Kirjoittaja: Mauri Rantala

Taas kerran Elämä haastoi katsomaan yhtä itseluomaani riippuvaisuutta tuosta ”kapulasta” josta oli tullut itsenäinen osa minua.

Jo koneessa kun känny piti sulkea, mielessä kävi välähdys pin-koodista joka ei heti muistunutkaan mieleen.

Koneen laskeuduttua, saapuvien hihnalla matkatavaroiden ympäriltä kuului vimmattua räpläystä jossa muutkin ”kapulariippuvaiset” virittelivät ulokkeitaan, minäkin näpyttelin omaani. Pinniä ei vaan muistunut mieleen ja ensikerta meni väärin. Jo iski pieni paniikki… toinen numerosarja työntyi tajuntaan… sekin väärin.

Sitten valui jo pieni hiki ja laskelmointi kävi kiivaana korvineni välissä. Kun en aiemmin ole ollut vastaavassa tilanteessa ja kun ”joku” oli maininnut, että kolmen väärän jälkeen vaaditaan PUK-koodia?? Toiveikkaana vuntsin, että kun suljen koko toosan hetkeksi, se antaa taas kolme mahdollisuutta?

Aukaisin rakkineen, mieleni näyttämölle nousee numerosarja jota heti epäilin, sillä se oli toinen niistä kahdesta ja alempi jotka kotona olevassa pienessä muovitaskussa ovat. Näin sen kirkkaasti ja ylempi oli plankko, ja kun oma mieleni ei järkevä ollut, ei sitten hitustakaan, se pirulainen näppäili tämän esille nousseen sarjan ja sitten ruutu vaatikin jo PUKKIA.

HAH HAA, pukkia perhana. Pukista ei tietoakaan, edessä viikon risteily ja kun ajatuksena oli ottaa runsaasti kuvia tällä pienellä ihmevehkeellä ja lähetellä niitä kavereiden riesaksi.

Kaksi ensimmäistä päivää näpyttelin kuin heikkopäinen kaikkia satunnaisia mieleeni tulevia numerosarjoja, toiveajatuksena josko kadonnut pukki kotio löytyisi. Ei löytynyt ja sitten antauduin, sinkosin mokoman kapineen laatikon pohjalle ja rupesin näkemään maailmaa uusin silmin.

Aina välillä se kirottu pukki mieleen nousi ja pyrki tekemään parhaansa, jotta oloni oikein kurja olisi. Sain tosissani tehdä töitä ja torjua/ suunnata ajatus samantien ulos bittiavaruuden moolokinkitaan jonne mahtuu vaikka mitä.

Viikko hiljaisuutta, unohdin koko kotomaan, en lukenut uutisia, en halunnut kuulla mistään mitään ja oleminen juuri siinä paikassa jossa tassut sillä hetkellä olivat, oli suurta nautintoa.

Seuraava episodi näyteltiin sitten kotona. Olin kuin hysteerinen seko joka päämäärättömästi hyppi ja pomppi samalla etsien laatikoista tai niiden alta jotain numerosarjaa jota ei ollut missään, ei niin missään. No, tulihan taas viikonloppuvapaa…

Maanantaina heti kun silmä aukesi, ryntäsin toiseen kapulaan ja soitin operaattorille samalla valittaen kurjalla äänellä, että auttakaa lassoamaan pukkini, se on villiintynyt vapailla laitumilla. Kaunisääninen neitokainen rauhoitteli ja tunnistetietojen jälkeen antoi nuo autuaaksi tekevät numerot jotka lupasin liimata näkyvästi otsalohkooni, tosin sisäpuolelle.

Jälleen tuli yksi riippuvaisuus todistetuksi kohdallani, olinko onnellisempi silloin kun savumerkkejä lähettelin naapurikylän neidolle, vai silloin kun kirjekyyhkyt mennä viuhtoivat ees ja taas, vai toiko ratsuposti onnen, tai sentraalisantrojen aika kun telehvooniin huueltiin.

Lankapuhelin, tuo siunattu kapine ja puhelinkopit, joissa sai rauhassa nojailla kuuloke korvillaan ja kuunnella rakkaan neidon suloääntä.

Odotettavissa… vain kohtuullinen kapulalasku. Asioillahan on aina vähintään kaksi puolta, kumman valitsen?