Kirjoittaja: Mauri Rantala

Ei elämäni ole varmaa.

Ainoa mikä on varmaa, on muutos ja sitäpä harvoin osaan ennakoida sillä lopulta elämänkyse voi olla vain sekunnin murto-osasta kun kaikki muuttua voi.

Vuosia sitten sain suuren ilon olla veneorjana Saimaalla. Ystäväpariskunnalla oli liukuva matkavene jonka normaalina ajonopeutena oli yleensä 23-25 solmua.

Juuri sinä päivänä kun osakseni oli tulossa tämä sekunnin murto-osan mahdollisuus, aurinko antoi parastaan päivän ollessa ihanan suloinen, eikä minulla ollut aavistustakaan tulevasta.

Onnekseni veneellä juuri silloin oli muutama vieras kun suuntamme oli kohti Kuopion vesiä. Minun onnena oli että ajoimme pitkässä salmessa. Nopeus oli laskettu n. 7 solmuun. Olin tovin istunut veneen katolla yhdessä emännän sekä hänen vieraansa kanssa.

Käväisin sisällä, tullessani takaisin ulkoreunan kautta muistan miten asetin ensin oikean tassuni veneen reunalistalle..otin oikealla kädellä kiinni kattotangosta..hereillä kun en ollut..tungin myös toisen koipeni samaan tilaan, seurauksella että liukastuin.

Refleksinomaisesti sain iskettyä toisenkin käteni kiinni tankoon vaan en voinut tehdä mitään..koska roikuin vinossa..

Oli vain yksi suunta ja se oli alas päin.

Laskin irti..veneen valkoinen kylki oli viuhahtamassa silmieni editse.

Muistin tuplapotkurit, nykäisin koivet koukkuun samalla tönäisin kyljestä ja menin uppeluksiin. Näin veden alla potkurit ja kuulin niiden surinan.

Tullessani pintaan, vene oli ehtinyt mennä jo melkoisen matkan. Katselin epäuskoisena sen menoa.

Olin niin ällistynyt etten muistanut edes huutaa, eikä siitä olisi ollut hyötyäkään.

Äkkiä näin miten emäntä käänsi päätään, mutta hän katsoi liian lähelle perävanaa..sitten katse nousi, näki pääni, kumartui kipparin suuntaan ja vene pysähtyi. Ottivat pakkia.

Sain kiskonnan ylös jossa välittömästi purettiin syyt ja seuraukset. Uintimatkaa kumpaankin rantaan oli ehkä n. satakuntametriä ja siellähän olisin sit huitonut yrittäen liftiä johonkin tulevaan botskiin jos putoamistani ei olisi heti huomattu.

Tuli mieleen myös norminopeutemme suurilla selillä, varmaan uisin vieläkin Saimaan aavoilla jossa olisin veneilijöitten ikioma kesäkummitus.

Päätimme yöpyä yhden saaren kyljessä. Mul oli tarve olla yksin joten kiipesin ylös mäen päälle josta oli makeat näköalat auringonlaskun suuntaan.

Olin kiitollinen siitä ettei aikani ollut vielä ollut ja jopa nuo inisijäsiivekkäätkin saivat levon selkääntaputuksistani kun olivat suorittaneet oman verenimijäntyönsä tyylikkäästi.

Kaikki ympärilläni näyttäytyi ikään kuin uutena.

Värit, äänet, tuoksut, metsän olemus, kaikki olivat skarpimpia kuin koskaan. Koin ja koen olevani etuoikeutettu saadessani kokea elämää.

Tämä oli kolmas sekunnin murto-osa joka kohdallani on liittynyt vesielementtiin.

Ensimmäinen oli alle viiden vanhana kun tipuin laiturilta mereen. Uida en tietenkään osannut. Muistan auringon kajon veden läpi, hurjan poljennan ylös kohti valoa. Pintaan tulin kolmasti ja kun alkoi viimeinen vajoaminen, joku tarttui tukastani kiskoen ylös. Hän oli isäni.

Toinen kerta oli seuraus omasta tyhmyydestä, ajattelemattomuudesta sekä yltiöpäisyydestä. Tämä tapahtui ollessani kuudentoista, messikallena laivalla joka Atlantilla kovassa myrskyssä vastatuuleen puski.

Oli sunnuntain aamu, sain houkuteltua toisen kallen pähkähulluun ajatukseen. Ehdotin että mennään ihan keulapiikkiin, kurkataan keulan yli kun aalto nousee, nopsaan kumarrutaan kun aalto lentää päidemme yli..??

Aina kun keula upposi aaltoon, vesimassa oli hurja joka sieltä kannelle nousi ryöpyten kannen sivuja kohti ahteria. Olimme kytiksellä lastiluukkujen takana ja kun vesimassa oli mennyt ohi, me pojat syöksyimme seuraavan luukun taakse.

Vahdimme sopivaa hetkeä jolloin olisimme ottaneet loppuspurtin, kiivenneet portaat ylös keulakannelle jossa ei muuta kuin ne miniportaat aaltojenkurkintaan?? Olin kiipeämässä alakannelta ylätäkille portaitten puolivälissä.

Äkkiä korvamme tavoittivat megafonin mahtiäänen:

”Saattans pojkkarna perkkeles heti ylös.”

Keula oli uponnut jo aallon sisään ollen nousussa vesilastin kanssa, tiputtauduin vauhdilla portailta samalla kierähdin suojaavan lipan alle kun vesimassa vyöryi yli. Sitten sama kujanjuoksu takaisinpäin.

Kiipeäminen komentosillalle jossa korkeasti kunnioitettu kipparimme käänsi meille nulkeille selkänsä.

Läksytys tuli förstiltä eli ykköseltä. Mies karjuu naama punaisena maalaten kauhuskenaariota siitä miten lähellä kaikki oli. Murskaantuminen laitoja vasten, huuhtoutuminen haikalojen sapuskaks ym..

Kun laitoin otsikoksi ”Suojelusenkelillä hommia” nyt on aika kiittää:

Kiitos rakas enkelini!! Hyvin olet hoitanut pestisi.

No mitä opin näistä?

”Meri, on suuri ja julma kuin verokarhun, anopin ja haastemiehen ristisiitos. Se ei tunne armoa eikä sitä pyydä. Meri on merimiehen helvetti ja taivas, paitsi sillä erolla, että siellä palelee sekä kesällä että talvella.”

Näin kirjoitteli pakinoitsija Helmeri jossain Vene-lehdessä.