Kirjoittaja: Mauri Rantala

Samankaltaisuuden vetäessä puoleensa samankaltaisia, ryhmämme syntyi kuin itsestään. Tapasimme joka maanantai yhtenä kevätkautena paikassa joka oli kuin tarpeisiimme luotu.

Yksityisklubiksi rakennettu tila jossakin kellarissa jossa sai pitää tarvittaessa enemmänkin ääntä. Harjoittelimme esiintymistä kuvitellun yleisön edessä, spontaaneja puheita, luovaa tanssia sekä äänijänteiden avaamista kurkku suorana.

Tekemisen ilo, nauru, pelkojen ylittäminen sekä kokemusten jakaminen olivat niitä evästeitä joilla toisiamme tuettiin. Kun tuli jytätanssin aika, menin kipsiin ja olin kuin rautakangen niellyt.

Liikkuminen ihmisten keskellä ja vielä rytmiä tavoitellen.. huh!

Kammottavaa oli kokemus jossa kaikki jäseneni tuntuivat olevan eriparia, eikä yhteistä säveltä niiden kesken meinannut löytyä ei sitten millään.

Ensimmäinen ”tuuletukseni” kun voitonriemu piti ulos kajauttaa, se oli jotain onnetonta pihinää. Varsin pian tajusin, että mielikuvista on kysymys, mitä mielessäni kannan, onnistumista vai epäonnistumista, vai kannanko yhtikäs mitään.

Kun näin, etten mitään nähnyt, piti vaihtaa kanavaa ja uudessa projektorissani pyörikin filmi jossa olin notkea kuin spagetti, voimassa kuin raketti jolla tuuletuskanavat täysin auki.

Olen elämässäni saanut jo tuta miten Elämä isolla Eellä haastaa heittämällä valkean hanskan johon minun on vastattava jotta voin todentaa mielikuvani toimivuuden. Kerta kerran jälkeen asiat rupesivat sujumaan, ei kuitenkaan rutiinilla eikä naapuria apinoimalla, vaan aina siitä uudesta olemisen paikasta jossa olin.

Kymmenen minuuttia hikijumppaa, toiset viismin. täysjytää ja sitten minuutti ylös alas pomppien kädet kohti taivaita äänijänteet täysillä onnistumisen tuuletusta.

Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, määrätietoinen harjoittelumme heijastui välittömästi jokapäiväiseen elämäämme, missä ikinä kuljimmekaan. Onnistumisen mielikuvat tukivat niin päivätyössä kuin harrastuksissa, kohtaamisissa erilaisten ihmisten kanssa.

Jossain maaliskuun paikkeilla syntyi ajatus yhteisestä tehoviikonlopusta mökillä maaseudun rauhassa

Ruotsinmaalta tuli vetäjä joka tuki samaa linjaa jota olimme jo niin hyvin harjoittaneet. Viikonloppuun kuului myös tulikävely tai paremminkin hehkuvilla hiilillä kävely.

En ollut huolissani tulevasta, sillä olinhan kävellyt sen jo aiemmin erään tunnetun järjestäjän ohjaamana. Silloinen kekälekävely oli moitteetoman puhdas ja kävelystä syntynyt riemu suunnaton.

Koivunhaloista rakensimme n 8m pitkän ja metrin leveän sekä korkean halkojonon, jonka sitten yhdessä sytytimme tasaisesti palavaksi roihuksi. Palasimme takaisin ylös kämpälle ja jätimme tulihaudan palamaan iloisesti sille raivattuun tilaan.

Jokainen valmisti itseään niin kuin taisi ja ryhmänäkin toisiamme tsempattiin. Monenlaista ajatuksen sekä tunteenvirtaa ajelehti pääni läpi ja epäilinkin täysjärkisyyttäni ettenkö muka olisi kerrasta oppinut.

Ryhmänvetäjämme antoi uloslähtökehotuksen. Kengät pois, sukat pois ja lahkeet käärittyinä polviin marssimme jonossa alas, katseet kiinnittyneinä tuliseen oranssipetiin.

Ryhmästämme yksi vetäytyi, kuusi käveli puhtain jaloin, neljälle lieviä rakkuloita ja kaksi lähti paikalliseen keskussairaalaan.

Toinen jouduttiin kantamaan reppuselässä vastaanottoon kun ei voinut ottaa askeltakaan. Hän joutui jäämään sisään ja meikä viikon sairaslomalle.

Vieläkin muistan ympärilleni kerääntyneen hoitsulauman jotka ihmettelivät jalkapohjiani kun makoilin heidän pritsillään jossakin itäisensuomen sairaalassa. Tohtoritäti seisoi vieressäni kynä sekä paperilehtiö kädessään.

Hän kysymään et missäs tämä tapahtui.. vastasin etten tiedä, kun en tiennyt.

Sitten hän kysyi nautitun nesteen määrää jolla ilmiselvästi epäili hoopouttani, vastasin siihen juoneeni vain kirkasta.. vettä.

Tohtori pudisteli päätään siirtyen muiden taivastelijoiden joukkoon.

Soitin maanantaina pomolleni ja kerroin hieman muunnellun tarinan astumisesta saunan tulipesästä loikanneen kekäleen päälle. Seuraavalla viikolla töihin ankkamaisesti vaappuessani, pomoni heitti kuin ohimennen kysymyksen saunasta,

”Ai, että molemmin jaloin astuit ja vielä eri kekäleen päälle…”

…hyväntahtoinen virne naamallaan.

Viidakkorumpu tai puskaradio on se väline jossa jutut liikkuvat usein nopeammin kuin ajatus ja kun kaikki tuntevat melkein kaikki, rumpu oli pärissyt.

Olin ylpeä sekä tietäväinen ja sorruin vanhaan rutiiniin ajatuksella, että:

“Minähän osaan tämän jo.”

Enpäsvainen osannutkaan.

Kekälekävelymme oli hurjin mitä olin niitä nähnyt, kekäleet osittain vielä paloivat ja koko hauta hehkui tulioranssina. Järkeni sanoi jyrkästi ”EI”, vaan kävelylläpä ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa.

Hyvä valmentautuminen osaavan ohjaajan kanssa on avain turvalliseen hehkuvilla hiilillä kävelyyn, ja sitten kun olen valmis.. otan askeleen.

Ehdottomasti en moiti ketään, enkä vieritä vastuuta kenellekään toiselle. Minun kohdallani oli kysymys virheellisestä asenteesta jonka juuret olivat ylpeydessä. Asennehäiriöinen oli myös kaverini joka jäi sairaalaan sisään. Hänellä se oli näyttämisenhalu, ”vauhdilla ja minä ensin.”

Onnekseni oli juuri ilmestynyt kirja Veteen kätketyt viestit

Masaru Emoto, japanilainen vesitutkija joka on erikoisherkkään filmiin perustuvalla valokuvausmenetelmällä saanut selville, että jäätyneeseen veteen muodostuneet kiteet muuttuvat, kun niihin suunnataan tietynlaisia keskitettyjä ajatuksia.

Hän on havainnut, että puhtaitten lähteitten vesi samoin kuin vesi, johon on suunnattu rakastavia sanoja, tuottaa kirkkaita, monimuotoisia ja värikkäitä kidemuodostelmia. Saastunut vesi tai sellainen, johon on keskitetty kielteisiä ajatuksia, saa aikaan epäsymmetrisiä ja himmeänvärisiä kiteitä.

Sain lääkkeitä särkyyn ym, mutta en käyttänyt niitä. Vuntsin että, kun kerran mielikuvista on kysymys, päätin kokeilla sisäistä visualisointia jalkapohjissani oleviin pulleisiin nesterakkuloihin.

Laitoin käteni hellästi jalan molemmin puolin rakkojen päälle, siunasin omin sanoin niissä olevan nesteen ja kiitin tästä hienosta kokemuksesta. Näin mielessäni miten palorakkuloiden nesterakenne loistaa puhtaimmassa muodossaan luoden suotuisan maaston kehoni toipumisjärjestelmälle.

Tein sen muutaman kerran päivässä ja molemmille jaloille. Parantumisprosessi eteni vauhdilla ja lopulta jalkapohjani olivat kauniit ja puhtaat kuin vastasyntyneellä.

Mitäpä opin tästä? Kieltäydyin kolmannesta hiilikävelystä johon olisin muutama viikko myöhemmin Londoniumissa päässyt sillä yksi kokemuskerta kumpaakin lajia oli tarpeeksi.