On taasen ollut jakso, jossa olen päässyt pohdiskelemaan elämäni kulkua.

Lähinnä olen ihmetellyt parisuhteitani, tai paremminkin niiden hajoamisia. Useamman kerran on syntynyt orastava ajatus, että joku hiton ohjelmointi on ohjannut elämäntietäni.

Tähän saakka olen luullut sen olleen joku ”elämää suurempi juttu” ja siksipä ällistykseni olikin suurta kun tajusin et olen ihan itse synnyttänyt koko stoorin.

Matkan varrella olen teemaa lähestynyt lukuisilla menetelmillä, terapioilla, kaikella mahdollisella tulematta hullua hurskaammaksi. Sitten käsiini kulkeutui yks kirja jossa päähenkilö löytää oman elämänsä kohdan jolloin loi, synnytti oman ohjelmansa jota toteutti suurimman osan elämästään. Pysähdyin ja luin uudestaan ja vielä kerran uudestaan… sitten pysäkilläni rupes kolisemaan.

Tunnistin oireeni, muistin alle kymmenvuotiaan pikkupojan hädän siitä miten vanhempani kohtelivat toisiaan, olivat tehneet sitä jo pitkään. Silloin minusta tuli suorittaja, terapeutti joka rupes elämään muiden elämää unohtaen omani.

Niistä ajoista lähtien kaikkia parisuhteitani on ohjannut alitajuinen pelko, pelko menettämisestä. Vaikka olen tehnyt parhaani ollakseni hyväksytty, auttava, terapeuttinen, hoitava, ni aina suhteeni ovat päätyneet pöpelikköön.

Ei edes se, että mulle on sanottu moneen kertaan et nainen vain näyttelee oman roolinsa ja minä olen sen tilannut jotta voisin nähdä? En ole nähnyt mitään.

Ei minulla ole kokemusta siitä et miten elän parisuhdettani, en edes tiedä mitä se vois olla kun olen kaiken aikaa suorittanut, vahtinut, hoitanut, terapoinut, myötäillyt.. jolloin ”merkkien” lukemisessa meikäläisestä on tullut mestaritulkitsija ja taas olen unohtanut minut, sen pienen pojan joka pelkäs niin helvetisti.

Tein sen minkä olen tehnyt aiemminkin. Annoin tilaa tuntea, tunnistaa pelko…

Vaelsin jälkiäni pitkin pojan luo joka minä olin.

Aikuinen Mauri kohtaamassa pientä Mauria jossa molemmat itkevät ilosta sillä kotiinpaluu on alkanut.

On aika pitää juhlat jonka nimenä on rakkaus koska minä olen se. Olin unohtanut.

Ei tän eksyneen juntturaan jääneen pojan löytyminen ensimmäinen ole ollut. Niistä toisista olen kertonut jo aiemmin muissa yhteyksissä. Jokainen löytö tarkoittaa itseluodun ohjelmoinnin purkamista ja tätä ohjelmointia olen tehnyt koko eletyn elämäni ajan.

Ajatus on ajatus niin kauan kunnes annan sille tunteen. Tunne vetää puoleensa samankaltaista ja kun sitä on tarpeeksi, siitä muotoutuu uskomus joka rupeaa elämään itsenäistä elämäänsä josta en tiedä mitään. Nyt tiedän.