Kirjoittaja: Mauri Rantala

Olin hommissa vaan en Pasilan pommissa eräässä keskisuuressa offsetpainossa. Firman johto sekä pomotaso teki erään yritysvalmentajan kanssa metsäkeikan johon sisältyi myös erilaisia ryhmätyö & haasteratoja itsensä ylittämiseen. Olin mukana ns. ”avainhenkilön ominaisuudessa.”

Metsäkeikan aikana syntyi ajatus jonka sitten toteutinkin. Otin myöhemmin yhteyttä tähän vetäjäämme ja ehdotin hänelle, josko hän suostuisi tekemään saman uudestaan, mutta ei työyhteisölle vaan ystävilleni koska olin nähnyt mikä suunnaton voima on siinä kun ihmiset tekevät yhteen.

Sovittiin vkl pakettihinta joka olikin murto-osa siitä mitä yleensä yritysmaailmasta rokotetaan. Hän kertoi omasta yritysfilosofiastaan, että kaikista tuloistaan hän käyttää yhden kolmanneksen perheensä elättämiseen, yhden kolmanneksen omaan jatkokoulutukseen ja yhden kolmanneksen erilaisiin avustus & lahjoituksiin ja tämä meidän juttumme sijoittui tähän viimeiseen osioon.

Keräsin porukan eri hengentiedon suunnista tarkoituksella, koska uskoin, että kykenemme ylittämään omat rajalliset käsityksemme avarretun kokonaiskuvan kautta. Monet näistä kavereistani olivat tottuneita yksilösuorittajia/ yksintekijöitä ja nyt ei ollut kyse sooloiluista.

Tapaamispaikallamme pimenevässä syysillassa oli lyhyt esittely jonka jälkeen vetäjämme R otti tyylikkäästi ryhmän haltuunsa. Jokainen sai valita itse tehtäväalueensa tulevalla yöllisellä vaelluksella sysipimeässä metsässä. Meidän piti kantamalla viedä kaikki tarvikkeemme johonkin saareen hitsin nevadaan jonne pitkospuut toimivat siltana. R sopi säännöt kanssamme siten, että kun hän lopettaa puheensa, seuraavan kerran puhetta saa kuulua vasta kun teltta on pystyssä, kaminassa tuli ja ruokaporukalla teevesi kiehumassa.

Jokainen tiesi tehtävänsä ja jokainen auttoi kaveriaan pyytämättä. Kun tänä päivänä puhutaan energiasta niin monin käsittein, tässäkin oli energiaa/ hengen voimaa ja koko homma sujui kuin tanssi. Kokemusta on myös mölyävästä apinalaumasta joka puhuu paljon saamatta aikaan tuskin mitään.

Seuraavana päivänä aamutoimien sekä leirinpurun jälkeen R antoi saman suunnan, täysi hiljaisuus paluussa ja pieni välimatka edellä kulkevaan jotta aikaa jäisi myös luonnon havainnointiin.

Itse rata oli haastavan monipuolinen ja edellytti luottamusta, kekseliäisyyttä, tukea, rohkeutta ja josta luonnostaan syntyi iloa, naurua, sekä rakastavaa kohtaamista naapurin kanssa. Menemättä radan muihin yksityiskohtiin, yritän kuvailla seuraavan tapahtumasarjan ensin omalta kohdaltani ja sitten niin kuin R sen koki.

Aukean keskellä oli pystyssä tolppa, korkeudeltaan jotain 7-8m. Tolpassa oli narutikkaat n. puoleen väliin saakka, sitten rautatapit sopivin välimatkoin ja viimeiseltä tapilta joutui hieman ponnistamaan jotta tolpan nokkaan pääsi.

Tolpan halkaisija oli juuri jalkojen verran. Tavoitteena oli päästä ylös, nousta seisomaan ja sitten hypätä kohti trapetsia joka oli n. 3m päässä hieman alempana. Jos hyppäsi ohi, jäi kiikkumaan köyteen joka kulki selän yli pylpyrän kautta vastapainoon joka oli R.

Kun tuli vuoroni lähteä ylös, alku meni mukavasti aina viimeiselle tapille asti. Viimeinen nostoni ylös osoittautui ylitsepääsemättömäksi, yritin monilla tavoin ja aina petti rohkeus nousta tyhjän päälle/ ottaa tukea tyhjästä. Seisoin aikani ylimpien tappien päällä ja sitten hyppäsin. Sekin oli minulle riittävä korkeus sillä hetkellä ja riemun purkaushuuto kaikui skogenissa samalla kun kiikuin ees ja taas. Muutama hyppäsi trapetsille, muutama ohi ja toiset omilta korkeuksiltaan. Yksi pääsi ylös asti, mutta ei uskaltanut hypätä ennen kuin pitkän rauhoittumisen jälkeen. Harjoituksen nimi oli ”Vastuu omasta itsestä/ tunne rajasi.”

Myöhemmin R veti minut sivuun ja kertoi, ettei ole milloinkaan havainnut kenenkään kohdalla luonnon tukea niin vahvasti kuin omallani. Hän kertoi katsoneensa ällistyneenä miten tolpan molemmilla puolin olevat korkeat kuuset, miten niiden eetteriolemukset kaartuivat puoleeni antaen tukensa aina kun yritin nousta tolpan päälle ja vetäytyivät takaisin kuosiinsa kun luovutin.

”Niin metsä vastaa kun sinne huutaa”, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Minulle henkilökohtaisesti kuusipuu on erittäin läheinen ja kuljeskellessani metsissä, bongaan helposti ”Mahtikuusen”, alueen haltian jonka ääressä on hyvää hetki hiljentyä ja vaihtaa kuulumisia.