Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Sri Jaakko
Sri Jaakko Turkissa laivailemassa… arvokirja sylissään
Tarkennuksena tuohon karhuun joka istuu Turkin lipun alla, hän on muinoin ilmoittanut nimekseen Sri Jaakko ollen karhu isolla K:lla.
Veijaripehmo joka on kulkenut kanssani maailman turuilla & toreilla, romuttaen mieskuvaani ansiokkaasti.
Aikeeni on naputella yhteisistä retkistämme… Kuvassa 26m moottoripurjehtija josta kapu on jo nyttemmin luopunut:
Botskien botski
Kapteeni Bayramista on tullut vuosien varrella hyvä ystäväni, tosin hän tällä reissulla kysyi vakavissaan, että miksi aina tulet ilman naisseuralaista ja miksi pehmokarhu? Yritä siinä nyt selittää karskille meren miehelle 🙂 :).
Kunnianarvoisa kapu
Toisella kerralla olin ilman karhua ja taas yksin. Kapu tiukasti kysymään, että miksi Mauri tulet yksin? Vastasin nopsaan ”valkoisella valheella”, miten niin yksin,tuollahan hän istuu keulapiikissä selkä tännepäin.
Pikakumppani
Kapu tarkensi katseensa kohti keulaa ja minulle tuli kohta kiire mennä neitosen luokse joka on hyvä kaverini, kerroin hänelle keskustelumme kapun kanssa. Kysyin neidolta, että suostutko olemaan tämän reissun ajan kumppanini?
Suostui, ja loppureissun olimmekin tehotarkkailussa. Väliaikakumppanini sai omien sanojensa mukaan spesiaalikohtelun. Paluussa kentällä kiitimme toisiamme hyvästä harjoittelukumppanuudesta ja erosimme pikasuhteestamme.
Sri Jaakko nautti kaikesta kokemastaan, sillä olihan Hän syntysanoinaan lausunut:
”Nimeni on Sri Jaakko ja nyt riittää sohvannurkalla istuminen, hänen täytyy päästä kokemaan maailmaa”.
Hmmm…. olin kauhuissani, mutta siitä lisää toiste.
Bayramista vielä sen verran, että hän puhui minulle turkkia ja minä vastasin hänelle suomeksi joka oli usein suuri ihmetyksen aihe muiden matkalaisten joukossa.
Kumpikin sai yhteyden yhteiseen mielikenttäämme jossa sanoilla ei niinkään ollut merkitystä, läsnäololla oli.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Olipas kummallinen kokemus eräänä myöhäisenä hetkenä juuri kun olin unen armeliaaseen tilaan vaipumassa.
Olin just hieman aiemmin päivittänyt naamakirjan maailmankarttaa et missä sitä on oikein tullut luuhasteltua kun mies ei ole kotona pysynyt. Sain myös kattavan kuvauksen siitä et mihin olen fyrkkani työntänyt varsinkaan kun se ei ole pesää päässyt tekemään taskuni pohjalle.
No niin, juuri ennen nukahtamista syyllisyys nosti rajusti päätään. Katselin sitä, että mitä..mitä..mistä nyt tuulee? Luulin ettei päivitykseni näy naamakirjan etusivulla, että se päivittyy vain karttaani omille sivuilleni. Järkytykseni oli suuri kun koko etusivu oli tekstiä ”olin täällä..olin täällä..jne.” Häpeäkin nousi..olin ”tehnyt jotakin” ja kaikki tämä syntyi mielessäni.
Onneks on ystäviä joiden kanssa voi avata solmuja. Kerroin ystävälleni tämän kuvaelman, pohdin sen synnyttämiä tuntoja joista vahvimpana nousi vanhempieni sanomiset tyyliin:
”on parempi ettei ole niin näkyvillä..älä ole esillä..ole vaatimaton.. ym samankaltaista.”
Ystäväni kuunteli ja pyynnöstäni keksi lisää vähättelyjä.. ja sitten se tapahtui. Lapsuuteni muistoista nousi turhautuneen pikkupojan tunnelma etten ikinä saa enkä voi olla sellainen kuin olen, et aina täytyy olla jotain muuta.
Joskus tuntuu kuin näkymättömänä oleminen olisi parempi vaihtoehto… kuitenkin kaiken on lopulta tultava näkyväksi
Itkuhan siinä tuli. Ystäväni antoi tilaa ollen kuitenkin läsnä.
Samalla hetkellä muistin miten pari päivää aiemmin olin lausunut toiveen, että saan vapautua myös niistä miinusmerkkisistä tallennuksista joihin en tunnu pääsevän kun en niistä mitään tiedä.
Taas lähti paketti Pyhikselle oikaistavaksi, sekä kaikille asianosaisille kaikissa ajoissa ja kaikissa paikoissa anteeksi annetuksi. Ei koskaan voi tietää mitä kautta mustelmaan sattuu, ennen kuin sattuu jolloin siitä syntyy oma kokemus ja voi tehdä uuden valinnan. Kiitos naamakirjan maailmankartta 🙂
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
…Vai oliko se kuitenkin valetta, kas enpä tiedä.
Olimme kauan sitten kumppanini kanssa reissunpäällä Vallettassa Maltalla tai, taidanpa kuitenkin vielä malttaa hetkisen? On näemmä enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia.
Vallettassa otetaan lungisti… tai sitten ei… (kuva by Ruth_W)
No yhtä kaikki, Vallettassa olo oli kuin olisin nauttinut tuttua puuroa josta sainkin aasinsillan Vapaamuurareihin jonne eräs ystäväni minut kutsui.
Suoralta kädeltä en syöttiin tarttunut, sanoin nukkuvani ensin yön yli kysymyksen päälle.
Nukuin ja hyvin tuli uneksittuakin sillä yöllä sain vastauksen pohdintaani:
”Temppeliritarit kaikkine seremonioineen ovat sisälläni jo.”
Aamusella vastaus ystävälleni oli ”ei kiitos, ei tällä kertaa.”
Toisaalta olen kyllä tunnistanut sisäsyntyisen viehtymykseni seremonialliseen toimintaan varsinkin silloin kun läsnä olevat ihmiset tietävät mitä ovat tekemässä ja miksi.
Tunnistan myös ettei sisäänrakennettu seremoniallisuuteni ole tämänkertaisen unen (inkkiksen) peruja. Se tulee toisista ajoista, toisista kulttuureista.
Jos ja kun Temppeliritareiden aikaan mahtui hengen paloa, myöhäisempään aikaan mahtui jotain muuta joka ei ollut niin jaloa ja se muu tuli esille kun teimme retken Maltan naapurisaarelle Gozolle. Lyhyt laivamatka salmen yli ja rantautuminen joka aiheuttikin kumppanissani äkillisen voimakkaan itkureaktion.
Hänen siinä itkiessään näin ”miten hän oli jossain muualla” ja äkkiä hänen ilmeensä tulistui ja silmät säkenöiden sihahti:
”Senkin saasta, olit jalat alta vievä merimies ja tulit laivalla, viettelit hänet lapsitilaan ja häivyit sinne mistä tulitkin. Hänen maineensa arvovaltaisen brittiperheen tyttärenä meni sen sileän tien.”
Ällistyin enemmän kuin äimän käki joka lienee pohjoisen lajitoverinsa kaukainen sukulainen. Vilpittömän katuvaisena anteeksi anelin katalaa menneisyyttäni.
Hmmm.. kuinkahan kaukaa merimiesten lauluperinne tuleekaan: ”on tyttö joka satamassa vaik joka satamassa ei ole käynytkään, sen tietää voi vain merimies” tai jotain sinnepäin..
Edellisen reissumme päivämäärä oli numerologisesti laskettuna 5 eli ihmisyys ja tän uusinnan 1 eli uusi alku. Tai ehkäpä se ei lopulta ollutkaan ”Valetta”, jospa kaikki olikin pelkkää ”Kusetusta.”
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Isälläni ikää jo 89v. (siirtynyt jo taivasmatkoille), hän suostui lähtemään kanssani Turkkiin viikoksi laivalle jossa olisi kurssi nimeltä ”Muutosten tuulia.”
Isäni ei ollut koskaan eläessään osallistunut millekään itsetuntemuskurssille ja olinkin lievästi hämmästynyt tästä hänen halukkuudestaan liittyä mukaan.
Selvensin hänelle useaan kertaan, että:
”Se on ensisijaisesti kurssi ja vielä melko tiivismuotoinen. Osallistujat tekevät töitä siivoten omilta tiluksiltaan kaikkea sitä mikä sinne ei enää kuulu.”
Kurssin johdanto oli houkutteleva:
”Elämä muuttuu jatkuvasti. Se on sen luonnollinen laatu.
Me ihmiset usein toteamme tämän, ja kuitenkin elämme niin kuin mikään ei koskaan muuttuisi. Mielemme lokeroi elämämme, jähmettää sen olemassa olevaksi tilaksi.
Haluamme turvallisuutta; haluamme tietää, miten asiat ovat; haluamme, että se mikä oli eilen, on myös nyt.
Muutos, jatkuva muutos on kuolema pinnalliselle ihmismielelle. Muutos on myös ehdoton edellytys rakkaudelle ja läsnäololle. Rakkaus päästää irti menneestä joka hetki ja näkee jokaisen hetken uutena, mitä se onkin.
Rakkaus on vain nyt. Siinä ei ole tulevaisuutta, ei menneisyyttä. Jatkuvan muutoksen keskellä eläminen on elämistä veitsenterällä.”
Vaikka edellinen oli kurssimme teemana silloin, se on minulle yhtä ajankohtainen sekä haasteellinen myös tänään, itse asiassa se on sitä joka hetki.
Isäni sopeutuminen laivaelämään sujui kivuttomasti, hän istui kanssamme syvässä hiljaisuudessa aina kun oli aika, ja muutenkin oli aktiivisesti läsnä ”työssä.”
Kun muutama päivä oli mennyt, hän erään iltapäivän nököshetkessä kysyi minulta:
”Onkos tuo Lasse (Lauri) joku Imaami?” Minä kysymään, että miten niin? ”No, kun minä olen häntä seurannut ja kyllä hän joku opettaja varmasti on? Hyvä mies hän kuitenkin on…” isäni jatkoi.
Sitten eräänä aamuna minullekin koitti totuuden hetki. Isäni valitsi sellaisen ajan kun lähellä ei ollut ketään, samalla ottaen tiukimman ilmeensä jyrähtäen:
”Kuuleppas Poika, mitäs peliä sinä oikein pidät täällä?”
Minä hämmästyneenä, että mitä.. peliä.. mitä tarkoitat?
Isä:
”Minä olen seurannut sinua tarkkaan, ja LOPETA HETI!”
Minä, että Mitä.. lopeta?? Isälläni kaulasuonet rupesivat pullottamaan ja näytti kuin mies oli räjähtämäisillään, ääni kiristyen…
”Minä olen nähnyt, miten sinä heräilet joka aamu ja aina eri naisen vierestä??”
Vastasin helpottuneena sekä samalla hymyillen, että Isä olet oikeassa. Olet varmaan huomannut miten tuolla laivan etukannella on 16 päiväpatjaa joilla suurin osa porukastamme nukkuu yönsä.
Koijasta petivehkeet mukaan ja aina jonkun vieressä on vapaa paikka, sitten vain kysymys, ”sopiiko tähän viereesi kellahtaa ja toinen vastaa joko kyllä tai ei.”
Tule sinäkin ulos tähtitaivaan alle nukkumaan, siinä laiva hiljaa keinahtelee, puheensorina vaimenee ja sitten rupeaakin kuulumaan tasainen tuhina…
Elämä on usein tasapainoilua… joko hiljaisuudessa tai vähemmän…
Viikon loputtua saimme kumpikin saman kotiläksyn tuomisinä arkeemme: Kumpikaan ei saa kahteen viikkoon sanoa sanaakaan eilisestä, menneestä. Kumpikaan ei saa sanallakaan viitata mihinkään kielteiseen ja pääpainon on oltava elämän hyvyydessä sekä nykyhetkessä.
Puhukaa hyvästä, Lauri naurahti ja jatkoi, että taitaa tulla hiljaiset kaksi viikkoa.
Emme asuneet isäni kanssa yhdessä, mutta kävin hänen luonaan usein koska piti käydä kaupassa, hieman hoitaa huushollia ja selvittää postit ja ennen kaikkea olla hänen kanssaan.
Kotiläksymme oli tehokas ja aina kun tapasimme, kysyin ensimmäiseksi:
”Isä, mitä HYVÄÄ sinulle kuuluu tänään?”
Isä:
”Ei minulle mitään hyvää kuulu.”
En antanut periksi ja lypsämällä lypsin aina sen yhden hyvän, jolloin hänen oma huomionsa siirtyi pois eilisen ei niin hyvästä.
