Kirjoittaja: Mauri Rantala

Näyttämö on valmis, näyttelijät paikalla mut vuorosanat puuttuvat koska niitä ei ole. Kukaan näyttelijöistä ei tiedä mitä seuraavaks tapahtuu. Taustalla on kaks ”potentiaalia” odottamassa et kumman niistä yksittäinen näyttelijä valitsee ja nämähän ovat Rakkaus ja Pelko.

Valinta tulee määräämään lausutut vuorosanat joita kukaan ei tiedä..nyt? Jokainen reagoi oman valintansa mukaan.

Muunnan vielä ton ”rakkaus” sanan muotoon rakastaminen, koska sillä on merkitysero toiseen muotoon joka on rakastuminen. Rakastuminen on henkilökohtaista, omistavaa, kohdennettua siihen yhteen.. Rakastaminen on ei henkilökohtaista, ei kohdennettua.

Rakastaminen on jotain mitä mun persoonallinen mieleni eli ekotus ei tajua. Se menee yli ymmärrykseni ja kun menee yli, se tuo mukanaan puutteen et minulta mauri puuttuu jotakin eli kohde jolta saan jotakin.

Ekotukseni on tottunut vain siihen toiseen muotoon joka on henkilökohtainen rakastuminen ja sen mä osaan.

Kerronpa maurin rakastumisista. Mun kokemuksessa jokainen henkilökohtainen rakastuminen on päättynyt eroon jossakin muodossa.

Eron tuskan kaikki laadut on tullu koettua myös tän elonkierron aikana. Kaikki rypemiset, draamat, kivut, epätoivot, tuskat etc.. on kokemuksessani.

Rakastumisen muoto on muunnoksessa rakastamiseen ja myönnän ettei ole ihan helppoa, koska se tarkoittaa luopumista, antamista, luopumista, antamista yhä uudelleen ja uudelleen.

Joka kerta kun onnistun liukumaan tilaan jossa vallitsee rakastaminen, koen vahvan virtauksen läsnäoloon jossa on kaikki. Vaan kun ei ole pysyvää tuo. Se toinen on tarjoamassa sitä vanhaa opittua koko ajan.

Lankeilen vanhaan malliini jatkuvasti ja joka kerta sielt nousee puute, et mult puuttuis jotakin hahhah!!

Nauru sen takia ettei voi muuta kuin nauraa. Ekotukseni haluais tietää/varmistaa et rakastumisen kohde on olemassa vielä tänäänkin, vielä nyt, vielä nyt, vielä nyt ja se vahtii, pelkää, luo kauhukuvia jos niin ei olekaan. Tää on ihan perseestä, mä en jaksa tätä. Täytyy olla toinenkin tie. Ja se on rakastamisen tie jossa ei ole mitään varmaa.

Mistään en ole kuullut et Jumala olis rakastunut poikaansa, sitä vastoin olen antanut itseni ymmärtää et Jumala rakastaa poikaansa, siis myös minua. Ehdoitta.

Ekotukseni maailma on ehtojen, sääntöjen, kieltojen maailma ja riittää kun katsoo ympärilleen luomassani maailmassa jossa vallitsee itku ja hammasten kiristys.

Olen tullut kohtaan jossa mun on tehtävä valinta, kumpaan samaistun, kumman otan johtotähdekseni, kumpi tuo mukanaan iloa. Ei aina helppoa mut olen valintani tehnyt. Täs pienes stooris on se mitä ja minkälaisten asioiden kanssa elän tällä hetkellä.

PS. Jos et ole vielä kurkistanut Ihme-kurssin sisään, teepä se tänään. Ihmeitä kaikki tyynni. Terv. toimitus 🙂