Kirjoittaja: Mauri Rantala

Jokainen jättää jälkeensä jälkiä, jalanjälkiä, tuoksu, roiske tai sottajälkiä tai sitten tunnejälkiä. Oli jäljet mitä tahansa aina niitä kuitenkin jää, paitsi jos on oppinut levitoimaan.. Kirkoissa aistii helposti kohottavia tunnejälkiä.

Tosin meikä on melkoinen junttipulla suhteessa kirkollisiin muotoihin sillä menen niihin sisään jos on pakko, muuten pysyn ulkona.

Olen huomannut miten ns. pyhillä paikoilla tunnistan paikasta huokuvan intensiivisen ”jäljen” johon on ladattu hillittömästi tunne-energiaa.

Myös niin monesta kohtaamisesta sen toisen kanssa on jäänyt lämmin muistijälki. Tietynlainen musiikinvärähde avaa sydämeni aistimaan herkän kohottavia viboja jossa kyyneleet eivät ole kaukana. Herkkyyden voi aistia myös joissakin kuvissa, tauluissa/lauluissa tai maalauksissa kukin oman ominaislaatunsa mukaisesti.

Luonnonvoimat ovat oma lukunsa. Olen varma et jokaisella on kokemuksia omimmasta herkkyydestään tuntea/tunnistaa jotain mihin ei ole löytää sanoja. Olen niin monasti ollut tilanteessa jossa on ollut ensivierailu johonkin uuteen paikkaan.

Heti kun astun sisään saan tunnejäljen talon ilmapiiristä. Se voi olla et karkuun ja äkkiä tai voisin jäädä pöydän ääreen pidemmäksikin aikaa. Typistän vielä, jokainen kohtaamani ihminen heijastaa jotakin ja se mitä ”luetaan” on ei sanoja, ei ilmeitä vaan energiaa.

Jokaisella on taito lukea ”energioita” tai heijastuksia siinä ei ole mitään mystiikkaa. Monet vanhankansan sananlaskut kuvaavat samaa ”niin metsä vastaa kun sinne huudetaan” tai ”sitä saat mitä tilaat” tai uudempaa mallistoa ”kun teet kaksi ihmistä onnelliseksi, olet tavallisesti itse heistä toinen”.

Joten suunta sylttytehtaalleni mars, eli mitä mielessäni kannan, onnistumisia vai sitä toista?

Valinta on minun, ainoastaan minun ja valintani seuraus on automaattisesti heijastus jonka se toinen ottaa vastaan omien laatujensa kautta tai sit ei, eli ihan sama.