Kirjoittaja: Mauri Rantala
Maailman meno tai paremminkin mun maailmani meno oli uhkaavasti muuttumassa huolista kaoottiseksi samaistuessani kaikenlaiseen uutistulvaan. Oli sunnuntain aamu kun tassuni veivät soffannurkkaan ja istuin alas.
Hiljentyminen on minulle ollut avain löytää reittini kotiin. Ulkoinen oli häipymässä etäiseksi huminaksi, kuitenkin jostain sieltä kaukaa olin kuulevinani ihan hiljaisen ja varovaisen ovikellon pirinän, könysin ovelle jossa kaksi vanhempaa rouvaa.
Rouvalla lempeät silmät, hän kysyi samalla varovasti et mitä mieltä olen siitä et
”Maailmassa on tänä aikana runsaasti huolia ja kuka tai mikä on sen on synnyttänyt?”
Vastaus livahti ulos nopeammin kuin ajatukseni
”Minä, minähän se”.
Rouva ei tästä häkeltynyt, vaan tarjosi lehtistä jonka otsikkona oli
”Miten selviytyä huolista.”
Otin ja luin. Hymy nousi huulilleni Elämän hurmaavasta huumorista. Ensin olin huolessa, sitten hiljaisuudessa ja sitten mulle tuotiin lehtinen jossa yksinkertaisesti kehoitettiin kääntymään sisään päin ja löytämään rauhan.
Mitäpä tähän voi muuta sanoa kuin ympäri käydään ja yhteen tullaan ja muodollahan ei ole väliä, sisältö ratkaisee (tosin en sitä silloin kyennyt tajuamaan) josta sain aasinsillan muinaiseen tapahtumasarjaan saman päivän aikana.
Asuin silloin Kalliossa, olin juuri luikahtamassa Metron ovesta sisään kun korvani tavoittivat huudon
”Hei, ootsä Rantalan Maukka?”
Pysähdyin, käännähdin äänen suuntaan ja näin hieman kauempana neitosen jota en heti tunnistanut. Askelsin lähemmäksi.. sanoin olevani samalla kysyin et kukas sinä olet. No, kävi ilmi et oltiin oltu joskus samassa lehtitalossa hommissa. Katsoa tillittelin häntä kun neito niin kirkkaan oloisesti heijasteli.
Kysyin et mitä ihmettä sulle on tapahtunut kun hehkut kuin Hangonkeksi? Hän kysyi hätääntyneenä et
”Vieläks sä harrastat ”niitä..”
Kysyin et mitä ”niitä”? Jos tarkoitat ’’niitä” ni vastaus on joo tai en harrasta, on paremminkin elämäntapa. Sitten hän kertoi kohdanneensa Jeesuksen ja samalla kutsui Siiloanin kokouksiin siihen lähelle.
Kieltäydyin kohteliaasti sillä kertaa, toivoteltiin hyvät jatkot ja matkani jatkui.
Metro tuli, istahdin käytävän reunapaikalle ja kas siinä vinottain vastapäätä istuskeli yks tuttu neitonen. Tervehdin häntä ja samalla kysyin iloisena et mitä sulle kuuluu kun ei ole pitkään aikaan nähty?
Neito sinkautti vastakysymyksen et
”Vieläks sä käyt ”siellä”?
Tarkensin et yhteistä ystäväämmekö tarkoitat? Joo ja samaan hengenvetoon hän kertoi löytäneensä Ortodoksisuudesta Jeesuksen. Sanoin siihen et sehän on mukava kuulla ja taas toivoteltiin hyviä jatkoja.
Olin yhel vkl kurssilla ja siinä sapuskajonossa kuulin parin rouvan keskustelusta pätkän ”et arvaa mitä mulle just tapahtui kysyi toinen samalla jatkaen, äskeisessä meditaatiossa kohtasin just Jeesuksen.”
No vitsi mietin siin et mistä hitost niit Jeesuksia joka paikkaan riittää. Kolme samalle päivälle ja jokainen eri suunnasta. Tänä päivänä ymmärrän yhä enemmän ettei muodolla ole väliä…
Ja sitten ihan lopuksi, tämän päivän IOK-kortti:
”Kun kohtaat jonkun, muista, että se on pyhä kohtaaminen. Niin kuin näet hänet, niin näet itsesi. Niin kuin kohtelet häntä, niin kohtelet itseäsi. Älä koskaan unohda, että hänessä joko löydät itsesi tai kadotat itsesi. (T158)
Muutan sen ”minä-muotoon vain jotta muistaisin”:
Kun kohtaan jonkun, muistan, että se on pyhä kohtaaminen. Niin kuin näen hänet, niin näen itseni. Niin kuin kohtelen häntä, niin kohtelen itseäni. En koskaan unohda, että hänessä joko löydän itseni tai kadotan itseni.
Jotain tälläistä tänään, huomenna se voi olla jotain muuta.. mut haittaaks se 🙂