Kirjoittaja: Raimo Julkunen

Miten voisin nähdä asioita Ihmeiden Oppikurssin näkökulmasta?

Esimerkkinä se miten olen muuttanut tulkintaani Juicen laulusta Viidestoista Yö!

Jostain syystä Juicen sanoitus alunperin houkutteli minua kuuntelemaan ilman tiedostettua syytä.

Olin keski-ikäinen mies, joka ihmetteli että mitä nyt – mitä se elämä oikeastaan on?

Olin aloittanut kuorossa laulamisen vaikka koulun laulunumero oli korkeintaan välttävä.
Olihan sitä tainnut tulla kokeiltaua jossain saunailloissa ja ehkä karaokessa.

Jotain siinä Juicen sanoituksessa kuitenkin oli enemmän kuin luulin vaikka olin aiemmin pitänyt häntä kevyen arkipäivän muusikkona. Niin varmaan moni muukin laillani.

Aika pian tällä aktiivisemmalla laulajan urallani tuli opeteltua sitä biisiä vähän perusteellisemmin. Silloin sen viesti että tuurijuopottelu aiheuttaa muistinmenetystä ja että se toistuu aika ajoin.

Siinä on ’reippaan’ ja ’rohkean ’ miehen meno.

Voi olla että kävi kateeksikin. Olinhan kunnon mies, joka ajattelin että elämä on hyvin suunniteltuna mukavaa ja hyväksyttyä kaikkine toimimneen. Se oli opitun elämänmallin toteuttamista.

Mutta oliko se kaikin osin sitä mitä oma sisin oli?

Niinpä uudelleen ja uudelleen toistettuna ’kahden viikon unohtuneen’ tekstinpätkän takaa alkoi todentua kysymys MITÄ OLEN UNOHTANUT?

Siis mitä olin unohtanut kaiken opitun ’mallikkaan’ elämän taakse? Vähän muutettuna vielä: Mitä olin halunnut unohtaa? Mitä ympäristöni haluaa olla näkemättä minussa? Uskallanko kohdata todellisen itseni ja samoin uskallanko nähdä ympäristöni todellisena ja he vastavuoroisesti minut todellisena?

Eräänä kauniina päivänä halusin katsella valokuvia elämästäni ja tajusin että kuvista puuttuu oleellinen osa minua. Aloin etsiä niitä mutta en löytänyt muuta kuin kuvan paikkoja albumista.

Tavallaan tiesin mitä etsin ja vaikka ne olivat kadoksissa, ne olivat tiedossani. Ne viittasivat siinä vaiheessa oman itseni kannalta tärkeimpään kokemukseen elämästä – rakkaudesta ja sen pelosta, joka johti rakkauden torjuntaan.

Sen ristiriitaisuuden kokeminen oli ollut ’pakko’ sulkea muistista koska se oli ollut hyvin tuskallinen kokemus.

’Orpo katse lapsen eksyneen’ voidaan ajatella ihmisen elämän tavallisen olemisen kokemukseksi. Hän tavallaan tietää että ei ole oikeassa paikassa ja luulee että Jumala ei halua kohdata häntä.

Totuus on kuitenkin että hän ei itse haluaisi kohdata Jumalaa koska luulee hänen rankaiseva. Kuitenkin Jumalan rakkaus ’vihloo rintaa’ eli on muistissa.

’Yö taas saapuu painajaisineen ja kaikki paitsi elämä on turhaa’ voidaan ajatella että välillä me pystyjmme torjumaan Jumalan muiston. Muistin palautusessa kaikki tuntuu painajaismaiselta ja turhalta koska tiedämme sisimmässämme sen olevan juuri niin.

Oppikurssi kertoo meille että näkemämme maailma on illuusio ja sen tehtävänä on opettaa meille että se on illuusio. Tavallaan kohtaamme elämän paradoksina, jossa opetetaan että sen -tarkoistus on opettaa – että sillä – ei ole tarkoitusta.

Mikä muuttui?

Olin painanut unohduksiin elämän tärkeän kokemuksen mutta tuskallisen kokemuksen ja sen muistaminen laulun sanojen avulla avasi käsityksen tietoiseksi. Samalla avautui mahdollisuus oppia että olemme kaikki kollektiivisesti tässä todellisuudessa painaneet tärkeän asian tietoisuudestamme.

Syynä on pelko, jota meidän on vaikea käsitellä.

Ihmeiden oppikurssi opettaa että mikä tahansa asia, joka sisältää pelon on siltä osin epästosi. Siksi epätosi että se on ajatus ilman Jumalaa. Vain Jumalan kanssa ajatellut ajatukset ovat tosia.