Kirjoittaja: Mauri Rantala
On elämännäyttämöni mahtava keksintö.
Kuka sen onkin luonut on ollut nero (no minähän olin). Nykyinen minäisyyteni ei siihen ole kyennyt, joten kyse täytyy olla laajemmasta tietoisuudesta?
Elämä tuo näyttämölleni peilikuvana joka ikinen päivä kaikki ne veljeni joiden kautta parhaiten voin todentaa kulloistakin rakkauden tai rakkaudettomuuden tilaani jota tahdon katsella.
Olin täs yhtenä päivänä menossa erääseen tilaisuuteen. Ennen kotoa lähtemistä vietin pienen hiljaisen hetken jossa muistan pyytäneeni et saan olla jokaiselle vastaantulijalle heijastava rakkaudenpeili.
No alkumatka meni ihan hyvin. Vaihdoin välinettä ja istuin alas.
Seuraavalta pysäkiltä vaunuun astui nainen ja mies. Tuli vaikutelma miten nainen oli ohjaavampi puoli suhteessa mieheen.
Seuraavaksi mieleeni syntyi ”ajatusluulo” et miehellä on vähintäänkin karmee kankkunen?
No niin, tilaamani näytelmä sekä näyttelijät olivat kukin rooleissaan ja minä olin katselijana sekä kokijana.
Mitä koin? Ensimmäinen mikä nousi ylös, oli häpeä.
Eikä se ”häpeä” hänessä ollut vaan minussa.
Häpesin sitä miten kaikki näkee kuinka vapisevassa tilassa minä olen sillä itseänihän siinä katselin. Omat muistoni (karmeista kankkusista) tunkivat pintaan.
Sain taas loistavan tilaisuuden ja hienon palautteen ”rakkauden peililleni”, olla armollinen itselleni ja anteeksi antaa. Kiitos veljeni.
