Kissalla voi olla yhdeksän elämää, mutta joskus nekin loppuu… onko jokainen elämä yhtä arvokas?
En ennen tätä hetkeä tiennyt josta nyt kerron jo menneessä ajassa tapahtuneessa, että miten elämä voi olla naps ja siinä kaikki. Toki älyllisesti sujuvasti sanaillen olen asiaa pyöritellyt, vaan en näin kun sen koin erään vaelluksen päätteeksi.
Olin laskeutumassa mäeltä joka kääntyi loivasti oikealle. Äkkiä havaitsin miten nuori vaalean kukertava kissa juoksi aikeenaan ylittää tie. Samaan aikaan kohdalle tuli pakettiauto.. jonka vasemman etupyörän alle kissa jäi. Kuului vain rusahdus ja se oli siinä.
Jotain lähti, jotain jäi.
Jäin myös miettimään elämän arvottamista, miten olen elossani antanut arvoja elämän esiintymiselle muodossa tai toisessa.
Miten toisen muoto elämässä voi olla arvokkaampaa kuin toisen?
Kissan elämänhenki on sama kuin mun, samoin hyttysten joita olen mäiskinyt selkään urakalla.
Puhumattakaan kärpäsistä, paarmoista tai niistä pienen pienistä faaraomurkuista joita tääl joskus vilistelee. Unohtamatta tuota ikiaikaista selviytyjää jota torakaksi kutsutaan. Mäiskis, mäiskis ja läps, sinne elo läks. Ihmisen tappaminen on rikos, mutta ”arvoeläimen” tappaminen on nautittavaa?
Sisältö on sama, eli henki läks, en ymmärrä. Niin ja tietysti kaik tää on mieleni heijastumaa jota sitäkään en ymmärrä 🤗
Huomasin myös miten ohjelmoitu mieleni rupes keksimään mystisiä selityksiä tapahtuneelle malliin, että täytyyhän tässä olla joku idea et miksi tämä tapahtui?
Tuotti melkoisia vaikeuksia hyväksyä se, että elämän henkäys on mitä se on ja piste joten hetkeäkään en enää hukkaa jonninjoutavaan koska ”se” on hollilla koko ajan.
Kissa heitti henkensä jotta sain aihetta tarkastella asenteitani. Selitys se on tämäkin, yhtä hyvä tai huono, ihan sama tai mieluummin kui vaan niin kuin ystäväni asiansa ilmaisee.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Nyt jo edesmennyt isäni vietti melkein viimeiset elonhetkensä Vanhusten Palvelutalossa. Talo oli hyvä ja hoitokin oli hyvää.
Isäni oli eläessään kohtuullisen ulospäin suuntautunut, kuitenkin ja vanhemmiten se tuiki tärkeä kontaktin otto toiseen ihmiseen jäi vähemmälle ja mies uhkasi erakoitua oikein urakalla.
Minulla oli aitiopaikka saadessani seurata miten mies vanhenee ja miten ennen niin tärkeät asiat menettävät merkityksensä ja toiset asiat nousevat etualalle. Puhuimme paljon, hänen lapsuusmuistonsa olivat kiehtovaa kuunneltavaa ja hän osasi kuvailla ne elävästi.
Vanhuuden lähestyessä keskeiset asiat palaavat mieleen… ja omiin käsiin
Sainkin kuvan rankasta lähtöstartista elämään hänen perhepiirissään 1900-luvun toisella kymmenellä. Varsinkin kaveripiirin kolttosista kun sen ajan puulaivat lastejaan toivat Suomenlahden itäiseen kolkkaan, miten pojat ovat poikia aina vaan ja sukupolvesta toiseen.
Isäni ei koskaan elonsa vahvimmassa olossa kertonut ajasta jolloin hänenkin oli tartuttava aseeseen ja lähdettävä rintamalle. Aistin useasti, että jotain siellä mielen sopukoissa painaa ja joskus yritin ottaa sitä puheeksi, mutta huonolla menestyksellä miehen vaietessa kuin muuri.
Sain hänet lähtemään Rosen-hoitoon, hän kävi siellä puolenkymmentä kertaa lopettaen äkisti. Vasta hänen poismenonsa jälkeen tämä hoitaja kertoi minulle, että he olivat lähestymässä syviä ”kipujemmoja”, jolloin isäni lopetti hoidot.
Niin, kipuun katsominen ei ole niitä kaikkein mukavimpia juttuja, ja jos sen kuitenkin rohkenee tehdä, painolastista vapautuminen voi avartaa / keventää koko loppuelämän.
Maallisen vaelluksensa viimeisellä vuodella hän kerran aukaisi ”Pandoran lippaansa” ja sitten minun alaleukani tipahti kopsahtaen lattiaan ja vain kuuntelin ja kuuntelin. Isä kertoi lukuisista ”läheltä piti” tilanteista ja kertoi myös miten ikään kuin ”varjelus tai suoja” oli alati valppaana hänen vierellään.
Niin paljon muistoja mieltä painamassa, tunsin avuttomuutta kun en kyennyt muuhun kuin antamaan rakkautta sekä läsnäoloani aina siihen käsillä olevaan hetkeen.
Lähellä oleminen / kosketuksen tarve on ihmisen tarve jo pienestä pitäen ja siksi koin arvokkaana sen, että nyt oli minun vuoroni antaa hänelle lähellä oloa, silittelyä, kosketusta, istua vieressä ja vain kuunnella.
Puhuimme paljon anteeksiannosta, luopumisesta, rakastamisesta, irti päästämisestä, elämästä sekä kuolemasta. Puhuimme kuoleman prosessista ja kerran kun hän vielä asui kotonaan, hän kysyi minulta:
”Et arvaa mitä koin viime yönä?”
Ja sitten hän kertoi heränneensä aistimukseen leijumisesta selällään ja kun hän aukaisi silmänsä, huoneen katto oli ihan nenän edessä.
Muistutin häntä tästä kokemuksestaan kun taas kerran makustelimme elämän mysteeriota, että fyysinen kuolema on fakta, sitä vastoin rakkaus pysyy. Välillämme ei ollut mitään epäselvää, ei jäänyt keskeneräisyyttä, ei sanomattomia sanoja, hänen elämänpöytänsä oli puhdas lähteä ja kun aika tuli, kaikki tapahtui kauniisti.
Anteeksiannon syvempi merkitys tuli kerran esille kun vielä asuin siellä edellisessä kämpässäni. Nukuin parvellani ja säpsähdin hereille raivokkaaseen rämähdykseen. Silmäni pomppasivat apposen auki ja kuuntelin… ei mitään.. aivan hiljaista.
Raahauduin silmäripsillä vetäen parven reunalle ja taskulampulla suuntasin valokeilan alas.. Siinä kyljellään seinänvieressä oli pitkä lundiahylly. Ei aihetta toimenpiteisiin ja jatkoin nukkumista. Aamulla könysin alas ja jäin ihmettelemään, että miten tuo kaapin ja seinän välissä ollut hylly voi kaatua?
Nostin hyllyn ylös ja tungin takaisin, sitten kokeilemalla kokeilin, että mikä on sen kaatumispiste ja kyllä siihen aika paljon vääntövoimaa tarvittiin. Kun ei oma miettiminen tuottanut tulosta, piti turvautua viisaampaan.
Soitin samalle ystävälleni joka tästä saaritontustakin kertoi ja kysyin, että mikä.. kerro? Hän oli hetken hiljaa, tehden vastakysymyksen, että onko sukupiirissä isäni puolelta mennyt rajan yli mieshenkilöä lähiaikoina?
Vastasin, että joo, isäni veli? Hän pyysi väittämään isälleni viestin, että heidän välilleen oli jäänyt jotain keskeneräistä ja se pitää häntä ”kiinni”?
Jonkin aikaa myöhemmin kun olin isäni kanssa mökillämme, siinä keittelimme teetä, otin tämän puheeksi. Kerroin kaiken juuri niin kuin se tapahtui.
Sanoin myös, ettei se minulle kuulu miten sen teet, enkä välitä tietää, että mistä voisi olla kysymys, mutta isä jos sinulla on jotain mitä tahansa keskeneräistä / kaunaa jäänyt, niin ole hyvä ja anna anteeksi sekä laske irti sillä haluan pitää hyllyni ehjinä.
Myöhemmin isäni ohimennen murahti:
”Se on tehty.”
ja keveneminen näkyi miehen olemuksessa.
Olin taas menossa isäni luokse vanhustentaloon kun yllättäen karhuni Sri Jaakko ilmaisi vetoomuksensa päästä mukaan. No otin mukaan, hieman aprikoin mielessäni, että mitenköhän iso mies karhuun suhtautuu?
Turha oli pelkoni, esittelin heidät toisillensa ja hieman kertoilin karhun seikkailuista maailmalla. Ilo ja nauru nousivat miehen silmiin kun hän tätä pehmoa pyöritteli, piti sylissään ja halaili.
Myöhemmin illalla kun minulle tuli kotiinlähdön aika, kysyin josko karhu saisi jäädä hänen luokseen? Karhu jäi ja jäi pitemmäksikin aikaa tehden sitä mitä hän niin hyvin osasi, kierrätti rajatonta rakkautta olemuksensa läpi, ollen erittäin mieluisa vieras…
