Kirjoittaja: Mauri Rantala
Ilokseni olen saanut toteuttaa erilaisia ”työorjasijaisuuksia” milloin missäkin ja seuraava kokemus oli osana suurempaa tapahtumasarjaa nyt jo menneessä ajassa jossa sain enemmänkin tehdä tuttavuutta tonttukansan kanssa.
Tällä kertaa lupauduin soutuorjaksi hyvälle ystävälleni jonka kesätalo on saaressa lähellä Joensuuta.
Saari on melko suuri ja sen toiselta puolen on kohtuullinen soutumatka mantereelle ja toiselta puolen vielä pidempi.
Sopimuksessa oli lähinnä soutaminen edestakaisin saaren ja mantereen väliä. Vene oli ääriään myöten täyteen lastattu romua sekä rompetta, kaikkea mitä sukupolvesta toiseen oli sinne metsänkätköihin viskattu.
Mikä poissa silmistä se poissa mielestä, paitsi milloin metsään lähdettiin kävelemään ja silloin ruosteisen romun määrä nousi pakosta sekä mieleen, että näkökenttään.
Emäntäni oli erittäin herkkä, hänellä oli ollut lapsesta saakka näkijänlahja, nähdä enemmän kuin ns. normaalit kulkijat ja yksi alue mihin siellä sain tutustua oli luonnonhenget.
Kun talo oli sukutalo ja nyt jo vanhempi sukupolvi taivasmatkoille lähteneinä, remmiin astuivat seuraavat ”hallitsijat.”
Emäntä kertoi minulle miten alueen tonttuväestö, miten he olivat tottuneet olemaan lähellä ihmistä ja tekemään yhteistyötä ihmisen kanssa. Varsinkin niin kauan kun luomakunnan kruunu pitää huolta omasta osuudestaan hänelle uskotun luonnon puhtaudesta.
Hän kertoili miten luonnonväki oli vetäytynyt syvemmälle metsään, koska he eivät sopeudu ihmisen välinpitämättömään karkeuteen ja siksi me olimme siellä. Kyse oli siivouksesta.
Kävelimme kiertäen laajahkon tontin ja ”merkkasimme” kaiken pois raahattavan. Oli ruostunutta rautasänkyä, metallinkappaleita, vanhoja läpiruostuneita ämpäreitä, maitokannuja, muovia, sirpaleita, tiilenpaloja ja ihan kaikkea mitä minä vain voin jälkeeni jättää.
Irrotimme nauloja puista ja kuulimme miten ne helpotuksesta huokasivat, keräsimme jätteen metsästä, raahasimme rantaan ja useilla soutukeikoilla lahden yli josta sitten autolla kaatopaikalle. Oli hienoa tehdä sitä. Sain omin silmin nähdä ja kokea, että mitä luonnossa tapahtuu kun se rupeaa eheytymään.
Päivän uurastusten jälkeen pidettiin pieni hiljainen hetki ja silloin oli ”katsomisen” aika. Emäntäni kertoi, miten alueen luontoväki on laittanut siivousmuutoksen merkille ja, että he ovat palaamassa entisille asuinsijoilleen.
Sitten yhtenä iltana kun urakkamme oli vihdoin ohi, istuskelimme iltateen ääressä kynttilänvalossa, kun sähköä ei ollut. Kesken teehetken hän äkkiä nosti katseensa ja kertoi, että luoksemme on saapumassa vieraita, ja mie en nähny mittää. Hän kertoi saapuvasta tonttudelegaatiosta, he tulivat kiittämään ihmisen tekoa kunnioittaa ja korjata jälkensä äitiluonnon roskaamisesta joka on heidänkin kotinsa.
Avartuva yhteistyö ihmisten maailmassa lisää suvaitsevaisuutta, ymmärtämystä kaikille elämisen tasoille, niin näkyville kuin ihmissilmille näkymättömillekin.
Luonto vastaa joskus nopeasti, joskus ajan kanssa ja varmaa on, että luonto vastaa. Vaikka tämä tarina on jo ”vanha ja julkaistu jossakin” sen ajankohtaisuus on ajaton niin kauan kun minä tallustelen päällä maan..
