Kirjoittaja: Mauri Rantala

Olen joskus aiemmin maininnut, että tein pitkän työuran painomaailmassa jonka näyttämöillä esiintyi elämän koko kirjo. Olet varmaan kuullut tarinan ”opetetuista kirpuista”.

No, minä olin se kirppu joka oli opetettu (lue; suostui uskomaan, että näin oli aina ollut ja tulee olemaan) tiettyyn kaavaan.

Kirppulauma johon silloin kuuluin hyppi purkissa, lauma ei edes tiennyt olevansa purkissa, koska aina olivat olleet siinä.

Ajan saatossa kirppulauma oli oppinut pomppimaan siten, että pää toistuvasti osui johonkin joka sattui kipeästi ja näin opin toistojen kautta, että ei kannata.. ei kannata koska sattuu ja kirppuelämäni jatkui ja jatkui.

Sitten tapahtui ihme, pomppasinkin korkeammalle muistamatta ettei niin saa tehdä. Ällistykseni oli moinen kun en osunutkaan siihen johon oletin. Kukaan toinen ei huomannut mitään.

Jatkoin uteliaisuudesta kokeilujani, pompin ja loikin, pompin aina vain korkeammalle jolloin avautui ihme ja näin ettei minulla ole rajoja. Kerroin kavereille, että tulkaa mukaan seikkailuun, ihmeitä ihmeiden perään, mut ei ketään kiinnostanut.

Ne sano vaan, että lopeta tollanen höpötys, meillä on saavutettuja etuja eikä niitä voi rikkoa. En välittänyt koska joka kerta kun uskalsin rikkoa rajani, näin uusia ihmeitä ja missään ei ollut vaikeusasteita oli vain mahdollisuuksia.

Sitten yhden kerran otin vauhtia ja pomppasin, loikkasin koko saamarin jutusta ulos jolloin näin, että se oli yhdessä rakennettu laatikko jolla selkeät seinät, kuviteltu katto ja siinä seinien sisällä tapahtui elämä.

Painotan ilmaisua ”tapahtui”, koska niin tapahtui.

Minua elettiin, minä en elänyt.

Kokeilin monta kertaa hyppimistä sisään ja ulos, sisään ja ulos. Ei rajoja, kukaan eikä mikään rajoittanut. Koin olevani vapaa.

Aina kun tulin retkiltäni, kaffihuoneessa yritin kertoa siitä suunnattomasta vapaudesta mihin jokaisella on mahdollisuus jos vain uskaltaa laskea irti. Minusta tuli taukotilan ilmanpilaaja joka torppasi mehevät juorut, yleisen masennuksen.

En suostunut enää siihen. On jokaisen ihmisen vastuu oppia, miten yhdistyä henkilökohtaiseen sydäntilaansa ja päästä sisäiseen ydinolemukseensa. Kukaan ei voi tehdä tätä puolestani.

Toisaalta, tässäkin on mahdollisuus mennä ojasta allikkoon liiallisella innokkuudella muuttaa muita, muuttaa systeemiä tai opittuja arvoja. Minäkin menin ja ihan suoraan pöpelikköön.

Olin huomaamattani rakentanut uuden skenen tai laatikon ja vielä edes tajuamatta sitä.

Uudet rajat, vain hieman hienommat, raja on raja eikä se siitä muuksi muutu vaikka voissa paistaisi.

Viimein huomasin uuden rakennelmani joten loikkasin siitäkin ulos, lopetin maailman parantamisen, suostuin siihen etten tiedä mitään.

Suostuin ja suostun olemiseen hetkessä joka näyttää alati avautuvan ihmeen ja sitten toimin jos toimin sillä qe mas da eli ihan sama tai mieluummin kui vaa.