Karhu ja Yöperhonen istuivat kesäauringon paisteessa ja katselivat vedenpintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja.

Karhu kertoi Yöperhoselle, että sudenkorennot elävät vain muutaman viikon verran. Hän selitti, että ensin sudenkorento on pienen pieni muna jonka jälkeen se kasvaa toukaksi, josta se sitten aikanaan muuttuu sudenkorennoksi.

Yöperhonen jäi miettimään. Hän oli hiljaa. Hyvin, hyvin hiljaa pitkän aikaa. Hän nimittäin pohti kuolemaa. Sellaisen asian miettiminen tarvitsee paljon aikaa ja hiljaisuutta. Yöperhonen istui karhun vierellä ja kuunteli hiljaisuutta, jossa hän saattoi kuulla omat ajatuksensa ja ymmärsi pohtivansa jotain todella tärkeää.

Karhukin oli hyvin hiljaa ja Yöperhonen näki, miten suuri kyynel alkoi valua Karhun vasemmasta silmäkulmasta. Siinä he istuivat – ystävykset, hiljaa rinnakkain elämää suuremman hiljaisuuden äärellä.

Sitten Yöperhonen alkoi pohtia ääneen:

”Miksi sudenkorentojen elämä on niin lyhyt? Miksi täytyy kuolla? Minä en halua kuolla. Enkä halua, että sudenkorennot kuolevat! Enkä halua että sinä kuolet! En halua! Minä tahdon, että me saamme olla aina ystäviä ja että sinä olet aina tuollainen kuin olet nyt.”

Yöperhosen ääni oli itkuinen, sillä häntä suretti suuresti kuoleman ajatteleminen.

Sitten ystävykset istuivat taas tovin hiljaa. Sekä karhusta että Yöpehosesta tuntui kovin hyvältä se, että vierellä istui ystävä, jonka kanssa tätä Isoa Asiaa saattoi pohtia.

Karhu kertoi Yöperhoselle, että kaiken kerran tänne maailmaan syntyvän elämä on kuin tähdenlento taivaalla. Se syttyy, se lentää kirkkaana hetken ja sitten se sammuu. Hän kertoi Yöperhoselle, että Elämän leikki on sellaista.

Yöperhonen sanoi, että se on ihan tyhmä elämä. Että sellainen elämä on ihan epäreilu. Hetken asiaa lisää pohdittuaan Yöperhonen ilmoitti, että hänen mielestään kuolemakin on ihan epäreilu.

Yöperhonen mietti hetken aikaa ja alkoi sitten kertoa Karhulle muistojaan ajasta ennen kuin hän oli Yöperhonen.

Tiedätkö Karhu, että ennen kuin minä oli Yöperhonen olin ensin ollut pienen pieni Muna, jonka äitini muni ja sitten minusta kasvoi Toukka ja sen jälkeen vietin aikaa Kotelossa ja kasvatin itselleni siivet ja uuden kehon sen suojissa?

Siitä en enää paljoakaan muista, kun olin vielä ihan pieni Muna, mutta sen vielä muistan, kun olin Toukka. Minä söin kasvien lehtiä ja minulla oli kokoajan ihan hirveän kova nälkä. Minä vain söin ja söin. Ahmin ihan valtavia määriä maukkaita vihreitä lehtiä. Kasvoin päiväpäivältä isommaksi kunnes meinasin haljeta. Mutta en minä kuitenkaan haljennut.

Karhua nauratti. Hänen mielestään olisi ollut hassua, jos Yöpehonen olisi poksahtanut halki ja kaikki vihreät lehdet olisivat lentäneet taivaan tuuliin. Yöperhostakin nauratti. Ja niin he istuivat vierekkäin ja hihittelivät miettiessään miten tuuli lennättelisi vihreitä lehtiä Karhun korvannipukoiden päälle.

Sitten Karhu kääntyi katsomaan ystäväänsä ja vakavoitui. Mitä sinulle sitten tapahtui? Sinä et ole enää Toukka. Sinä olet Yöperhonen.

Yöperhonen hymyili surumielisesti, kun hän alkoi muistella sitä, miten hän Toukkana alkoi kutoa itselleen Koteloa ympärilleen. Hän muisti pimeyden, joka Kotelon suojissa oli. Se pimeys oli turvallista. Siellä oli hyvä levätä. Siellä oli hyvä kerätä voimia. Vaikka hän oli siellä kotelossa aivan yksin ja vaikka siellä oli aivan pimeää, hän ei pelännyt ollenkaan. Yöperhonen kertoi siitä, miten hänen Toukan kehonsa alkoi muuttua kotelon suojissa. Hänen kehoonsa kasvoi siivet ja jalat.

Toukka tavallaan suli pois ja tilalle kasvoi uusi olento, sellainen joksi hän oli aina halunnut tulla. Ja sitten, eräänä päivänä se tapahtui. Hän ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän ei enää halunnut olla Kotelon suojissa. Hän halusi lentää! Vaivalloisesti hän alkoi murtaa Koteloa ympäriltään.

Se vei paljon aikaa ja hetkittäin hänestä tuntui, ettei hän mitenkään jaksaisi kuoriutua ulos Kotelostaan. Mutta sinnikkäästi hän kuitenkin jatkoi. Ja sitten se tapahtui. Hän näki Valon! Sen kirkkaus häikäisi hetken aikaa hänen silmiään kovasti. Totuttuaan Valoon hän alkoi oikoa siipiään.

Auringon paiste kuivatti kosteat siivet ja Yöperhonen jäi paikoilleen odottamaan yön tuloa. Yöperhoset eivät nimittäin lentele päivänvalossa, sillä se olisi niille liian vaarallista. Karhu ihmetteli kovasti sitä, että miksi Yöperhonen pelkää päivää. Yöperhonen kertoi, että linnut syövät yönteisiä ja päivänvalossa lintujen on helpompi nähdä yöperhonen. Siksi hän päivällä lepää jonkun puun rungolla ja kun tähdet syttyvät taivaalle, hän ja hänen kaikki sisaruksensa lähtevät lentoon ja leikkivät yhdessä.

Karhu katseli ystäväänsä ja näki kuinka kaunis tämä oli. Ja mietti mielessään, että vaikka Muna oli varmasti ollut ihan hieno, ja että Toukkakin oli varmasti ollut kaunis, niin silti hän ei tahtoisi ystävänsä olevan toisenlainen, sillä juuri tuollaisena Yöperhonen oli Karhun mielestä täydellinen.

Yöperhonen jatkoi jutusteluaan.

Tiedätkö Karhu, että jos minä en olisi ensin ollut Muna ja sitten Toukka ja sitten Kotelo, niin minä en oli nyt tällainen minä. Minun oli kuoltava itselleni monta kertaa. Ensin minun piti lakata olemasta Muna.

Sitten en enää voinut olla Toukka, sillä olisin varmaan haljennutkin jos olisin jatkanut sitä ahmimista. Ja Kotelon suojista minun oli tultava pois, kun kaipuuni saada levittää siipeni kasvoi niin suureksi, että minun oli pakko päästä lentämään.

Karhu katsoi Yöperhosta viisailla silmillään ja santoi:

”Sellaista se kuolema on. On luovuttava jostain vanhasta, jotta jotain vielä hienompaa voi tulla tilalle. On luotuttava vanhasta, jotta Elämä voi virrata vapaana ja kauniina.”

Sitten ystävyksen käänsivät katseensa sudenkorentoihin ja ihailivat niiden kauniita Valossa kimmeltäviä siipiä ja taidokasta lentoa veden pinnalla.