Kuuntelen, Isä, mitä Sinulla on minulle asiaa?
Sinä lapseni olet minulle Rakas, Miksi et siis olisi sitä kokoajan myös itsellesi. Kun olet sitä itsellesi, voit olla sitä jokaiselle ja kaikelle. Tiedä, varmuudessa, että polkusi on jo merkitty, enkä anna sinun siltä enää poiketa, koska se on oma tahtosi. Sinun tiesi tulee olemaan suora. Kun pidät oman tietoisuutesi koko ajan Minussa, voit olla varma, että kaikki tapahtuu siinä helppoudessa, jonka olen sinulle luvannut.
Kun Minä huolehdin sinusta, se tarkoittaa, ettei sinun tarvitse missään tilanteessa olla huolissasi tai peloissasi. Voit antaa aivan kaiken käsiini. Ja luottaa siihen, että kaikki on kokoajan oikein hyvin. Kauhun unet ovat ohi, ja on tullut onnellisten unien aika. On tullut aika muistaa muinainen laulu ja on tullut aika muistaa kuka totuudessa olet. Sinä olet Minun ja Minä olen Sinun. Nyt. Ei ole muuta aikaa kuin Nyt. Siispä ole sinäkin nyt, niin saat olla luonani joka hetkessä. Kotona, Minun ikuisuuden Valtakunnassani.
Älä siis pelkää päästää irti unestasi ja tulla luokseni. Kun annat kaiken Minulle, Minä annan kaiken sinulle. Siinä vaihtokaupassa sinä saat antamalla pois sen mikä on tyhjää ja arvotonta itsellesi. Saat pelon tilalle koko sen perintöosuuden joka sinua varten on ikuisuuteen Rakkaudessa talletettu. Ota se avosylin vastaan, se kuuluu sinulle. Ole siis ilossa ja rauhassa. Ole Rakkaudessa. Sinä olet se. Ja ulkopuolellasi ei ole mitään muuta. Minä olen kaikessa ja kaikkialla. Näe Se.
Aihearkisto: Monican blogi
Jumalalle minä riitän joka hetki
Jumalalle minä riitän joka hetki.
Ajatus, että minun pitäisi ”putsata” persoonamieltäni, on mieletön. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Minun ei tarvitse muuttua ”paremmaksi” että kelpaisin. Riittää, että antaudun Jumalani edessä, annan oman tahtoni liittyä Hänen tahtoonsa. Se on minun ja Hänen yhteinen tahto. Muuta tahtoa ei ole.
Siksi kaipaus olla rakastettu on niin suuri. Minä muistan aavistuksenomaisesti sen, miltä tuntuu rakastaa täydellisesti ja miltä tuntuu olla täydellisesti rakastettu. Siksi olen koko elämäni etsinyt rakkautta ulkopuoleltani. Tajuamatta, että minä olen ikuisesti rakkaus ja rakkaudessa. Joka hetki se (rakkaus) on minussa totta. Kaikki mistä rakkaus puuttuu, on olematonta. Ja se mikä on olematonta, ei voi minua haavoittaa. Kaikki, mistä rakkaus puuttuu, korjaantuu, kun se täytetään rakkaudella. Samalla lailla ja yhtä helposti kuin pimeä huone muuttuu valoisaksi, kun valot sytytetään.
Totuus minussa on rikkumaton ja ehjä. Jumalalle minä riitän joka hetki. Juuri sellaisena kuin olen. Sillä hetkellä kun tämän oivallan, olen kotona. Sillä hetkellä kun tämän oivallan, on kaikki egokuvat tehty jo puolestani tekemättömäksi. Siksi minun ei tarvitse tehdä itse mitään muuta kuin antautua rakkaudelle, joka minä olen ja joka on minussa.
Jumalalle minä riitän joka hetki.
Kun tyhjyyteen putosin
Kohtasin miehen, joka sanoi minulle: ”Et ole vaimoni, et ole tyttöystäväni, et ole äitini, et ole …” Kuulin loputtomalta kuulostavan listan, mitä kaikkea en ole. Hänelle. Miehelle, johon olin korviani myöten rakastunut. Jotain sisälläni pirstoutui. Meni rikki. Siitä se alkoi. Kuorien hajoaminen.
Muistin miehen, joka raiskasi minut asetta pitäen. Ainoa ajatukseni oli vain antautua, jotta selviän tilanteesta hengissä. Kohtasin kuolemanpelon.
Muistin miehen, joka pani minua takaapäin peiton alla, kun hänen ystävänsä katsoivat vierestä. Kohtasin häpeän.
Muistin miehen, joka kertoi minulle, että naisen pyhin paikka on ruma, samalla kun hän väkivaltaisesti kohteli naiseuttani. Itse-inhoni vain lisääntyi.
Koin hetken, jossa silloinen poikakaverini halusikin mielummin olla toisen kanssa.
Hylätty! Minut oli hylätty.
Palasin myös kipeään muistikuvaan, jossa silloinen puolisoni tuli kotiin ja kertoi, että on rakastunut, muttei minuun. Koin riittämättömyyttä. Muistin miten hän pakkasi tavaransa ja muutti uuden rakkaansa luokse. Koin arvottomuutta. Minä jäin yksin kahden pienen lapsen kanssa. Sairastuin vahvuuteen.
Mielessäni mietin, mitä minussa on vikana, kun en kelpaa. Lisää riittämättömyyttä.
Tunsin miten nainen minussa vertaili itseään parisuhteessa eläviin. Koin kateutta.
Kohtasin myös hänet, joka kertoi minulle, ettei minua voi rakastaa, koska en rakasta itseäni. Hänkin rakasti toista. Koin mustasukkaisuutta. Putosin yhä syvemmälle itseihoon.
Kohtasin kuopukseni, joka kertoi minun olevan maailman surkein äiti. Syyllisyys kuiskutti korvaani julmia sanoja.
Sitten se tapahtui. Kohtasin miehen, joka kertoi minulle, kuinka viaton ja suloinen olen. Hänelle uskalsin kaiken kokemani ja syvimmät kipuni paljastaa. Kaikkein synkimmätkin ajatukseni ääneen puhua. Hän on elämässäni mies, jolle olin täysin auki. Se taisi olla pyyntö: sohaisepa syvimpään pelkooni. Hänen sanansa ”rakkaus on kuollut” piirtyivät syvälle, hyvin syvälle sydämeeni.
Koin hylätyksi tulemisen tuskan. Ties kuinka monennen kerran. Ja koko rakentamani korttipakka hajosi.
Silloin sinne putosin. Tyhjyyteen.
Kuollut!
Ainoa ajatus, joka sisälläni soi, oli yhden sanan mittainen ”kuollut”.
Putosin pimeään tyhjyyteen, jossa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin jäytävä kylmyys.
Kuolema.
Jäljelle oli jäänyt vain tuska ja ahdistus. Ja loputon kyynelten virta.
Joka aamu, kun unen ja valveen rajamailla takaisin päivätajuntaani palasin, soi mielessäni vain yksi ajatus: ”Rakkaus on kuollut.”
En voinut ymmärtää, miten on mahdollista, että rakkaus voi kuolla. Mutta kuollut se oli.
Ja minä sen mukana.
Kun sitten jälleen sadannen tai tuhannen kerran syvältä tyhjyyden takaa ahdistuksen kourissa maahan kontilleni tuupertuneena kuiskasin äärettömyyteen pyynnön ”Isä auta minua!”, kuulin hiljaisen äänen: ”Mene peilin eteen ja kerro mitä näet.”.
Katsoin kyynelten läpi peilikuvaani ja näin.
Näin naisen, jonka katse oli täynnä lempeyttä, rakkautta ja rohkeutta.
Siihen katseeseen mahtui kaikki.
Sillä hetkellä se tapahtui.
Minä synnyin uudelleen …
ja ulkona paistaa aurinko!
Miten voisin ilahduttaa itseäni tänään?
Tämän kysymyksen olen luvannut esittää itselleni joka päivä tästä eteenpäin.
Olen luvannut antaa itselleni joka päivä hetken kaunista ja rakkaudellista huomiota.
Juuret tähän kysymykseeni ovat syvällä omassa menneisyydessäni.
Kokemuksissa, joissa tunsin, etteivät isäni ja äitini rakastaneet minua niinkuin olisin kaivannut, tarvinnut ja halunnut. Monenlaiset lapsuuteni kokemukset jatkuivat ketjuna nuoruuden kokemuksiin, jossa poikakaverit pettivät ja jättivät.
Ensimmäinen puolisoni vaihtoi minut toiseen – silloin luulin, että minua parempaan. Etsin rakkautta ihmissuhteista, kun koin, etten ole tarpeeksi arvokas kaikkeen kauniiseen omana itsenäni.
Luulin, että on itsekästä tarvita itseltään itselleen mitään. Ajattelin, että ellei joku toinen todista minulle, että olen hänelle tärkeä, minulla ei ole lupa olla itselleni rakkaudellinen.
Kunnes..
Oivalsin, että koska minä riitän Jumalalle joka hetki, on vain ylimielistä ajatella, etten ole riittävä itselleni ilman ”toisten” hyväksyntää ja rakkautta.
Se vapautti minut odottamasta, että joku tulisi ja rakastaisi minut ehjäksi omalta menneisyydeltäni. En enää oleta tai odota, että kenenkään täytyisi rakastaa minua.
Jokainen rakastaa omalla ainutlaatuisella tavallaan niinkuin kykenee, heitä joita rakastaa.
Mikä vapaus!
Kun ei tarvitse yrittää miellyttää ketään, eikä etsiä todisteita riittävyydestäni itseni ulkopuolelta.
Nöyrryin Luojani edessä ja lupasin, etten enää milloinkaan ole itselleni rakkaudeton.
Minulle se tarkoittaa käytännössä sitä, että sallin itseni ilmaista tunteeni ja ajatukseni avoimesti jokaisessa hetkessä kaikissa ihmissuhteissani.
Ja ennen kaikkea – saan kuunnella itseäni, sisäistä ääntäni ja antaa elämänvirran kuljettaa minua sinne, minne se on viedäkseen.
Tänään olen kuunnellut ihanaa musiikkia ja nauttinut jokaisesta sävelestä sieluni sopukoita myöten.
Uusi viikonloppukurssi: Anteeksianto on valinta rakastaa itsensä ehjäksi
Hei!
Anteeksianto ja Jumalyhteys.
Kurssi on tarkoitettu jokaiseslle, joka on kyllästynyt voimaan huonosti.a
Tule kohtaamaan se ihana olento, joka sisimmässäsi olet.
Kurssi pidetään silloin kun sen aika on ja siellä minne se kutsutaan.
Voit lukea täydet tiedot kurssista täältä (klikkaa)
Terveisin,
Monica Lindfors
PS. Voit ilmoittautua myös Facebookin kautta.
Elämää sarvikuonojen maassa
Näin hiljakkon facessa kuvan, jossa sarvikuono maalasi kauniita maisema tauluja, Ne olivat hyvin hienoja ja tarkkoja tauluja – ja niissä oli kaikissa keskellä iso sarvi.
Yllätys yllätys.
Meillä jokaisella on oma sarvemme.
Minulle tämä ihastuttava kuva tuon taitavan maalarin pensselistä toi mieleen erään tilanteen, jossa silloinen miesystäväni yritti kuvailla minulle miltä hänen sarvensa näyttää.
Tilanne oli sellainen, että hän pyysi minua pitämään kämmentäni avoimena, niin, että hän voi vapaasti lentää kämmenelleni silloin kun se hänestä tuntuu hyvältä.
Nyt ymmärrän, hän yritti viestittää minulle jotain muuta kuin mitä minä kuulin … koska luulin, että hänen sarvensa näyttää samanlaiselta kuin minun sarveni.
Taulussani näkyvä sarvi oli kuva omasta menneisyydestäni. Luulin, että hän pyysi minua pitämään kämmentäni avoimena siksi, että hän saisi vapaana lentää kukasta kukkaan ja sitten kun olisi kyllikseen juonut tuota kukkanektaria maailmalla, voisi tulla takaisin minun luokseni. Tulkitsin tilanteen niin, että hän halusi oman vapautensa siinä muodossa, jossa exäni oli omaa vapauttaan aikoinaan käyttänyt. Minulle tuo miehen pyyntö oli itsestäänselvyys, enkä osannut siinä hetkessä ymmärtää, että se, mikä oli minulle itsestään selvää, oli sarvi hänen kuvassaan.
Tilanne päättyi siihen, että minulta paloi käämit ja ovet paukkuen poistuin paikalta, koska olin luvannut itselleni exäni jälkeen, etten enää milloinkaan jäisi yhteenkään suhteeseen, jossa minä olisin se, joka odottaa kiltisti kotona, kun toinen rilluttelee pitkin maailmaa toisten naisten kanssa. Minä halusin ihmissuhteen, jossa voisin ja saisin lentää omassa vapaudessani toisen kanssa hänenkin ollessa omassa vapaudessaan.
Ai vähänkö oli sarvikuonoilla kommunikoinnissa hankaluuksia?
Sellaista se on. Sarvikuonon elämä.
Karhu ja Yöperhonen
Karhu ja Yöperhonen istuivat kesäauringon paisteessa ja katselivat vedenpintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja.
Karhu kertoi Yöperhoselle, että sudenkorennot elävät vain muutaman viikon verran. Hän selitti, että ensin sudenkorento on pienen pieni muna jonka jälkeen se kasvaa toukaksi, josta se sitten aikanaan muuttuu sudenkorennoksi.
Yöperhonen jäi miettimään. Hän oli hiljaa. Hyvin, hyvin hiljaa pitkän aikaa. Hän nimittäin pohti kuolemaa. Sellaisen asian miettiminen tarvitsee paljon aikaa ja hiljaisuutta. Yöperhonen istui karhun vierellä ja kuunteli hiljaisuutta, jossa hän saattoi kuulla omat ajatuksensa ja ymmärsi pohtivansa jotain todella tärkeää.
Karhukin oli hyvin hiljaa ja Yöperhonen näki, miten suuri kyynel alkoi valua Karhun vasemmasta silmäkulmasta. Siinä he istuivat – ystävykset, hiljaa rinnakkain elämää suuremman hiljaisuuden äärellä.
Sitten Yöperhonen alkoi pohtia ääneen:
”Miksi sudenkorentojen elämä on niin lyhyt? Miksi täytyy kuolla? Minä en halua kuolla. Enkä halua, että sudenkorennot kuolevat! Enkä halua että sinä kuolet! En halua! Minä tahdon, että me saamme olla aina ystäviä ja että sinä olet aina tuollainen kuin olet nyt.”
Yöperhosen ääni oli itkuinen, sillä häntä suretti suuresti kuoleman ajatteleminen.
Sitten ystävykset istuivat taas tovin hiljaa. Sekä karhusta että Yöpehosesta tuntui kovin hyvältä se, että vierellä istui ystävä, jonka kanssa tätä Isoa Asiaa saattoi pohtia.
Karhu kertoi Yöperhoselle, että kaiken kerran tänne maailmaan syntyvän elämä on kuin tähdenlento taivaalla. Se syttyy, se lentää kirkkaana hetken ja sitten se sammuu. Hän kertoi Yöperhoselle, että Elämän leikki on sellaista.
Yöperhonen sanoi, että se on ihan tyhmä elämä. Että sellainen elämä on ihan epäreilu. Hetken asiaa lisää pohdittuaan Yöperhonen ilmoitti, että hänen mielestään kuolemakin on ihan epäreilu.
Yöperhonen mietti hetken aikaa ja alkoi sitten kertoa Karhulle muistojaan ajasta ennen kuin hän oli Yöperhonen.
Tiedätkö Karhu, että ennen kuin minä oli Yöperhonen olin ensin ollut pienen pieni Muna, jonka äitini muni ja sitten minusta kasvoi Toukka ja sen jälkeen vietin aikaa Kotelossa ja kasvatin itselleni siivet ja uuden kehon sen suojissa?
Siitä en enää paljoakaan muista, kun olin vielä ihan pieni Muna, mutta sen vielä muistan, kun olin Toukka. Minä söin kasvien lehtiä ja minulla oli kokoajan ihan hirveän kova nälkä. Minä vain söin ja söin. Ahmin ihan valtavia määriä maukkaita vihreitä lehtiä. Kasvoin päiväpäivältä isommaksi kunnes meinasin haljeta. Mutta en minä kuitenkaan haljennut.
Karhua nauratti. Hänen mielestään olisi ollut hassua, jos Yöpehonen olisi poksahtanut halki ja kaikki vihreät lehdet olisivat lentäneet taivaan tuuliin. Yöperhostakin nauratti. Ja niin he istuivat vierekkäin ja hihittelivät miettiessään miten tuuli lennättelisi vihreitä lehtiä Karhun korvannipukoiden päälle.
Sitten Karhu kääntyi katsomaan ystäväänsä ja vakavoitui. Mitä sinulle sitten tapahtui? Sinä et ole enää Toukka. Sinä olet Yöperhonen.
Yöperhonen hymyili surumielisesti, kun hän alkoi muistella sitä, miten hän Toukkana alkoi kutoa itselleen Koteloa ympärilleen. Hän muisti pimeyden, joka Kotelon suojissa oli. Se pimeys oli turvallista. Siellä oli hyvä levätä. Siellä oli hyvä kerätä voimia. Vaikka hän oli siellä kotelossa aivan yksin ja vaikka siellä oli aivan pimeää, hän ei pelännyt ollenkaan. Yöperhonen kertoi siitä, miten hänen Toukan kehonsa alkoi muuttua kotelon suojissa. Hänen kehoonsa kasvoi siivet ja jalat.
Toukka tavallaan suli pois ja tilalle kasvoi uusi olento, sellainen joksi hän oli aina halunnut tulla. Ja sitten, eräänä päivänä se tapahtui. Hän ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän ei enää halunnut olla Kotelon suojissa. Hän halusi lentää! Vaivalloisesti hän alkoi murtaa Koteloa ympäriltään.
Se vei paljon aikaa ja hetkittäin hänestä tuntui, ettei hän mitenkään jaksaisi kuoriutua ulos Kotelostaan. Mutta sinnikkäästi hän kuitenkin jatkoi. Ja sitten se tapahtui. Hän näki Valon! Sen kirkkaus häikäisi hetken aikaa hänen silmiään kovasti. Totuttuaan Valoon hän alkoi oikoa siipiään.
Auringon paiste kuivatti kosteat siivet ja Yöperhonen jäi paikoilleen odottamaan yön tuloa. Yöperhoset eivät nimittäin lentele päivänvalossa, sillä se olisi niille liian vaarallista. Karhu ihmetteli kovasti sitä, että miksi Yöperhonen pelkää päivää. Yöperhonen kertoi, että linnut syövät yönteisiä ja päivänvalossa lintujen on helpompi nähdä yöperhonen. Siksi hän päivällä lepää jonkun puun rungolla ja kun tähdet syttyvät taivaalle, hän ja hänen kaikki sisaruksensa lähtevät lentoon ja leikkivät yhdessä.
Karhu katseli ystäväänsä ja näki kuinka kaunis tämä oli. Ja mietti mielessään, että vaikka Muna oli varmasti ollut ihan hieno, ja että Toukkakin oli varmasti ollut kaunis, niin silti hän ei tahtoisi ystävänsä olevan toisenlainen, sillä juuri tuollaisena Yöperhonen oli Karhun mielestä täydellinen.
Yöperhonen jatkoi jutusteluaan.
Tiedätkö Karhu, että jos minä en olisi ensin ollut Muna ja sitten Toukka ja sitten Kotelo, niin minä en oli nyt tällainen minä. Minun oli kuoltava itselleni monta kertaa. Ensin minun piti lakata olemasta Muna.
Sitten en enää voinut olla Toukka, sillä olisin varmaan haljennutkin jos olisin jatkanut sitä ahmimista. Ja Kotelon suojista minun oli tultava pois, kun kaipuuni saada levittää siipeni kasvoi niin suureksi, että minun oli pakko päästä lentämään.
Karhu katsoi Yöperhosta viisailla silmillään ja santoi:
”Sellaista se kuolema on. On luovuttava jostain vanhasta, jotta jotain vielä hienompaa voi tulla tilalle. On luotuttava vanhasta, jotta Elämä voi virrata vapaana ja kauniina.”
Sitten ystävyksen käänsivät katseensa sudenkorentoihin ja ihailivat niiden kauniita Valossa kimmeltäviä siipiä ja taidokasta lentoa veden pinnalla.
Kuin ihmeen kaupalla potut eivät kastuneet
Jälleen kerran oli kaunis kesäinen päivä ja perunapellolla uusien pottujen noukkiminen oli homman nimi. Työtä oli jäljellä noin tunnin verran, kun näin miten mustat synkät sadepilvet alkoivat nousta taivaan rannasta kohti pellonreunaa. Mielessäni näin kurjan kuvan, miten perunat kastuisivat rankkasateen alla ja olisivat sen jälkeen kelvottomia torlla myytäviksi.
Siinä sitten aloin Pyhikselle juttelemaan: Pyysin, että sadetta viivytettäisiin hetken verran, vain sen verran, että saisimme perunat kellarin suojaan.
Sitten näin jotain ihmeellistä: tuo musta tummanpuhuva pilvi jakautui kahtia pellon kahtapuolta, niin, että pisaraakaan ei osunut meihin pellolla työskenteleviin tai perunoihin.
Minä mielessäni kiittelin <3 ja kiittelin .. ja vähän vielä lisää kiittelin <3
Saimme perunat noukittua ja vietyä ne kellariin kuivina.
Urakka oli valmis ja kun laitoimme kellarin ovia kiinni, alkoi sataa kaatamalla.
.. ja minä mielessäni lisää kiittelin 😀
Pottumaa filosofiaa
Oli lämmin kesäinen päivä ja minun olisi tehnyt mieli mennä rannalle löhöämään ja nauttimaan auringon lämmöstä, kun torikauppiaamme soitti puolisolleni ja tilasi monta laatikollista siikli perunaa. Minua harmitti, kun kesäinen hemmotteluhetkeni muuttuikin pölyisellä pellolla pyllistelyksi.
Haimme kellarista perunakorit, joihin käsipelillä perunoita noukkiessa teimme samalla lajittelua: hyvä torille menevät perunat toiseen koriin ja sitten ne myyntiin kelpaamattomat toiseen. Siinä sitten niitä perunoita kaivaessani aloin miettiä omaa asennettani käsillä olevaan työhön: harmitus ei ollut se olotila, jota halusin itselleni kauniina kesäpäivänä tarjoilla.
>
Sitten mieleeni pulpahti ajatus: tämähän on ihan IOK:ta tämä perunoiden noukkiminen.
Mielessäni aloin lauleskella ”hyvät perunat talteen ja huonot pistetään sivuun”.
Minulle tuo mielessäni soiva rallatus tarkoitti sitä, että samallalailla kuin valikoin niitä multaisia perunoita kahteen koppaan, voin valita ajatuksiani. Pyhän Hengen ohjauksessa ajattelemani ajatukset pistän talteen ja ego-ajatukset voin surutta heittää sivuun.
Sen jälkeen ei enää työ tuntunut työltä vaan hauskanpidolta Pyhiksen kanssa.
.. eikä siihen hommaankaan sitä aikaa oikeasti kulunut paljoa, uimaankin sen jälkeen pääsin.
Hieman ylpeydestä
On olemassa nöyryyttä, jossa vähättely itseä kohtaan ja kieltäytyminen omaa Totuuttaan ja Jumalan antamaa tehtävää kohtaan, onkin mitä suurinta ylpeyttä. Sillä ylpeys on sitä, että ei toteuta Jumalan tahtoa täällä maanpäällä. Ja Jumalan tahto on täällä sama kuin Kotonakin eli se, että hänen poikansa jakaisi hänen ilonsa ehdoitta ja kokonaan Hänen kanssaan. Sellaisen ilon ulkopuolelle ei voi jättää ketään tai mitään. Sen sisällä on kaikki, ja sitä mikä on sen ulkopuolella, ei Totuudessa ole olemassa.
Omalla kohdallani tämän oivalsin, kun ”tulin ulos kaapista” tämän IHME-kurssin muodossa. Sitä ennen olin kuvitellut, että riittää, kun oivallan tai oikeammin muistan asiat omassa mielessäni. Minulla oli sellainen oletus, että saan pitää kaiken omassa yksityisessä mielessäni. Olin hahmottanut asian niin, että minä olen irrallaan veljistäni omassa ego-mielessäni ja ettei mieltenyhteenliittämisellä ole mitään tekoa sen kanssa, mitä minä ajattelin. Ajattelin sen niin, että riittää, että annan Pyhän Hengen oikaista minun ego-mieleni, ja homma on sillä hoidettu.
Onneksi olin väärässä. Nimenomaan ajatusten jakamisen kautta mielet voivat liittyä yhteen täällä aika-paikassa. Erilaiset ihmissuhteet täällä aika-paikassa on hyvä ja nopea keino saavuttaa IOK:n tarkoittama poisoppimisen päämäära. Kaikki kokemukset ovaat arvokkaita työvälineitä Pyhän Hengen käyttöön annettuna. Antaminen ja saaminen on Totuudessa sama asia.
Nyt ymmärrän, että koska olen kaiken mitä minulla on, lahjaksi saanut, on ainoa keino saada pitää yhtään mitään itsellään, kaiken saadun kokonaan pois antaminen. Se tarkoittaa veljieni kanssa kaikkien ajatusteni jakamista.
Minun tehtäväni luottaa jokaiseen veljeeni Kristuksena. Tietää Totuudessa he jokaista ajatustani rakastavat samalla rakkaudella, kuin Kristus-minussa rakastaa jokaista veljeäni. Silloin mieleni laajenee yhä suurempaan ymmärrykseen ja rakkauteen.
Luottamuksen ilmapiirissä on tilaa anteeksiannolle ja rakkaudelle. Siitä puuttuu kaikki tuomitseminen ja se sallii Pyhän Hengen oikaista virheet jokaisessa minun mielessäni.
Siksi siis sallin sen, että ajatukseni jaetaan kaikille. Sallin Pyhän Hengen ottaa ohjat käsiin ja ohjata polkuani sinne, missä minun mielelläni on tilaa tässä kokonaisuudessa laajeta. Se on oikeamielistä nöyryyttä.
Ykseyden Mielentilassa on paikka, joka minun tulee täyttää. Sitä minun on tahdottava. Kukaan muu ei voi tuota tahdon ilmaisua ja valintaa Totuuden puolesta tehdä eikä Ykseydessä minulle varattua paikkaa ottaa vastaan. Siinä kakkien mielten laajentumisessa se ykseyden ihme tapahtuu. Ihan itsestään. Ilman ponnisteluja ja vaivaa, kun se tapahtuu Pyhän Hengen meille jokaiselle varaamassa mielentilassa.