Avainsana-arkisto: anteeksianto

Mieluisa vieras

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija

Nyt jo edesmennyt isäni vietti melkein viimeiset elonhetkensä Vanhusten Palvelutalossa. Talo oli hyvä ja hoitokin oli hyvää.

Isäni oli eläessään kohtuullisen ulospäin suuntautunut, kuitenkin ja vanhemmiten se tuiki tärkeä kontaktin otto toiseen ihmiseen jäi vähemmälle ja mies uhkasi erakoitua oikein urakalla.

Minulla oli aitiopaikka saadessani seurata miten mies vanhenee ja miten ennen niin tärkeät asiat menettävät merkityksensä ja toiset asiat nousevat etualalle. Puhuimme paljon, hänen lapsuusmuistonsa olivat kiehtovaa kuunneltavaa ja hän osasi kuvailla ne elävästi.

Vanhuuden lähestyessä keskeiset asiat palaavat mieleen… ja omiin käsiin

Sainkin kuvan rankasta lähtöstartista elämään hänen perhepiirissään 1900-luvun toisella kymmenellä. Varsinkin kaveripiirin kolttosista kun sen ajan puulaivat lastejaan toivat Suomenlahden itäiseen kolkkaan, miten pojat ovat poikia aina vaan ja sukupolvesta toiseen.

Isäni ei koskaan elonsa vahvimmassa olossa kertonut ajasta jolloin hänenkin oli tartuttava aseeseen ja lähdettävä rintamalle. Aistin useasti, että jotain siellä mielen sopukoissa painaa ja joskus yritin ottaa sitä puheeksi, mutta huonolla menestyksellä miehen vaietessa kuin muuri.

Sain hänet lähtemään Rosen-hoitoon, hän kävi siellä puolenkymmentä kertaa lopettaen äkisti. Vasta hänen poismenonsa jälkeen tämä hoitaja kertoi minulle, että he olivat lähestymässä syviä ”kipujemmoja”, jolloin isäni lopetti hoidot.

Niin, kipuun katsominen ei ole niitä kaikkein mukavimpia juttuja, ja jos sen kuitenkin rohkenee tehdä, painolastista vapautuminen voi avartaa / keventää koko loppuelämän.

Maallisen vaelluksensa viimeisellä vuodella hän kerran aukaisi ”Pandoran lippaansa” ja sitten minun alaleukani tipahti kopsahtaen lattiaan ja vain kuuntelin ja kuuntelin. Isä kertoi lukuisista ”läheltä piti” tilanteista ja kertoi myös miten ikään kuin ”varjelus tai suoja” oli alati valppaana hänen vierellään.

Niin paljon muistoja mieltä painamassa, tunsin avuttomuutta kun en kyennyt muuhun kuin antamaan rakkautta sekä läsnäoloani aina siihen käsillä olevaan hetkeen.

Lähellä oleminen / kosketuksen tarve on ihmisen tarve jo pienestä pitäen ja siksi koin arvokkaana sen, että nyt oli minun vuoroni antaa hänelle lähellä oloa, silittelyä, kosketusta, istua vieressä ja vain kuunnella.

Puhuimme paljon anteeksiannosta, luopumisesta, rakastamisesta, irti päästämisestä, elämästä sekä kuolemasta. Puhuimme kuoleman prosessista ja kerran kun hän vielä asui kotonaan, hän kysyi minulta:

”Et arvaa mitä koin viime yönä?”

Ja sitten hän kertoi heränneensä aistimukseen leijumisesta selällään ja kun hän aukaisi silmänsä, huoneen katto oli ihan nenän edessä.

Muistutin häntä tästä kokemuksestaan kun taas kerran makustelimme elämän mysteeriota, että fyysinen kuolema on fakta, sitä vastoin rakkaus pysyy. Välillämme ei ollut mitään epäselvää, ei jäänyt keskeneräisyyttä, ei sanomattomia sanoja, hänen elämänpöytänsä oli puhdas lähteä ja kun aika tuli, kaikki tapahtui kauniisti.

Anteeksiannon syvempi merkitys tuli kerran esille kun vielä asuin siellä edellisessä kämpässäni. Nukuin parvellani ja säpsähdin hereille raivokkaaseen rämähdykseen. Silmäni pomppasivat apposen auki ja kuuntelin… ei mitään.. aivan hiljaista.

Raahauduin silmäripsillä vetäen parven reunalle ja taskulampulla suuntasin valokeilan alas.. Siinä kyljellään seinänvieressä oli pitkä lundiahylly. Ei aihetta toimenpiteisiin ja jatkoin nukkumista. Aamulla könysin alas ja jäin ihmettelemään, että miten tuo kaapin ja seinän välissä ollut hylly voi kaatua?

Nostin hyllyn ylös ja tungin takaisin, sitten kokeilemalla kokeilin, että mikä on sen kaatumispiste ja kyllä siihen aika paljon vääntövoimaa tarvittiin. Kun ei oma miettiminen tuottanut tulosta, piti turvautua viisaampaan.

Soitin samalle ystävälleni joka tästä saaritontustakin kertoi ja kysyin, että mikä.. kerro? Hän oli hetken hiljaa, tehden vastakysymyksen, että onko sukupiirissä isäni puolelta mennyt rajan yli mieshenkilöä lähiaikoina?

Vastasin, että joo, isäni veli? Hän pyysi väittämään isälleni viestin, että heidän välilleen oli jäänyt jotain keskeneräistä ja se pitää häntä ”kiinni”?

Jonkin aikaa myöhemmin kun olin isäni kanssa mökillämme, siinä keittelimme teetä, otin tämän puheeksi. Kerroin kaiken juuri niin kuin se tapahtui.

Sanoin myös, ettei se minulle kuulu miten sen teet, enkä välitä tietää, että mistä voisi olla kysymys, mutta isä jos sinulla on jotain mitä tahansa keskeneräistä / kaunaa jäänyt, niin ole hyvä ja anna anteeksi sekä laske irti sillä haluan pitää hyllyni ehjinä.

Myöhemmin isäni ohimennen murahti:

”Se on tehty.”

ja keveneminen näkyi miehen olemuksessa.

Olin taas menossa isäni luokse vanhustentaloon kun yllättäen karhuni Sri Jaakko ilmaisi vetoomuksensa päästä mukaan. No otin mukaan, hieman aprikoin mielessäni, että mitenköhän iso mies karhuun suhtautuu?

Turha oli pelkoni, esittelin heidät toisillensa ja hieman kertoilin karhun seikkailuista maailmalla. Ilo ja nauru nousivat miehen silmiin kun hän tätä pehmoa pyöritteli, piti sylissään ja halaili.

Myöhemmin illalla kun minulle tuli kotiinlähdön aika, kysyin josko karhu saisi jäädä hänen luokseen? Karhu jäi ja jäi pitemmäksikin aikaa tehden sitä mitä hän niin hyvin osasi, kierrätti rajatonta rakkautta olemuksensa läpi, ollen erittäin mieluisa vieras…

Metsälammella tapahtunutta

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija

Jonkun kesän kokemusta minulle nyt jo entisellä metsälammella. Istuskelin aamusella rantsussa, paarmat pörräsivät lähistöllä.

Yksi pääsi laskeutumaan äänettömästi iholle ja minä läimäsin. Otus tipahti maahan ja jalkani astui nopeammin kuin ehdin ajatella. Nakkasin raadon lampeen kalojen syötäväksi.

Hetken kuluttua ystäväni tulee alas aikeenaan mennä uimaan. Hän näkee tämän murhatun paarman ja hellän luonteensa mukaisesti rupeaa pelastamaan. Huomaan katsovani tapahtumaa ääneti.

Oljenkorrella hän nostaa paarmaparan kuiville ja sanoen

”Lepää siinä ja lennä kun jaksat”.

Olen edelleen hiljaa. Uituaan hän nousee ylös, vilkaisee ”toipilastaan” ja hieman ihmettelee sen äänettömyyttä.

Silloin kiitän häntä hienosta opetusnäytöksestä. Kerron hänelle koko jutun sekä oivallukseni omasta automaattisesta hyökkäyshalustani, joka on agressiivinen näitä lentäviä purijoita / inisijöitä kohtaan.

Rakastamaan niitä en kykene, suhtautumistapaani voin korjata ja muuntaa heijastustani (energiaani), jolloin saan sitä mitä tilaan. Heijastaessani kiukkua, luonto vastaa. Heijastaessani lempeyttä, luonto vastaa.

karpanen
”Mitä teette näille pienimmillekin…” vai miten se menisikään tässä tapauksessa…

Lammella majailee myös hyvin arkoja räpyläjalkaisia, jotka ovat pysytelleet lammen etäisimmässä päässä (lampi on kaksiosainen ja suhteellisen iso). Ensin saapui sorsa kahden pienen poikasensa kanssa.

Emo katseli istuskelevaa olemustani hyvin tarkkaavaisesti.. heijastin tietoista lempeyttä, jolloin emo tuli katraineen lähemmäksi, nousten lopulta maihin metrin päähän.

Oli ilo katsella heidän sukimistaan sekä rauhoittumistaan. Lopulta emo käänsi päänsä tunkien nokkansa siiven sisään ottaen torkut ja pennut perässä. Toinenkin räpyläjalkainen (en tiedä niiden nimiä) taitava sukeltaja, tuli aina vaan lähemmäksi ja lähemmäksi tuoden myös jälkeläisensä. Samoin kaksi joutsenta & poikasensa.

Asenteessani on totisesti korjaamisen varaa, katson ihaillen miten exäni kohtelee kaikkia eläviä olentoja yhtä kunniakkaasti, eläen sovussa ilmenneen luomakunnan kanssa. Kyllä hänenkin ympärillään lentävät hyökkäysvaunut pörisee, vaan ei niin ärhäkkäästi kuin meikäläisen.

Kun oikein tarkkaan katsoo vaikkapa hevospaarman rakennetta, minun täytynee myöntää sen olevan omalla tehokkaalla tavallaan kaunis täsmäolento. No, entäs hirvikärpäset.. huh huh.. en uskalla edes ajatella sillä, seudulla jolla olen ollut niitä esiintyy tosi paljon ja toistaiseksi ainoa mikä pystyy pysäyttämään niiden määrätietoisen kiipeämisen kohti melkein valaistunutta päänuppiani on peukalon kynnellä katkaista kaula.

Heijasteeni ei tunnu riittävän… Toisaalta, voinhan taas harjoitella..vaikkapa anteeksiantoa. 🙂