Kirjoittaja: Mauri Rantala

Kaikki tarinani ovat tapahtuneet joskus, olkoon se vaikka hetki sitten, niin minulle se on jo joskus..eilen tai..joskus, ihan sama, tapahtunut on.

Niin seuraavakin kokemukseni joka vain kertoo etten aina tiedä miksi teen jotakin tai miksi matkustan jonnekin.

Oli syysmyrskyt saapuneet ja kesärakkaani eli venhoni ylös talviteloille nostettu. Koko mennyt kesä ja itseasiassa kevätkin oli ollut merkillistä aikaa. Ensihavainnot sain kevään ensimmäisistä vesisateista kun oikealla kädellä sontsaani sormeilin.

Ihmettelin että miksi ihmeessä sormenpääni ensimmäiset nivelet hehkuvat kuin poltinraudat. Ilmiö laskeutui pikkuhiljaa alemmaksi, siirtyi myös toiseen käteen pysähtyen kuitenkin ranteisiin.

Olin ihmeissäni. Huomasin ettei kraanavesi saanut sitä aikaiseksi, ainoastaan luonnonvesi.

Joko taivaalta satava, järvi, joki, tai merivesi. Oltiin kerran saaren kyljessä ankkurissa ja kun tuli ankkurin ylös kiskonnan aika, vain oikea käteni kävi meressä.

Lähdettiin liikkeelle ja hetken kuluttua näytin kumppanilleni et katso, mitä tämä on? Vasen käteni oli normaali koska se ei ollut meren kanssa tekemisissä.

Oikea kämmen rannetta myöten hehkui kuuman tulipunaisena.

Sitä kesti jonkin aikaa, häipyen lopulta..

Edellisen vuoden loka-marraskuussa osallistuin ryhmällemme räätälöityyn seikkailuun joka suuntautui myös Tiibetiin.

Oli pakko ylittää taas yksi vuori koska se oli ainoa tie sinne minne oltiin menossa. Vuoren toiselta puolen lähti tie laskeutumaan kohti Yamdrok järveä joka tarinan mukaan oli yksi Tiibetin pyhistä järvistä.

Olin siihen asti istunut pikkubussimme takaosassa, äkkiä minulle tuli kummallinen tunne ja siirryin ihan eteen. Tie kiemurteli melkein vedenrajassa, ollen välillä sisempänä ja taas lähempänä.

Äkkiä kiljaisin kovaan ääneen ”STOP!”

Bussi pysähtyi, pyysin taukoa ja kipitin ulos tien toiselle puolen kohti rantaa. Mitä lähemmäksi vedenrajaa tulin, jotain lähti laajenemaan (joku olo).

Aivan vedenrajassa käännähdin vasempaan kävelin taas jonkun matkaa ja pysähdyin. Muistan katsoneeni ihan suoraan sinivihreän tyynen järven toiselle puolen. Aurinko paistoi valaisten lumihuippuiset vuoret.

Mitään ajattelematta kumarruin, työnsin käteni veteen ranteita myöten ja tein ”veden siunauksen?”

Palatessani bussiin olin hipihiljaa ja ihmettelin…

Palaan tarinan alkuun ja pimeään syysiltaan sillä olin hyvän ystäväni luona vyöhyketerapiassa hoidossa jossa tapanani oli käydä ”vuosihuollossa” eli tsekkaamassa et röörit on auki niin kuin olla pitää.

Hoito oli niin hyvää että melkein nukahdin.. kunnes kiljuin kuin pistetty sika. Oli löytänyt jonkun herkkukipupisteen jota antaumuksellisesti kaiveli.

Sitten hän hämmästyneenä kysyi:

”Mauri, mitäs tämä tiibetiläinen munkki tekee tässä sinun vieressäsi?”

Vastasin että mikä hiton munkki??

Hetken kuluttua hän jatkoi sanoen et sinä olet tuonut hänet mukanasi.. minä ”ööö mukanani..öö”

Hoitsu jatkoi sanoen, että mitäs te pojat oikein olette touhunneetkaan jossakin ajassa..olette molemmat kuuluneet samaan koulukuntaan jonka yksi erikoistumisalue oli veden siunaus.

Munkkikaverini oli jäänyt juntturaan ajattomaan aikaan ja mun piti käydä hakemassa hänet mukaani. Hoitsu ehdotti Herran Siunausta jonka lausuimme yhdessä ja samalla hetkellä munkissa tapahtui ”puff” häipyen minne lie.

Siihen loppuivat kämmenteni paistokset. Kerroin vasta hoidon jälkeen hänelle tarinan taustan..

Niin, mitä opin tästä? En tiedä edelleenkään et miksi menen minne menen, en tiedä mitä tapahtuman pitää ja itseasiassa en tiedä mitään ennen kuin tiedän ja siinä se.