Kirjoittaja: Mauri Rantala
Isälläni ikää jo 89v. (siirtynyt jo taivasmatkoille), hän suostui lähtemään kanssani Turkkiin viikoksi laivalle jossa olisi kurssi nimeltä ”Muutosten tuulia.”
Isäni ei ollut koskaan eläessään osallistunut millekään itsetuntemuskurssille ja olinkin lievästi hämmästynyt tästä hänen halukkuudestaan liittyä mukaan.
Selvensin hänelle useaan kertaan, että:
”Se on ensisijaisesti kurssi ja vielä melko tiivismuotoinen. Osallistujat tekevät töitä siivoten omilta tiluksiltaan kaikkea sitä mikä sinne ei enää kuulu.”
Kurssin johdanto oli houkutteleva:
”Elämä muuttuu jatkuvasti. Se on sen luonnollinen laatu. Me ihmiset usein toteamme tämän, ja kuitenkin elämme niin kuin mikään ei koskaan muuttuisi. Mielemme lokeroi elämämme, jähmettää sen olemassa olevaksi tilaksi. Haluamme turvallisuutta; haluamme tietää, miten asiat ovat; haluamme, että se mikä oli eilen, on myös nyt. Muutos, jatkuva muutos on kuolema pinnalliselle ihmismielelle. Muutos on myös ehdoton edellytys rakkaudelle ja läsnäololle. Rakkaus päästää irti menneestä joka hetki ja näkee jokaisen hetken uutena, mitä se onkin. Rakkaus on vain nyt. Siinä ei ole tulevaisuutta, ei menneisyyttä. Jatkuvan muutoksen keskellä eläminen on elämistä veitsenterällä.”
Vaikka edellinen oli kurssimme teemana silloin, se on minulle yhtä ajankohtainen sekä haasteellinen myös tänään, itse asiassa se on sitä joka hetki.
Isäni sopeutuminen laivaelämään sujui kivuttomasti, hän istui kanssamme syvässä hiljaisuudessa aina kun oli aika, ja muutenkin oli aktiivisesti läsnä ”työssä.”
Kun muutama päivä oli mennyt, hän erään iltapäivän nököshetkessä kysyi minulta:
”Onkos tuo Lasse (Lauri) joku Imaami?” Minä kysymään, että miten niin? ”No, kun minä olen häntä seurannut ja kyllä hän joku opettaja varmasti on? Hyvä mies hän kuitenkin on…” isäni jatkoi.
Sitten eräänä aamuna minullekin koitti totuuden hetki. Isäni valitsi sellaisen ajan kun lähellä ei ollut ketään, samalla ottaen tiukimman ilmeensä jyrähtäen:
”Kuuleppas Poika, mitäs peliä sinä oikein pidät täällä?”
Minä hämmästyneenä, että mitä.. peliä.. mitä tarkoitat?
Isä:
”Minä olen seurannut sinua tarkkaan, ja LOPETA HETI!”
Minä, että Mitä.. lopeta?? Isälläni kaulasuonet rupesivat pullottamaan ja näytti kuin mies oli räjähtämäisillään, ääni kiristyen…
”Minä olen nähnyt, miten sinä heräilet joka aamu ja aina eri naisen vierestä??”
Vastasin helpottuneena sekä samalla hymyillen, että Isä olet oikeassa. Olet varmaan huomannut miten tuolla laivan etukannella on 16 päiväpatjaa joilla suurin osa porukastamme nukkuu yönsä.
Koijasta petivehkeet mukaan ja aina jonkun vieressä on vapaa paikka, sitten vain kysymys, ”sopiiko tähän viereesi kellahtaa ja toinen vastaa joko kyllä tai ei.”
Tule sinäkin ulos tähtitaivaan alle nukkumaan, siinä laiva hiljaa keinahtelee, puheensorina vaimenee ja sitten rupeaakin kuulumaan tasainen tuhina…
Viikon loputtua saimme kumpikin saman kotiläksyn tuomisinä arkeemme: Kumpikaan ei saa kahteen viikkoon sanoa sanaakaan eilisestä, menneestä. Kumpikaan ei saa sanallakaan viitata mihinkään kielteiseen ja pääpainon on oltava elämän hyvyydessä sekä nykyhetkessä.
Puhukaa hyvästä, Lauri naurahti ja jatkoi, että taitaa tulla hiljaiset kaksi viikkoa.
Emme asuneet isäni kanssa yhdessä, mutta kävin hänen luonaan usein koska piti käydä kaupassa, hieman hoitaa huushollia ja selvittää postit ja ennen kaikkea olla hänen kanssaan.
Kotiläksymme oli tehokas ja aina kun tapasimme, kysyin ensimmäiseksi:
”Isä, mitä HYVÄÄ sinulle kuuluu tänään?”
Isä:
”Ei minulle mitään hyvää kuulu.”
En antanut periksi ja lypsämällä lypsin aina sen yhden hyvän, jolloin hänen oma huomionsa siirtyi pois eilisen ei niin hyvästä.