Elämässäni on joskus ollut merkillisiä pakkomielteitä paikkojen suhteen, että jonnekin on vain ”pakko mennä” ja syy selviää sitten paikan päällä jos selviää.
Yksi tälläisistä paikoista on ollut Azorit ja sieltä yksi niistä yhdeksästä saaresta jotka ”joku on joskus keskelle Atlantia on ripotellut” eli Terceira.
Oli vuosi 2000 jolloin sinne ei ollut suoria lentoja, oli vain ”vääriä lentoja” eli monen mutkan kautta. No kun kohde oli selkeä, ei kun matkaan ja sieltä olentamme löysimme.
Joskus rantoja kulkiessaan huomaakin kulkevansa oman mielensä rantoja…
Saaren rauha keskellä ei mitään oli hieno kokemus, tai ei ihan ”keskellä ei mitään” sillä jenkkien laskeutumislinja meni suoraan majapaikkamme ylitse josta lentolinnakkeet mennä jyristelivät ees ja taas.
Meddaushetkemme oli syvä yhtenä iltapäivänä ja sen jälkeen rupes nukuttamaan vallan armottomasti.
Vaivuin uneen jossa äkkiä olinkin elävässä kuvaelmassa joka eteni seuraavasti:
”Oli suuret juhlat ja kutsuvieraita paljon, kaikki pukeutuneina juhlavasti. Äkkiä meikä kutsuttiin lavalle jossa minulle juhlallisesti luovutettiin Azoreitten koko perintö. Se käsitti mm. punaviinin kuljetukseen erikoistuneen valkoisen laivaston joka leviää ympäri maailman. Otin perinnön vastaan ja kiitin. Samalla käännyin laajan henkilökuntani puoleen, katsoin heitä lämmöllä ja sanoin että vain meidän kaikkien yhteistyöllä tämä onnistuu”
Ja siihen heräsin. Hmm.. kaikkee sitä tuleekin uneksittua..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Oli taasen yksi niistä illoista jolloin tuli höpöteltyä nyt jo taivasmatkoille matkanneen ystäväni kanssa oikein lankapuhelimella ja luuria korvalla roikottaen. Kesken kaiken hän kysyi,
”olenko tietoinen siitä, että luonani on vieras juuri nyt?”
Olin satavarma ettei huoneessani ollut ketään ainakaan minun silmilleni. Pyysin häntä tarkentamaan, että mistä oikein on kysymys.
Hän kertoi miten luonani on vieraillut jo useamman kerran erään saaren tonttuhaltia, että enkö ole huomannut mitään?
Kyseinen haltia kykenee olemaan luonani aina jonkun aikaa, koska olen luonut kämppääni sen kaltaisen energiakentän jossa hän voi olla. Kuitenkin kaupungin värähtely on hänelle voimille ottavaa ja aika ajoin hänen on palattava takaisin saarelleen.
Syy mikä hänet oli ensikerran luokseni tuonut, oli musta pilvi jota pääni päällä kannoin.
Juuri silloin oli menossa rankka itsetutkiskeluvaihe ja kuin armosta, käytössäni oli vesikulkuväline jolla pääsin ulos merelle ja varsinkin tähän lempisaareeni.
Saarielämän dynamiikalla voi olla monia ulottuvuuksia…
Ankkuri perästä ulos, paatti köydenpäähän puunrungosta ja jo tuttuja polkuja pitkin saaren eteläpuolelle istuskelemaan kivenmurikan päälle ihmettelemään syntyjä syviä. Vaan enpäs tiennyt olevani tarkkailun kohteena. Olin hänen pääsaarellaan. Koko hänen valvonta-alueensa käsitti 11 lähisaarta plus tämä, joten niitä oli 12.
Tonttuhaltia oli kiinnittänyt huomionsa meikäläiseen joka kantoi päänsä päällä mustaa pilveä. Hän rupesi tarkentamaan katsettaan, että miksi mies pilvestä sinnikkäästi kiinni pitää. Mitä ovat ne niin synkän rakkaat ajatukset joista irti ei laske ei sitten mitenkään, varsinkin kun tällä miesolennolla koko muu energiakenttä oli kunnossa. Sitten erään vierailun jälkeen tämä tonttuhaltia päätti lähteä mukaani katsomaan tarkemmin, että mistä oikein on kysymys?
Puhelun jälkeen istuin hetken kuulostellen, että miten voisin huomioida tämän uuden ystäväni. Muistin Tapio Kaitaharjun kirjan ”Ystävien kesken” ja sieltä kappaleen jossa hän kertoo tonttukansan pitävän erityisesti kevyistä valssimusiikin värähtelyistä..
Kaivoin hyllystäni wienereitä ja laitoin soimaan. Valoisan kevyttä musiikkia rupesi leijailemaan huoneessani, samalla kiitin Häntä joka oli nähnyt niin paljon vaivaa ottaakseen selville mustan pilveni salaisuuden.
Useita vuosia myöhemmin, kun olin jo luopunut omasta venhokumppanuudestani, pääsin saarelle käymään erään ystäväni veneellä. Kävelin tutun saaren toiselle puolen jossa pieni soma poukama. Laskeva iltapäivän aurinko lämmitti niin, että silmäni lurpsahtivat kiinni ja tuli otettua pienet torkut.
Siinä juuri ennen heräämistä tietoisuuteeni tunkeutui terävän ystävällinen energia. En avannut fyysisiä silmiäni, vaan sisäiseen näkökenttääni avautui yhteys vastarannalle jossa puuhun nojasi tämä Tonttuhaltia. Katselimme tovin toisiamme. Muistan hänen katseensa joka tulvi viisautta sekä rakkautta. Sama veitikka on vieraillut myös nykyisessä asunnossani jonne Hän on aina tervetullut.
Niinpä niin, miksi kannoin tuota mustaa pilveä. Kannoin koska paremmasta en tiennyt.. vielä silloin.. Ei ihme kun ”pipoa kiristi”..
Joskus rantoja kulkiessaan huomaakin kulkevansa oman mielensä rantoja…
