Elämässäni on joskus ollut merkillisiä pakkomielteitä paikkojen suhteen, että jonnekin on vain ”pakko mennä” ja syy selviää sitten paikan päällä jos selviää.
Yksi tälläisistä paikoista on ollut Azorit ja sieltä yksi niistä yhdeksästä saaresta jotka ”joku on joskus keskelle Atlantia on ripotellut” eli Terceira.
Oli vuosi 2000 jolloin sinne ei ollut suoria lentoja, oli vain ”vääriä lentoja” eli monen mutkan kautta. No kun kohde oli selkeä, ei kun matkaan ja sieltä olentamme löysimme.
Joskus rantoja kulkiessaan huomaakin kulkevansa oman mielensä rantoja…
Saaren rauha keskellä ei mitään oli hieno kokemus, tai ei ihan ”keskellä ei mitään” sillä jenkkien laskeutumislinja meni suoraan majapaikkamme ylitse josta lentolinnakkeet mennä jyristelivät ees ja taas.
Meddaushetkemme oli syvä yhtenä iltapäivänä ja sen jälkeen rupes nukuttamaan vallan armottomasti.
Vaivuin uneen jossa äkkiä olinkin elävässä kuvaelmassa joka eteni seuraavasti:
”Oli suuret juhlat ja kutsuvieraita paljon, kaikki pukeutuneina juhlavasti. Äkkiä meikä kutsuttiin lavalle jossa minulle juhlallisesti luovutettiin Azoreitten koko perintö. Se käsitti mm. punaviinin kuljetukseen erikoistuneen valkoisen laivaston joka leviää ympäri maailman. Otin perinnön vastaan ja kiitin. Samalla käännyin laajan henkilökuntani puoleen, katsoin heitä lämmöllä ja sanoin että vain meidän kaikkien yhteistyöllä tämä onnistuu”
Ja siihen heräsin. Hmm.. kaikkee sitä tuleekin uneksittua..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Jossakin vanhassa mainoksessa sanottiin:
”Kahta en vaihtaisi joista toinen on Turun Sinappi ja toinen…”
…olkoon minulle vaik meri ja tällä kertaa Punainenmeri joka oikeasti oli ihanan kirkas ja sinisen vihreä. Luin jostain matkailulehdestä, että lähes päivittäin kyseisen meren pinnanalaista maailmaa snorklailee tuhansia ja tuhansia silmäpareja.
Ja mikäs siinä on silmäillessä, koska merenalainen värimaailma niin koralli kuin kalalajeissa on väriherkkuja täynnä. Tuli väkisin mieleen, että luojapojilla vaiko tyttärillä on ollut tosi hauskaa kun ovat luomuksiaan näytelleet toinen toisilleen (ehkä?)
Vaikka Egypti on tietyillä alueilla täynnään esiin kaivettua historiaa & entisajan loiston jäämiä, se ei saanut meikää poistumaan laivasta sillä niin lujassa istui vanha inhokkini sitä jatkuvaa hihassa roikkumista kohtaan mitä koin edellisellä epyktin turneella.
Valtameri ja tietoisuus… toistensa metaforia…?
Oltiin Assuanissa, tarkemmin Assuanin soukissa jonne jalkauduttiin muutaman henkilön ryhmissä koskei isomman kanssa ollut mitään mahdollisuutta edetä. Liian paljon houkutuksia joka nurkalla.
Tämä pienporukkamme yritti edetä kohteliaan huomaavaisesti, vaan ei siitä mitään tullut.
Käsi vinkkas katso, katso..tule, tule.. osta, osta..anna, anna. Kestin sitä aikani ja tylysti ilmoitin erkaantuvani hulinasta vetäen muutkin mukanani olleet ulos kujilta yli rantakadun ja suoraan edessä olleen hotlan ovesta sisään.
Rojahdimme varjon alla oleviin tuoleihin tilaten arabialaiset kaffit. Poissa silmistä, poissa mielestä, kaukana kavala maailma ja suoraan edessä hiljaa virtasi.. ei Don, vaan Niili. Iltapäivän auringossa joella lipuvat felukat & kaikenmalliset jokilaivat siivittivät oloani levolliseen raukeuteen.
Kaffihetken jälkeen tingittiin felukkakuskilla & pojallaan lenkki Niilillä. Ho hoi.. purjeet ylös ja matkaan ensin vastavirtaan luovien joen oikeata reunaa ja sitten takaisin vasenta. Istahdin pienelle etukannelle nojailemaan mastoon. Maisema oli rauhallinen, peräsimessä isäntä joka tunsi tuulen & virtausten metkut.
Venejonon yksi alus nousi ylitse muiden. Koko saattue oli tulossa alavilta mailta, jokaisen veneen ollessa runsaassa lastissa.
Tämä yksi venho jota sain tarkastella, lastina oli mausteita isoissa kukkurakoreissa ja maestro puettuna kuluneeseen mutta puhtaaseen halattiin, hän seisoi hajareisin sekä varmaotteisena peräsimessä ja kun katseemme kohtasivat… katsoimme toisiamme.
Nykyhahmoni kohtasi menneen hahmoni toisessa ajassa toisessa kulttuurissa vai pitäisikö sanoa toisessa unessa…??
Tuon edellisen Egyptiturneen aikana sain muistuman kahdesta muustakin paikasta jonka silloiset elämännäyttämöni näyttelijät olivat mukana nyt uudistuneissa hahmoissa vain sillä erolla, että osasimme lausua uudet vuorosanat, jotka johtivat uusiin ratkaisuihin.
Valtiolla ja valtiolla on oma spiritinsä ja tietysti voin kertoa vain oman subjektiivisen kokemukseni mukaan. Egyptin koin ahdistavana, sitä vastoin naapurimaan Jordanian spiritin kevyen vapauttavana. Mikä valtava ero onkaan kahden naapuruksen välillä.
Toisessa on vallalla jähmeä byrokratia jossa vanha neukkulakin jäi toiseksi ja toisessa puhaltaa suvaitsevainen vapaus. Sitten Aqaban merellisen kaupungin vastarannalla ja ihan lähellä on kolmas naapuri, eli militaristinen Eilat. Israelin turistikaupunki jonka kaduilla aseellinen mies tahi nainen ei ole mitenkään harvinainen näky.
Edes muinainen tarunhohtoinen Petra ei saanut mua ulos laivasta. Petra on yksi uuden ajan seitsemästä ihmeestä joka sijaitsee aavikoiden ympäröimässä vuoristossa kallioiden kätköissä. Muinainen Nabatealaisten pääkaupunki jossa silloinen kumppanini koki oman traagisen menneisyytensä kun siellä kerran kävelimme (vuosia sitten).
Sitä vastoin.. yllätys yllätys… nenuliini luikerteleva arabialaisen kardemummalla sekoitetun kaffin tuoksu viekoitteli viimein olentoni irti kippomme syleilystä ja tämänkertaisen matkakumppanini kanssa löysimme itsemme paikallisesta soukista tuoksuttelemasta hurmaavan ihania mausteiden & kaffien tuoksuja.
Kun oma kielitaitoni ei ole niitä kaikkein sujuvimpia, pyysin kaveriani hoitamaan tilaukseni. Myyjäherran ojentaessa kaffipussiani, hän sanoi (oma tulkittu suomennos)
”Olkaa hyvä madam”??
Kuulin kyllä lausumansa, vaan ei ihan heti mennyt jakeluun. Kurvattiin kulman taakse toiseen puotiin hakemaan muuta ja sitten takaisin ostamaan maailman mahtavinta valkosipulijauhoa puoli kiloa jolla aion haista koko loppuelämäni ja vielä tuonpuoleisenkin.
Oikein jäin kytikselle kuulemaan levitetyin korvin ja mie kuulin ”Olkaa hyvä madam” ärpeleen järkäleen ärpäle josta aasinsiltana muistuma Hakaniemen halliin jossa olin ostamassa jotain leivänkänttyrää. Myyjätär palveltuaan edellisen asiakkaan käänsi katseensa samalla kysyen,
”Ja mitäs teille saisi olla ROUVA?”
Vastaukseni oli mulkaisu murhaava ja äänenimurina kuin karhulla.. ite oot RRROUVVA ja sit me naurettiiin…niiin..
Yksi vielä samaa sarjaa kun vauhtiin pääsin. Sattui samaisella torilla, mutta hedelmäkojun luona. Myyjätär jutusteli joutavia jonkun kanssa. Valuessani paikalle kuulin sanat:
”Kuinka voin palvella ROUVA?”
Edellisestä kokemuksesta viisastuneena mulkaisin vielä pahemmin ja möräytin ääneni jolloin ”jättären” alaleuka tömähti voimalla. Että jos lankeatte joskus loveen hakiksen torilla, olen edesvastuuton aiheutuneeseen vammaan, sillä tärähdys oli sitä luokkaa ettei yliopiston seismologisen laitoksen tutkijat ole vieläkään saaneet selvitettyä mittariheilahduksen syytä.
Ja sit peilin eteen mars…
Mars epäluuloisesti tarkistamaan, et kukas sieltä spegelistä oikein takaisin luuraa, onko muodonmuutos tapahtunut niin savalakalavasti (ei kun salakavalasti) etten muka olisi huomannut mitään.
No.. sama pärstähän siel.. Terve!! Ei sil kyl parta kasva, mut eihän pahoille parta kasvakaan!?? Ja kun ei kasva, tein sen ja tein niin komean, ettei laivalla kukaan tuntenut.
Ei edes ”Erkki”. Botskilla oli luvassa Arabialainen ilta joka tarkoitti asiaan kuuluvaa asustetta. Olin mukaan pakannut vanhan plagiaatin Mestari Moorian asusta jota olin menestyksekkäästi käyttänyt yksissä naamiaisissa.
Pilailuvälinepuodista olin hankkinut mustaa karvanauhaa josta kammalla sain muokattua tukevan parran sekä viikset jotka liimalla nassuun ja sit pärstänvärjäys tummanruskeaksi, ei kuitenkaan kenkälankilla. Päähän keltainen turbaani ja kaiken kruunas pyöreät messinkiset rillit ilman klaseja.
Kun iltaan kuului teemanmukainen ateria, se ei oikein ottanut sujuakseen sillä ne hemmetin karvat tunkivat sopan mukana suuhun, että tuli enemmänkin syötyä niinku karvasoppaa.. pthyiii.
Menestyinkö…, no en. En edes päässyt kolmen parhaan joukkoon sillä rahvas oli puhunut eli äänestänyt. Ei se mitään, miul oli hauskaa, sain kerrankin laskea alteregoni irti hassuttelemaan tanssilattialle ja astuskelemaan daamien varpahille anteeks..anteeks…kas kun kaapuni helmat tunki tielle enkä saanut kunnon tuntumaa takakoipieni reviiristä.
Iltapesussa meni tovi ennen kuin sain karjahtelultani kiskottua parran & raaputettua liiman & pestyä pärstän ja kyl ol mukavaa olla oma hurmaava olentoni. Niin.. jäin vuntsimaan tuota sukupuoliteemaa.
En tunnista olentoani femakoksi, enemmänkin urakoksi (johdettu sanasta uros = urakko, vastakohtana sanalle femme/ female = femakko) Antakaatten anteeksi arvon naamakirjan ladyt nämä jo ehkä hermafrodiitiksi/ androgyyniseksi (ei kuitenkaan kyyniseksi) muuttuvan urakko-olennon sanat jonka muisti pätkii pahasti, et mitä ihmettä mie teen täällä?
Herää kysymys, että onko jäämiä edellisestä/sistä elonkierroista (unista) joissa olentoni oli femme vai onko aikeellinen siirtymä uuteen uneen jossa puen päälleni hameen? Kas siinäpä tuhannen taalan kysymys??
Oma arveluni on ja jos minulta kysytään, vastaukseni ON etten tule takaisin missään hahmossa. Siis.. jos minulta kysytään… VAAN arvaanpa ettei kysytä… jolloin voin avoimesti tulla ulos kaapista.. en vaan tiedä kenen?
Ihmeiden Oppikurssi antaa kuitenkin lohdun/ toivon heräämiselle sillä olen antanut olentani ymmärtää maaelon olevan paikka jossa voin herätä/ tehdä sen ainoan joka hetkisen valinnan joka on joko/ tai.
Mie tuppaan yleensä valitsemaan jokojoko tai taitaijokotai jolloin takaan syväuneni jatkuvan muodossa tahi toisessa ja täällä päällä maan. Hauskaa…ko?
Löysin hienon vastauksen kirjasesta”Yleisimmät kysymykset IOK:sta siv. 50 Kys:22 Mitä tapahtuu kun kuolemme ja mihin me sitten joudumme?” Toistan lukemani valikoidusti noukkien:
”Koska tietoisuus kuuluu luonnostaan jakautuneeseen mieleen, eikä sitä voi löytää aivoista eikä kehosta (vaikka se siellä koetaankin), fyysinen kuolema on pelkkä harha mielentilan loppumisesta, joka saavutetaan kuolemassa.
Vaikka tämä Jumala-eron ajatus projisoituukin kehoon, se silti jää olemaan alkulähteeseensä eli väärään mieleen. Siitä syystä kukaan ei mene minnekään kuollessaan. Vieläkin tärkeämpää on ymmärtää, että se mitä me kutsumme kuolemaksi ei tuo mukanaan valaistumisen tai rauhan tilaa.
Jos ihminen täällä ei lopullisesti ja kokonaan päästä irti egon ajattelumallista, ja sen mukana väärästä mielestä, valaistumista tai ylösnousemista ei voi saavuttaa. Itse asiassa Jeesus varoittaa erityisesti tälläisestä kuolemaa koskevasta eskapistisesta ajattelusta.
”Mitä muita valinnan vaihtoehtoja (minulla) voisikaan olla kuin elämä tai kuolema, herääminen tai nukkuminen, rauha tai sota, uneni tai todellisuuteni? Mikään asia ei kuitenkaan koskaan voi olla oma vastakohtansa. Ja kuolema on rauhan vastakohta, koska se on elämän vastakohta. Ja elämä on rauha. Herää ja unohda kaikki kuoleman ajatukset, niin huomaan, että minulla on Jumalan rauha.”
(Muutin tekstin minämuotoon, koska pohdinta on omaani enkä tyrkytä tätä toisille)
Palatakseni tuohon koko tarinan alkuun (Minareeteista kuuluu imaamin nauhoitettu kutsuhuuto päivän rukoushetkeen. Kumarruksia Mekkaan päin.. se on tuolla…. (kerran lennolla Malesiaan koneen info-tv näytti ilmansuunnan & etäisyyden, että missä Mekka ja sehän pitää oikeaoppisen tietää)
On menossa kolmen päivän juhla joka yleensä venyy viiteen jolloin monen monta lammasta pääsee hengestään ja toivottavasti autuaan vihertäville nummille joissa on vihreää ruohoa enemmän kuin aidan tällä puolen jossa enemmistönä näyttää kasvavan muovikasseja.)
Miten tämä lähti leviämään kuin muinainen Elanto… Siis, ilmiselvästi tarvitsin tämän hajuraon kaikkeen siihen mitä kotona puuhastelen jotta voin olla olentani rauhassa, poissa nykyajan epäjumalani luota jota läppärini edustaa. Kumarrun sen edessä syvään ja se saa olla missä ilmansuunnassa tahansa…
Käsiini kulkeutui kirja nimeltä ”Maailmankaikkeus katoaa” Löysin sieltä herkullisen maininnan ”Henkisestä noutopöydästä” pysähdyin katselemaan, et mitä kaikkea mie olenkaan sieltä elämäntarjottimelleni noukkinut, ällistyin kirjon ollessa laajaa ja niiiin mielenkiiiintoista, että se vähintäänkin takaa syväkuorsaukseni jatkuvuuden.
Yöllä heräsin siihen kun kippomme muutti kurssia ja bunkassa valuin pituussuunnassa pään sanoessa kops.. kun se törmäs seinään ja sit koivet kolahti toiseen ja taas kops.. ja koivet… ja kops…
Ajatuksen virtaa… tilasin kerran yhdeltä taiteilijalta maalauksen johon toivoin hymyilevän Jeesuksen. Aikaa kului eikä mitään tapahtunut. Viimein kysyessäni, et mistä kiikastaa, hän levitti voimattomasti kätensä sanoen ettei kykene sellaista maalaamaan. Juttu jäi siihen. Arvelen, että kärsivä Jeesus on painunut niin syvälle länsimaisen ihmisen (mun) kollektiiviseen kärsimyskehoon (lainaus Tollelta), ettei siitä hevin pääse eroon. Mielenkiintoista……..
Maailmankaikkeus katoaa, sivu 116:
”Kaikki mikä on ikuista – se ei voi muuttua eikä sitä voida muuttaa. Henki on sen vuoksi muuttumaton, koska se on täydellinen, mutta mieli voi päättää, mitä se valitsee palvelevansa. Ainoa sen valinnalle asetettu rajoitus on, että se ei voi palvella kahta herraa.”
Siis.. joko/ tai.. Kokeilin kerran tasapainoilua samaan aikaan kahdella trapetsilla..tipuin molemmilta.
Hoh hoijaa.. ja nyt bunkkaan uneksimaan uusia uneja.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Tämä kokemus tapahtui samassa putiikissa josta kerroin aiemmin. Ei liene sattumaa meidän ihmisten kohtaamiset siellä ja täällä.
Kuka meitä ”liikuttaa” sitä en tiedä, tiedän vain sen, että olen aina oikeassa paikassa näyttämölläni. Kun edellisestä välienselvittelystä oli kulunut tovi, en arvannut että uusi teki jo tuloaan.
Ihmisten välillä sattuu ja tapahtuu… ja sitten taas selvitellään…
Puotikumppanini istui takahuoneessa tekemässä jotain tilausta, olin hänen takanaan aikeenani kurkottaa ylähyllyltä jotain mappia ja samalla otin toisella kädelläni hänestä kevyesti tukea olkapäästä kun korvani tavoittivat vihaisen ärähdyksen:
”Älä koske minuun!!”
Käteni singahti välittömästi pois kuin tulikuuma rauta olisi polttanut, otin vaistomaisesti pari askelta taaksepäin ja jäin hämmästyneenä tuijottamaan.
Toinen tärisee raivosta ja minä suu auki kuin pallokalalla,.. mitä tapahtui… minähän otin vain sinusta tukea… kerro…mitä mitä?
Puotikumppani oli tosi vihainen, kiukun salamat sinkoilivat, voin vain kuvailla tunnelmaa joka oli yht´äkkiä muuttunut jääksi, syväksi halvennukseksi.. inhoksi joka nosti kaikki ihokarvani pystyyn ja voi sitä ihmetyksen määrää mitä sisälläni kävi.
Minulle nousi tunnelma, ettei taaskaan ollut kyse nykypäivistä, tosin en tiennyt mistään päivistä.
Kysyin häneltä hetken kuluttua, että olenko täällä olo aikanasi kohdellut sinua huonosti, törkeästi, kamalasti, vähätellyt, ollut piiloinhottava ja jos olen, ole hyvä ja kerro jotta voin tehdä jatkokorjauksen välittömästi ja ole kiltti ja anna palaute jostain mitä en itse näe ja anna se heti.
Hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin, ettei kyse ollut nykyisyydestä, tosin hänkään ei tiennyt et mistä? Hän antoi palautteen helppoudesta jolla tätä pientä työyhteisöämme toimitimme ja työskentely miehen kanssa on tehnyt hänelle hyvää.
Sitten hieman ennen yhtä pääsiäistä hän tulla tyllersi valoisasti säteillen sekä selvästi helpottuneena hommiin jossa olin keittänyt vaffat aamuplöröt pahimpien silmärähmien karkottamiseksi. Istuttuaan alas hän rupesi kertomaan:
”Kuuleppas Mauri, nyt minä tiedän mikä juttu se oli. Ollessani kotona nollatilassa silmät kiinni, otsalohkooni avautui elämännäyttämö jossa olimme avioparina joskus tuhatseitsemänsataa luvulla jossain nykyisen euroopan keskisessä maassa. Sinä olit komea mies ja naisiin hurahtava. Yhteiskunnallinen asemasi sekä varakkuutesi oli arvostettua yläluokkaa sekä seurapiirisuosiosi runsasta, jolloin se mahdollisti heikkouksiesi ylösnousun. Alkoholi yhdistettynä kieroutuneeseen perversioosi oli yhdistelmä jossa synnytit itkua sekä hammasten kiristystä kaikkien niiden viattomien neitosten sydämissä joihin sotkeuduit innolla. Samaan aikaan, minua joka olin vaimosi, kohtelit sikamaisesti ja minä inhosin sinua niin ettei minulla ollut sanoja. Avioliittomme oli tuhottu.”
Kun hän tätä kuvaili, tunnistin sen ja itkimme molemmat. Hän omaa ylösnoussutta järkytystään sekä pettymystään ja minä tunnistettavaa kaavaa jonka olen löytänyt monien kokemusteni kautta myös tässä elämässä, mut se on toinen tarina. Taas minun on toistettava, että kaikki keskeneräinen palaa luokseni kun aika on tavalla tahi toisella.
Itkimme itkumme ja anteeksi annettuina, pyysin häntä palaamaan nykyhetkeen. Pyysin häntä katsomaan sitä aikaa mitä olemme eläneet työn parissa aamusta iltaan yhdessä, että onko tässä miehessä mitään muutosta tapahtunut, vai olenko ollut sama törkykasa ajast aikaan?
Hän vastasi, ettei kukaan mies ole kohdellut häntä niin hyvin kuin sinä ja hän ymmärtää sekä arvostaa sitä nyt.
Kun katselin, kuuntelin ja elin tarinassa, minulle avautui syvempi ymmärrys miten NAINEN monissa olomuodoissaan on ollut tämän miesroolielämäni tärkein opettaja.
Palautui mieleeni vanha ystäväni sekä ammattinsa osaava astrologi, joka jo kauan sitten toi esille varteen otettavan näkemyksen kun syntymäkarttaani katseli.
Hän sanoi:
”Suurimman oppisi tulet läpikäymään ihmissuhteiden alueella, ei niinkään talouden tahi terveyden. Ihmissuhteet ovat koulusi jossa joko pääset luokaltasi tai sitten et. Valinta on sinun.”…
Niinpä niin.
Hetken hiljaisuuden jälkeen puotikumppanilleni tuli ovela ilme, jossa hän kertoi jonkun aiemman näyttämömme olleen muinaisessa egyptinmaassa jossa olin ollut hänen seksiorjansa.
Kuullessani tämän hihkaisin oitis:
”Tasoitusta….tasoitusta!!”
Työtoverin kanssa tuli ”menneisyyden tilit” selvitettyä sekä tasattua tässä ajassa ja siitä ei kauaa mennytkään kun tiemme erosivat. Lopetimme työmme molemmat ja kumpikin omista syistään.
Olemme rakastavaisia ystävyyden hengessä, vaan ei rakastuneita. Kirkastuksen saimme tässä ajassa, kummankin kulkiessa nyt omia polkujaan valmiina kohtaamaan seuraavan mahdollisen haastajan rakkauden monimuotoisilla näyttämöillä.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
”Et varmaan lähde”
Levottomat 5.5.13 klo 0.25
Varsinaisen työurani jälkeen olin töissä alalla joka oli minulle täysin uusi paitsi viitekehys josta se koostui. Asiat joita tämä ala piti sisällään olivat minulle tuttuja, sillä olinhan peuhannut niiden kanssa omakokemuksellisesti jo yli puolet elämäni ajasta.
Pieneen työyhteisöömme tuli uusi ihminen, hän oli nainen jonka tunsin ennestään näköhavaintona joistakin tapahtumista.. Hänen kanssaan oli erittäin helppoa sekä sujuvaa tehdä töitä sekä palvella asiakkaita.
Elämänkokemuksemme sisäisyys ikään kuin automaattisesti ohjasi puotiin tulevat ihmiset mahdollisten kysymystensä tahi ongelma-alueidensa mukaisesti joko toiselle tai toiselle. Hänellä on monia vahvuuksia joilla kykenee auttamaan kysyjää mitä vaikeimmissakin elämäntilanteissa.
Olin puhunut jo aiemmin, että jonakin tulevana perjantai iltapäivänä joudun lähtemään hieman aikaisemmin, asian jäädessä kuitenkin auki. Perjantai tuli ja olin oven suussa takki päällä, kun hän kysyi, että mihin olen menossa. Vastasin, että joudun omien asioitteni vuoksi lähtemään nyt. Hän reagoi huutamalla kovalla äänellä:
”Et varmaan lähde, et lähde minnekään. Et jätä minua yksin?”
Pysähdyin niille sijoilleni, peruutin ja laitoin oven kiinni. Palasin ihmetellen varsinkin kun tajusin, ettei hänen reaktionsa suuruus voinut mitenkään olla seurausta nykyhetken tapahtumista.
Hänkin oli epätietoisen oloinen ja kysyessäni tarkennusta, hän ei osannut ”selittää”, että mistä moinen. Katsoessani tunnelmaa mikä oli, siitä välittyi pelko, hylätyksi tulemisen pelko.
Emme kyenneet heti selvittämään tämän reaktion juuria, koska molemmat tunnistimme, ettei tapahtuneen syntysanoja ollut lausuttu tässä ajassa eikä työaikamme puitteissa.
Aikaa kului useita viikkoja, tultiin lähelle joulua ja sitten yhtenä aamuna kaffipöydän ääressä, hän keventyneenä ja selvästi huojentuneena rupesi kertomaan kokemustaan joka oli avautunut hänen kotonaan, kun istuskeli keittiön ikkunan ääressä katsellen ajatuksettomasti ikkunan takana sijaitsevalle kalliolle.
Hän kertoi vain katsoneensa ällistyneenä miten ulkona oleva maisema ikään kuin hieman muutti muotoaan. Kallion seinämään avautui luola jossa asuttiin. Luolan edustalla oli kolme ihmistä pukeutuneina raskaisenlämpimiin nahkakarva-asusteisiin koska ihan lähellä oli tulossa kylmä talvi. Hän tunnisti itsensä naisen hahmossa ja hänellä oli sylissään noin kolmeviikkoinen poikavauva. Mies joka sammunutta nuotiota viritteli olin minä toisessa hahmossa. Sain tulen syttymään, sitten lähdin metsälle koska ruoka oli lopussa ja ankara talven tulo antoi esimakua tulevasta.
Kauppaystäväni jatkoi kertomustaan sanoen, että koko muu väki pienestä heimoyhteisöstämme oli menehtynyt johonkin kulkutautiin tms. ja vain me kolme olimme jäljellä. Sitten hänen näyttämönsä kuva vaihtui. Kuvaelma näytti, miten hän ei ollut kyennyt ylläpitämään tulenlämpöä, ruoka oli loppunut ja mies ei vaan tullut…
He makasivat kuolleina poikavauva sylissä sammuneen nuotin äärellä ja olivat jäätyneet jo ajat sitten. Kuuntelin tämän kuvaelman ja minun ensireaktiovastaukseni tuli nopeammin kuin ajatus:
”Karhu tappoi.”
Enempää tarkennusta en saanut, enkä tarvinnutkaan.
Luontokappaleet tekevät tehtävänsä, ymmärrämme sen tai emme…
Meillä molemmilla on ollut niin paljon omakohtaisia kokemuksia siitä, ettei asiat aina ole sitä miltä ne näyttävät ja joskus ne aukeavat syvemmälle, antavat laajemman ymmärryksen juuri siitä elämän kohdasta jossa sillä hetkellä ollaan miten jonkin tapahtuman syntysanat ovat laskettu jo ammoisina aikoina tai juuri hetki sitten.
Aikakäsite jolla minä normaalisti sitä mittaan, on lineaarinen. Syntymä… tapahtuma.. toinen…kolmas.. neljäs.. kuolema. Mieleni näkee kaiken perättäisenä ja kuitenkin kokemukset ovat läsnä juuri nyt ja yhtä todellisina kuin vaikkapa miljoona vuotta sitten.
Kun aika on kypsä, elämän näyttämöllä rekvisiitta paikallaan, näytelmä voi alkaa. Se mitä vuorosanoja näyttelijät lausuvat, sitä ei kukaan tiedä, sitä ei voi ennustaa koska valinta on koko ajan uusi.
Menneisyyden mörkö jättämisen ja hylkäyksen muodossa oli purettu sekä selkeytetty. Yhteistyömme syveni entisestään ja luottamus toistemme kykyyn kohdata kipeitäkin asioita parani huomattavasti. Hän joka oli poikamme silloin, on hänen tyttärensä tänään, mutta minä en ole isä.
Joskus rantoja kulkiessaan huomaakin kulkevansa oman mielensä rantoja…
