet joilla toimin, niin nytkin. Huomasin purkavani kaikki loitsuni sekä superviritykseni ja vähän lisääkin niinku varmuudeksi..kokeilin..ei kuulunut rysähdystä.
Jatkoin..kaikki toimi kuin rasvattu. Oli taasen aikaa olla äimän käkenä, ihmetyksestä kiitollisena.
Koko työrupeaman aikana ei mitään ongelmia. Homman jälkeen lausuin hartaan kiitoksen jolloin olin kuulevinani, että mehän olemme olemassa ja auttamassa kunhan muistat pyytää.
Vielä yksi muistuma matkani varrelta. Olin tilanteessa jossa tuli hankittua uusi läppäri, hellittelin sitä kun ystäväni tuli piipahtamaan luonani.
Juteltiin niitä näitä, äkkiä hän otti kynän ja paperia, rupes piirtelemään samalla sanoen, että:
Tähän tulee tälläinen enkeli joka auttaa sinua omien kokemustesi kirjoittamisessa, niin olet ehkä sitä jo tehnytkin.
Repesin taas nauruun, sain mutistua et eikö mikään pysy salassa, joten olkaa hyvä ja jaettu on.
Kissalla voi olla yhdeksän elämää, mutta joskus nekin loppuu… onko jokainen elämä yhtä arvokas?
En ennen tätä hetkeä tiennyt josta nyt kerron jo menneessä ajassa tapahtuneessa, että miten elämä voi olla naps ja siinä kaikki. Toki älyllisesti sujuvasti sanaillen olen asiaa pyöritellyt, vaan en näin kun sen koin erään vaelluksen päätteeksi.
Olin laskeutumassa mäeltä joka kääntyi loivasti oikealle. Äkkiä havaitsin miten nuori vaalean kukertava kissa juoksi aikeenaan ylittää tie. Samaan aikaan kohdalle tuli pakettiauto.. jonka vasemman etupyörän alle kissa jäi. Kuului vain rusahdus ja se oli siinä.
Jotain lähti, jotain jäi.
Jäin myös miettimään elämän arvottamista, miten olen elossani antanut arvoja elämän esiintymiselle muodossa tai toisessa.
Miten toisen muoto elämässä voi olla arvokkaampaa kuin toisen?
Kissan elämänhenki on sama kuin mun, samoin hyttysten joita olen mäiskinyt selkään urakalla.
Puhumattakaan kärpäsistä, paarmoista tai niistä pienen pienistä faaraomurkuista joita tääl joskus vilistelee. Unohtamatta tuota ikiaikaista selviytyjää jota torakaksi kutsutaan. Mäiskis, mäiskis ja läps, sinne elo läks. Ihmisen tappaminen on rikos, mutta ”arvoeläimen” tappaminen on nautittavaa?
Sisältö on sama, eli henki läks, en ymmärrä. Niin ja tietysti kaik tää on mieleni heijastumaa jota sitäkään en ymmärrä 🤗
Huomasin myös miten ohjelmoitu mieleni rupes keksimään mystisiä selityksiä tapahtuneelle malliin, että täytyyhän tässä olla joku idea et miksi tämä tapahtui?
Tuotti melkoisia vaikeuksia hyväksyä se, että elämän henkäys on mitä se on ja piste joten hetkeäkään en enää hukkaa jonninjoutavaan koska ”se” on hollilla koko ajan.
Kissa heitti henkensä jotta sain aihetta tarkastella asenteitani. Selitys se on tämäkin, yhtä hyvä tai huono, ihan sama tai mieluummin kui vaan niin kuin ystäväni asiansa ilmaisee.
On taasen ollut jakso, jossa olen päässyt pohdiskelemaan elämäni kulkua.
Lähinnä olen ihmetellyt parisuhteitani, tai paremminkin niiden hajoamisia. Useamman kerran on syntynyt orastava ajatus, että joku hiton ohjelmointi on ohjannut elämäntietäni.
Tähän saakka olen luullut sen olleen joku ”elämää suurempi juttu” ja siksipä ällistykseni olikin suurta kun tajusin et olen ihan itse synnyttänyt koko stoorin.
Parisuhteet ovat melkoisia elämänkoulun myllyjä… parasta pyöriä mukana…
Matkan varrella olen teemaa lähestynyt lukuisilla menetelmillä, terapioilla, kaikella mahdollisella tulematta hullua hurskaammaksi. Sitten käsiini kulkeutui yks kirja jossa päähenkilö löytää oman elämänsä kohdan jolloin loi, synnytti oman ohjelmansa jota toteutti suurimman osan elämästään. Pysähdyin ja luin uudestaan ja vielä kerran uudestaan… sitten pysäkilläni rupes kolisemaan.
Tunnistin oireeni, muistin alle kymmenvuotiaan pikkupojan hädän siitä miten vanhempani kohtelivat toisiaan, olivat tehneet sitä jo pitkään. Silloin minusta tuli suorittaja, terapeutti joka rupes elämään muiden elämää unohtaen omani.
Niistä ajoista lähtien kaikkia parisuhteitani on ohjannut alitajuinen pelko, pelko menettämisestä. Vaikka olen tehnyt parhaani ollakseni hyväksytty, auttava, terapeuttinen, hoitava, ni aina suhteeni ovat päätyneet pöpelikköön.
Ei edes se, että mulle on sanottu moneen kertaan et nainen vain näyttelee oman roolinsa ja minä olen sen tilannut jotta voisin nähdä? En ole nähnyt mitään.
Ei minulla ole kokemusta siitä et miten elän parisuhdettani, en edes tiedä mitä se vois olla kun olen kaiken aikaa suorittanut, vahtinut, hoitanut, terapoinut, myötäillyt.. jolloin ”merkkien” lukemisessa meikäläisestä on tullut mestaritulkitsija ja taas olen unohtanut minut, sen pienen pojan joka pelkäs niin helvetisti.
Tein sen minkä olen tehnyt aiemminkin. Annoin tilaa tuntea, tunnistaa pelko…
Vaelsin jälkiäni pitkin pojan luo joka minä olin.
Aikuinen Mauri kohtaamassa pientä Mauria jossa molemmat itkevät ilosta sillä kotiinpaluu on alkanut.
On aika pitää juhlat jonka nimenä on rakkaus koska minä olen se. Olin unohtanut.
Ei tän eksyneen juntturaan jääneen pojan löytyminen ensimmäinen ole ollut. Niistä toisista olen kertonut jo aiemmin muissa yhteyksissä. Jokainen löytö tarkoittaa itseluodun ohjelmoinnin purkamista ja tätä ohjelmointia olen tehnyt koko eletyn elämäni ajan.
Ajatus on ajatus niin kauan kunnes annan sille tunteen. Tunne vetää puoleensa samankaltaista ja kun sitä on tarpeeksi, siitä muotoutuu uskomus joka rupeaa elämään itsenäistä elämäänsä josta en tiedä mitään. Nyt tiedän.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Sri Jaakko
Sri Jaakko Turkissa laivailemassa… arvokirja sylissään
Tarkennuksena tuohon karhuun joka istuu Turkin lipun alla, hän on muinoin ilmoittanut nimekseen Sri Jaakko ollen karhu isolla K:lla.
Veijaripehmo joka on kulkenut kanssani maailman turuilla & toreilla, romuttaen mieskuvaani ansiokkaasti.
Aikeeni on naputella yhteisistä retkistämme… Kuvassa 26m moottoripurjehtija josta kapu on jo nyttemmin luopunut:
Botskien botski
Kapteeni Bayramista on tullut vuosien varrella hyvä ystäväni, tosin hän tällä reissulla kysyi vakavissaan, että miksi aina tulet ilman naisseuralaista ja miksi pehmokarhu? Yritä siinä nyt selittää karskille meren miehelle 🙂 :).
Kunnianarvoisa kapu
Toisella kerralla olin ilman karhua ja taas yksin. Kapu tiukasti kysymään, että miksi Mauri tulet yksin? Vastasin nopsaan ”valkoisella valheella”, miten niin yksin,tuollahan hän istuu keulapiikissä selkä tännepäin.
Pikakumppani
Kapu tarkensi katseensa kohti keulaa ja minulle tuli kohta kiire mennä neitosen luokse joka on hyvä kaverini, kerroin hänelle keskustelumme kapun kanssa. Kysyin neidolta, että suostutko olemaan tämän reissun ajan kumppanini?
Suostui, ja loppureissun olimmekin tehotarkkailussa. Väliaikakumppanini sai omien sanojensa mukaan spesiaalikohtelun. Paluussa kentällä kiitimme toisiamme hyvästä harjoittelukumppanuudesta ja erosimme pikasuhteestamme.
Sri Jaakko nautti kaikesta kokemastaan, sillä olihan Hän syntysanoinaan lausunut:
”Nimeni on Sri Jaakko ja nyt riittää sohvannurkalla istuminen, hänen täytyy päästä kokemaan maailmaa”.
Hmmm…. olin kauhuissani, mutta siitä lisää toiste.
Bayramista vielä sen verran, että hän puhui minulle turkkia ja minä vastasin hänelle suomeksi joka oli usein suuri ihmetyksen aihe muiden matkalaisten joukossa.
Kumpikin sai yhteyden yhteiseen mielikenttäämme jossa sanoilla ei niinkään ollut merkitystä, läsnäololla oli.
Olin pitkään hommissa yhdessä painotalossa. Sitten työkaverini lähti omille teilleen ja jätti minulle perinnöksi vaaksanmittaisen ja silloin vielä puhtaan vaaleanpunaisen marsipaanipossun. En edes miettinyt sen syömistä.
Siinä se majaili ikkunalaudalla pölyttymässä sekä nokeentumassa. Sitten tuli oma aikani lähteä toiseen mutta paljon pienempään painoon.
Pidin kunnon läksiäiset, onnellisten juhlapuheiden (he pääsivät eroon minusta ja minä heistä) jälkeen juhlallisesti luovutin tärvääntyneen marsipaanipossun työkavereilleni jotka eivät suinkaan siitä ilahtuneet.
Aika kului etiäpäin. Oli kaunis kesäpäivä kun painomme ovikelloa rimputeltiin voimallisesti. Menin ja avasin oven.. mutta ketään ei missään. Siinä edessäni oli hiton iso laatikko ja päällä nimeni. Olin varautunut painavaan lootaan, mutta se olikin kevyt kuin höyhen.
Toin laatikon sisään ja avasin.. sisällä oli toinen laatikko hyvin narutettuna ja siinäkin nimeni. Avasin senkin ja taas pienempi loota.. lootia oli lopulta kuusi kappaletta ja pienimmässä oli marsipaanipossu joka oli kuin olikin löytänyt tiensä evakkomatkaltaan.. jälleen ikkunalaudalleni.
Tillittelimme siinä toisiamme ja en ole ihan varma, mut olin näkevinäni nopean hymynkareen possun pärstäs.
Mukana ei seurannut mitään lappusia tahi selittelyjä. Annoin asian olla ja possun levätä. Sitten äkkiä sain koston heurekan kaamean.. ja kun oli kesä sekä mansikka-aika parhaimmillaan keksin oikein kieron ajatuksen.
Aikaisemmin aina kesäisin nyt jo taivasmatkoille lähteneen äitini bravuuri oli mansikkakermakakku kerran kesässä painon pojille. Koneet pysähtyivät joka kerta kun kakku tuli ja kiireet siirtyivät minne lie.
Ikään kuin sopivasti olimme tehneet heille jonkun alihankintaduunin ja sen valmistuminen sopi ajatukselleni oikein hyvin. Kiikutin possun mammani luokse ja oikein viattomasti maanittelin häntä loihtimaan vielä kerran hänen mainion mansikkakakkunsa erityiskiitoksena entiseen duunipaikkaani.
Äiti suostui ensin, mutta heti perään kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen myrkytykseen. En antanut periksi ja lopulta sovittiin, että hän tekee kakun ja possu kääritään elmukelmuun sekä jemmataan umpimähkään kakun uumeniin.
Mansikkakermakakku sekä tehty työ valmistuivat samaan aikaan. Tilasin lähetin joka vei molemmat tuotteet entiseen painooni. Kaikki seuraava on heidän kertomaansa:
”Lähetti saapui, tuoden painetun homman ja kakkulootan jossa päällä lappu ”Terveisiä äidiltäni, hän halusi ilahduttaa teitä ja samalla toivottaa hyvää kesää.”
Koneet seis ja pojat kerääntyneinä pomoa myöten kakun ympärille. Epäilys oli suuri sillä tunsivathan he umpikieron luonteeni. Hetki oli yhtä herkkä kuin epyktin maalla joskus, kun vaa’an toisella puolen oli höyhen ja toisella ”viaton sydämeni”joka oli jälleensyntynytvaaksan mittainen marsipaanipossu.
Yksi miehistä rohkaistui ottaen pitkän terävän veitsen ryhtyen tökkimään reikiä (ei kuitenkaan antamaan reikiä)..
Ohi..ohi..ohi.. ja sitten kops. Sika löytyi..
Jäin odottelemaan kotipossuni kotiinpaluuta, mutta taisi pojilta loppua mielikuvitus..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Jokainen jättää jälkeensä jälkiä, jalanjälkiä, tuoksu, roiske tai sottajälkiä tai sitten tunnejälkiä. Oli jäljet mitä tahansa aina niitä kuitenkin jää, paitsi jos on oppinut levitoimaan.. Kirkoissa aistii helposti kohottavia tunnejälkiä.
Tosin meikä on melkoinen junttipulla suhteessa kirkollisiin muotoihin sillä menen niihin sisään jos on pakko, muuten pysyn ulkona.
Olen huomannut miten ns. pyhillä paikoilla tunnistan paikasta huokuvan intensiivisen ”jäljen” johon on ladattu hillittömästi tunne-energiaa.
Jokainen meistä jättää jäljen… ja aistii toisten jäljet tilassa kuin tilassa…
Myös niin monesta kohtaamisesta sen toisen kanssa on jäänyt lämmin muistijälki. Tietynlainen musiikinvärähde avaa sydämeni aistimaan herkän kohottavia viboja jossa kyyneleet eivät ole kaukana. Herkkyyden voi aistia myös joissakin kuvissa, tauluissa/lauluissa tai maalauksissa kukin oman ominaislaatunsa mukaisesti.
Luonnonvoimat ovat oma lukunsa. Olen varma et jokaisella on kokemuksia omimmasta herkkyydestään tuntea/tunnistaa jotain mihin ei ole löytää sanoja. Olen niin monasti ollut tilanteessa jossa on ollut ensivierailu johonkin uuteen paikkaan.
Heti kun astun sisään saan tunnejäljen talon ilmapiiristä. Se voi olla et karkuun ja äkkiä tai voisin jäädä pöydän ääreen pidemmäksikin aikaa. Typistän vielä, jokainen kohtaamani ihminen heijastaa jotakin ja se mitä ”luetaan” on ei sanoja, ei ilmeitä vaan energiaa.
Jokaisella on taito lukea ”energioita” tai heijastuksia siinä ei ole mitään mystiikkaa. Monet vanhankansan sananlaskut kuvaavat samaa ”niin metsä vastaa kun sinne huudetaan” tai ”sitä saat mitä tilaat” tai uudempaa mallistoa ”kun teet kaksi ihmistä onnelliseksi, olet tavallisesti itse heistä toinen”.
Joten suunta sylttytehtaalleni mars, eli mitä mielessäni kannan, onnistumisia vai sitä toista?
Valinta on minun, ainoastaan minun ja valintani seuraus on automaattisesti heijastus jonka se toinen ottaa vastaan omien laatujensa kautta tai sit ei, eli ihan sama.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Olen joskus aiemmin maininnut, että tein pitkän työuran painomaailmassa jonka näyttämöillä esiintyi elämän koko kirjo. Olet varmaan kuullut tarinan ”opetetuista kirpuista”.
No, minä olin se kirppu joka oli opetettu (lue; suostui uskomaan, että näin oli aina ollut ja tulee olemaan) tiettyyn kaavaan.
Kirppulauma johon silloin kuuluin hyppi purkissa, lauma ei edes tiennyt olevansa purkissa, koska aina olivat olleet siinä.
Ajan saatossa kirppulauma oli oppinut pomppimaan siten, että pää toistuvasti osui johonkin joka sattui kipeästi ja näin opin toistojen kautta, että ei kannata.. ei kannata koska sattuu ja kirppuelämäni jatkui ja jatkui.
Sitten tapahtui ihme, pomppasinkin korkeammalle muistamatta ettei niin saa tehdä. Ällistykseni oli moinen kun en osunutkaan siihen johon oletin. Kukaan toinen ei huomannut mitään.
Onko mitään rajoja mihin korkeuksiin ylletään… kunhan vain yritetään?
Jatkoin uteliaisuudesta kokeilujani, pompin ja loikin, pompin aina vain korkeammalle jolloin avautui ihme ja näin ettei minulla ole rajoja. Kerroin kavereille, että tulkaa mukaan seikkailuun, ihmeitä ihmeiden perään, mut ei ketään kiinnostanut.
Ne sano vaan, että lopeta tollanen höpötys, meillä on saavutettuja etuja eikä niitä voi rikkoa. En välittänyt koska joka kerta kun uskalsin rikkoa rajani, näin uusia ihmeitä ja missään ei ollut vaikeusasteita oli vain mahdollisuuksia.
Sitten yhden kerran otin vauhtia ja pomppasin, loikkasin koko saamarin jutusta ulos jolloin näin, että se oli yhdessä rakennettu laatikko jolla selkeät seinät, kuviteltu katto ja siinä seinien sisällä tapahtui elämä.
Painotan ilmaisua ”tapahtui”, koska niin tapahtui.
Minua elettiin, minä en elänyt.
Kokeilin monta kertaa hyppimistä sisään ja ulos, sisään ja ulos. Ei rajoja, kukaan eikä mikään rajoittanut. Koin olevani vapaa.
Aina kun tulin retkiltäni, kaffihuoneessa yritin kertoa siitä suunnattomasta vapaudesta mihin jokaisella on mahdollisuus jos vain uskaltaa laskea irti. Minusta tuli taukotilan ilmanpilaaja joka torppasi mehevät juorut, yleisen masennuksen.
En suostunut enää siihen. On jokaisen ihmisen vastuu oppia, miten yhdistyä henkilökohtaiseen sydäntilaansa ja päästä sisäiseen ydinolemukseensa. Kukaan ei voi tehdä tätä puolestani.
Toisaalta, tässäkin on mahdollisuus mennä ojasta allikkoon liiallisella innokkuudella muuttaa muita, muuttaa systeemiä tai opittuja arvoja. Minäkin menin ja ihan suoraan pöpelikköön.
Olin huomaamattani rakentanut uuden skenen tai laatikon ja vielä edes tajuamatta sitä.
Uudet rajat, vain hieman hienommat, raja on raja eikä se siitä muuksi muutu vaikka voissa paistaisi.
Viimein huomasin uuden rakennelmani joten loikkasin siitäkin ulos, lopetin maailman parantamisen, suostuin siihen etten tiedä mitään.
Suostuin ja suostun olemiseen hetkessä joka näyttää alati avautuvan ihmeen ja sitten toimin jos toimin sillä qe mas da eli ihan sama tai mieluummin kui vaa.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Osallistuin kerran kauan sitten yhdelle kurssille Australiassa Brisbanen lähellä, tarkemmin Gold Coastilla. Asuinpaikkamme oli korkeassa tornitalossa ja kämppäkaverikseni siunaantui kaveri joka harrasti kohtuullisesti (omien sanojensa mukaan) käyntejä Casinolla, jos se vain oli mahdollista.
Hän kertoi varaavansa aina tietyn summan pelaamista varten ajatuksella, että jos voittaa, niin hyvä ja jos häviää, niin yhtä hyvä.
Taas yhtenä aamuna kun luennolle piti mennä, kaveri oli silmät ristissä ja kysyessäni, että miten kävi, hän kertoi olevansa hieman voitolla. Heitin ilmaan toisen kysymyksen, että ota minut mukaan jos vielä menet? Hän vastasi myöntävästi.
Tuli ilta jolloin paikalliselle Casinolle taxilla mentiin. Ennakkoon oltiin sovittu pelisäännöt, että kumpi on voitolla, maksaa aterian + kyydin takaisin kämpille. Jo meno Casinolle oli minulle aivan uusi kokemus.
Astuminen sisään valoisaan saliin jossa kimalluksesta ei ollut puutetta. Yksikätiset rosvot seisoivat moniperäkkäisissä riveissään nyt vielä melko hiljaisina kun iltakin vasta lähenteli kymmentä. Muutaman tunnin kuluttua kävikin jo sellainen kilinä et kolina ja lähes jokaisen varressa oli roikkuja anelemassa onnettarelta tippiä parempaa.
Kämppikseni esitteli auliisti erilaisia pelihärveleitä ja kertoi miten ohi purjehtivilta neitosilta sai noukkia ilmaiseksi mitä tahansa juotavaa mitä heidän tarjottimillaan oli. Ruletti oli kaverini suosikkipeli. Sijoituttiin yhden pelipöydän ääreen ja kerroin olevani vain katselijana.
Oli mielenkiintoista seurata miten ihmiset voittivat ja hävisivät ilmeenkään värähtämättä. Minulle käsittämättömiä summia liikkui ees ja taas taukoamatta. Seassa oli pikkupelureita pienten pelimerkkikasojensa kanssa ja näihin ystävänikin lukeutui. Hän oli taasen voitolla..
Kun iltaa oli mennyt jo tovi, hän vinkkasi ”pikkusormellaan”, että tässä sulle pelimerkki, laita se minne tahdot. Laitoin ja hävisin… äkkiä olin hänelle velkaa 200 aussidollaria, mutta sitten onnetar rupesi suosimaan meikäläistäkin. Niin kuin sopimukseemme kuului, maksoin aamuyön aterian sekä kyydin kotiin. Maksoin myös velkani hänelle ja vielä jäi plussaa n. 700 aussia.
Aamusella meitä oli kaksi joilla tulitikut pitämässä silmiä auki. Muutama päivä edellisen jälkeen mentiin uudestaan. Tällöin huomasin miten minulla oli jo laskelmallisuutta mukana.
Huomasin myös, että jos kykenen pitämään täysin yhdentekevänä ajatukseni siitä, että mille nrolle ruletin kuula pysähtyy, useimmiten voitin. Sitä vastoin kun ennakkohaluni oli mukana, hävisin.
Aamun autereessa könysimme jälleen kämpille saman kuvion toistuessa, eli syötiin hyvin, nautittiin aamunkaffit ja kumipyörällä kotiin. Olin plussalla yhteensä 900 aussia. Kieltäydyin enemmästä pelaamisesta, vetosin kohtuullisen hyvään itsetuntemukseeni.
Tehtiin muiden matkalaisten kanssa retki Australian itäisimpään kärkeen Byron Bayhin. Kyseinen BB on varsin tunnettu surffailijoiden keskuudessa ja yhtä tunnettu se on myös lukuisista opaalikaupoistaan.
Tassuni kuljettivat meidät yhteen putiikkiin jossa avulias ei aatu, vaan neitonen ystävällisesti kysyi, että miten voin auttaa? Äännähdin, että maito-opaaleja tahtois nährä. Käytiin melkoinen kivikasa läpi, ei vaan tuntunut osuvan kohdalle. Tai kyllä osui, mutta sellaisissa hinnoissa, ettei meikäläisellä ollut mahdollisuutta.
Tuli paikalle itse isäntä jonka kanssa ruvettiin haastelemmaan. Tony (isäntä) oli ilmiselvässä rakkaussuhteessa opaalehin, sillä niin pehmeän lempeästi hän niistä huasteli. Hän kertoi miten heidän perheyhtiöllään on muutamia opaalikaivoksia ja… äkkiä hänen silmiinsä syttyi aivan erityislämpö. Hän kumartui tiskinsä taakse, otti nyytin joka oli mustaa samettia ja varovaisesti aukaisi sen.
Se mitä sain nähdä, sinkautti meikäläisen ikkunan läpi kauas kadulle ja kun viimein olin takaisin kehossani, edessäni oli varmasti kaikkien opaalien kuningatar. Ei minulla ole sanoja sitä kuvaamaan. Hän itsekin taivasteli onneaan sanoen, että tällä kivellä ei ole hintaa, sen arvo on hinnaton ja tämänkaltainen opaali on jokaisen kaivajan unelma.
Palattiin aiheeseeni uudestaan, että miten hän voi olla avuksi etsinnässäni. Hän esitteli muita hiottuja opaaleja joista yksi erottui ylitse muiden ollen black opal. Mustaopaali jossa valomeri leikitteli kaikissa väreissä tulioranssin hallitessa. Hoito-ohjeena sain uittaa sitä silloin tällöin vedessä ja välttää kovia lämpötilavaihteluita.
Hintaa sille kertyi tonni paikallista, mutta varsinainen yllätys tulikin maasta pois lähtiessä, sillä sain taxfree palautuksena 90, joten ihan oikeasti maksoin siitä 10 aussia sillä loputhan tuli siitä Casinokeikasta.
Mitäpä opin tästä? Uhkapeli kannattaa..joskus.. vaan ei hullu harakankiilto silmissäni..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Harvoinpa olen naisen edessä kontannut ja vielä ”ruusuhampaissa” ja jos olenkin, olen tehnyt sen yksin.
Olin lähdössä Kaapelitehtaalle Äiti Amman halaukseen, kun karhuni Sri Jaakko ilmoitti tulevansa mukaan..
Hmm..
No, siinä käytiin jo tutuksi tullut kädenvääntö minäkuvan koskemattomuudesta vai sen nujertamisesta.
Karhu voitti ja sinne mentiin.
Lienee turha mainita etteikö karhu nauttinut kaikesta kokemastaan. Ruusut ostin kummallekin, J sai punaisemman ja sitten jonon jatkoksi. Olin jo aikaisemmin käynyt hakemassa darshan- numeron. Siinä me kontattiin metri metriltä lähemmäksi Äitiä.
Äiti Amman rakkaudellinen kenttä & Krishnan & Kosmisen Äidin & Korkeimman Jumalan ylistyslaulut & meditoivien ihmisten joukko & kukka-asetelmat ja joka puolelta valuva kauneus vahvistivat tunnelmaa.
J oli pollea ruusunsa kanssa ja kun tuli halauksen hetki, J sai kunnian ensin.
Äiti halasi silmänsä loistaen karhua samalla mutisten jotain mantraa, ojensi kätensä avustajalleen jolla väriainekuppi josta koukkas värinapin Jaakon otsalle.
Sri Jaakko pitää korkeista paikoista… niin konkreettisesti kuin henkisesti…
Meikä sai vain lämpimästi nauravan Äidin halauksen mutta en nappia otsaan. Pahemman luokan diskriminointia sanon minä..
Toinen kerta toisessa paikassa jossa oltiin ystävänaisen kanssa aikeissa mennä Äiti Amman halaukseen. Jonoteltiin siinä, tällä kertaa ei kontattu, avustaja porhalti viereen kysyen et josko haluatte mennä samaan aikaan?
Vilkaistiin toisiamme ja vastattiin joo. No minut tempaistiin ensin ja heti perään tämä ystäväneitonen rojahti viereeni.
Siinä me oltiin kunnon rutistuksessa… äkkiä vasempaan takakoipeeni iski kramppi. Oloni oli varsin kaistapäinen sillä yläpäässä oli lämmin halaus ja toisessa päässä järjetön suonenveto joka ryöväs huomioni.
Jälkeenpäin sain kuulla et ystävälläni oli kramppi vatsassa. Heh, siinä kaks kramppikasaa Äidin hellässä halauksessa.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Samankaltaisuuden vetäessä puoleensa samankaltaisia, ryhmämme syntyi kuin itsestään. Tapasimme joka maanantai yhtenä kevätkautena paikassa joka oli kuin tarpeisiimme luotu.
Yksityisklubiksi rakennettu tila jossakin kellarissa jossa sai pitää tarvittaessa enemmänkin ääntä. Harjoittelimme esiintymistä kuvitellun yleisön edessä, spontaaneja puheita, luovaa tanssia sekä äänijänteiden avaamista kurkku suorana.
Tekemisen ilo, nauru, pelkojen ylittäminen sekä kokemusten jakaminen olivat niitä evästeitä joilla toisiamme tuettiin. Kun tuli jytätanssin aika, menin kipsiin ja olin kuin rautakangen niellyt.
Liikkuminen ihmisten keskellä ja vielä rytmiä tavoitellen.. huh!
Kammottavaa oli kokemus jossa kaikki jäseneni tuntuivat olevan eriparia, eikä yhteistä säveltä niiden kesken meinannut löytyä ei sitten millään.
Ensimmäinen ”tuuletukseni” kun voitonriemu piti ulos kajauttaa, se oli jotain onnetonta pihinää. Varsin pian tajusin, että mielikuvista on kysymys, mitä mielessäni kannan, onnistumista vai epäonnistumista, vai kannanko yhtikäs mitään.
Kun näin, etten mitään nähnyt, piti vaihtaa kanavaa ja uudessa projektorissani pyörikin filmi jossa olin notkea kuin spagetti, voimassa kuin raketti jolla tuuletuskanavat täysin auki.
Olen elämässäni saanut jo tuta miten Elämä isolla Eellä haastaa heittämällä valkean hanskan johon minun on vastattava jotta voin todentaa mielikuvani toimivuuden. Kerta kerran jälkeen asiat rupesivat sujumaan, ei kuitenkaan rutiinilla eikä naapuria apinoimalla, vaan aina siitä uudesta olemisen paikasta jossa olin.
Kymmenen minuuttia hikijumppaa, toiset viismin. täysjytää ja sitten minuutti ylös alas pomppien kädet kohti taivaita äänijänteet täysillä onnistumisen tuuletusta.
Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, määrätietoinen harjoittelumme heijastui välittömästi jokapäiväiseen elämäämme, missä ikinä kuljimmekaan. Onnistumisen mielikuvat tukivat niin päivätyössä kuin harrastuksissa, kohtaamisissa erilaisten ihmisten kanssa.
Jossain maaliskuun paikkeilla syntyi ajatus yhteisestä tehoviikonlopusta mökillä maaseudun rauhassa
Ruotsinmaalta tuli vetäjä joka tuki samaa linjaa jota olimme jo niin hyvin harjoittaneet. Viikonloppuun kuului myös tulikävely tai paremminkin hehkuvilla hiilillä kävely.
En ollut huolissani tulevasta, sillä olinhan kävellyt sen jo aiemmin erään tunnetun järjestäjän ohjaamana. Silloinen kekälekävely oli moitteetoman puhdas ja kävelystä syntynyt riemu suunnaton.
Koivunhaloista rakensimme n 8m pitkän ja metrin leveän sekä korkean halkojonon, jonka sitten yhdessä sytytimme tasaisesti palavaksi roihuksi. Palasimme takaisin ylös kämpälle ja jätimme tulihaudan palamaan iloisesti sille raivattuun tilaan.
Jokainen valmisti itseään niin kuin taisi ja ryhmänäkin toisiamme tsempattiin. Monenlaista ajatuksen sekä tunteenvirtaa ajelehti pääni läpi ja epäilinkin täysjärkisyyttäni ettenkö muka olisi kerrasta oppinut.
Ryhmänvetäjämme antoi uloslähtökehotuksen. Kengät pois, sukat pois ja lahkeet käärittyinä polviin marssimme jonossa alas, katseet kiinnittyneinä tuliseen oranssipetiin.
Ryhmästämme yksi vetäytyi, kuusi käveli puhtain jaloin, neljälle lieviä rakkuloita ja kaksi lähti paikalliseen keskussairaalaan.
Toinen jouduttiin kantamaan reppuselässä vastaanottoon kun ei voinut ottaa askeltakaan. Hän joutui jäämään sisään ja meikä viikon sairaslomalle.
Vieläkin muistan ympärilleni kerääntyneen hoitsulauman jotka ihmettelivät jalkapohjiani kun makoilin heidän pritsillään jossakin itäisensuomen sairaalassa. Tohtoritäti seisoi vieressäni kynä sekä paperilehtiö kädessään.
Hän kysymään et missäs tämä tapahtui.. vastasin etten tiedä, kun en tiennyt.
Sitten hän kysyi nautitun nesteen määrää jolla ilmiselvästi epäili hoopouttani, vastasin siihen juoneeni vain kirkasta.. vettä.
Tohtori pudisteli päätään siirtyen muiden taivastelijoiden joukkoon.
Soitin maanantaina pomolleni ja kerroin hieman muunnellun tarinan astumisesta saunan tulipesästä loikanneen kekäleen päälle. Seuraavalla viikolla töihin ankkamaisesti vaappuessani, pomoni heitti kuin ohimennen kysymyksen saunasta,
”Ai, että molemmin jaloin astuit ja vielä eri kekäleen päälle…”
…hyväntahtoinen virne naamallaan.
Viidakkorumpu tai puskaradio on se väline jossa jutut liikkuvat usein nopeammin kuin ajatus ja kun kaikki tuntevat melkein kaikki, rumpu oli pärissyt.
Olin ylpeä sekä tietäväinen ja sorruin vanhaan rutiiniin ajatuksella, että:
“Minähän osaan tämän jo.”
Enpäsvainen osannutkaan.
Kekälekävelymme oli hurjin mitä olin niitä nähnyt, kekäleet osittain vielä paloivat ja koko hauta hehkui tulioranssina. Järkeni sanoi jyrkästi ”EI”, vaan kävelylläpä ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa.
Hyvä valmentautuminen osaavan ohjaajan kanssa on avain turvalliseen hehkuvilla hiilillä kävelyyn, ja sitten kun olen valmis.. otan askeleen.
Ehdottomasti en moiti ketään, enkä vieritä vastuuta kenellekään toiselle. Minun kohdallani oli kysymys virheellisestä asenteesta jonka juuret olivat ylpeydessä. Asennehäiriöinen oli myös kaverini joka jäi sairaalaan sisään. Hänellä se oli näyttämisenhalu, ”vauhdilla ja minä ensin.”
Onnekseni oli juuri ilmestynyt kirja Veteen kätketyt viestit
Masaru Emoto, japanilainen vesitutkija joka on erikoisherkkään filmiin perustuvalla valokuvausmenetelmällä saanut selville, että jäätyneeseen veteen muodostuneet kiteet muuttuvat, kun niihin suunnataan tietynlaisia keskitettyjä ajatuksia.
Hän on havainnut, että puhtaitten lähteitten vesi samoin kuin vesi, johon on suunnattu rakastavia sanoja, tuottaa kirkkaita, monimuotoisia ja värikkäitä kidemuodostelmia. Saastunut vesi tai sellainen, johon on keskitetty kielteisiä ajatuksia, saa aikaan epäsymmetrisiä ja himmeänvärisiä kiteitä.
Sain lääkkeitä särkyyn ym, mutta en käyttänyt niitä. Vuntsin että, kun kerran mielikuvista on kysymys, päätin kokeilla sisäistä visualisointia jalkapohjissani oleviin pulleisiin nesterakkuloihin.
Laitoin käteni hellästi jalan molemmin puolin rakkojen päälle, siunasin omin sanoin niissä olevan nesteen ja kiitin tästä hienosta kokemuksesta. Näin mielessäni miten palorakkuloiden nesterakenne loistaa puhtaimmassa muodossaan luoden suotuisan maaston kehoni toipumisjärjestelmälle.
Tein sen muutaman kerran päivässä ja molemmille jaloille. Parantumisprosessi eteni vauhdilla ja lopulta jalkapohjani olivat kauniit ja puhtaat kuin vastasyntyneellä.
Mitäpä opin tästä? Kieltäydyin kolmannesta hiilikävelystä johon olisin muutama viikko myöhemmin Londoniumissa päässyt sillä yksi kokemuskerta kumpaakin lajia oli tarpeeksi.
