Kirjoittaja: Mauri Rantala

Työmatkani taittui kävellen koska asuin melko lähellä silloista toimipistettäni. Reittini oli aina sama ja enemmän kuin yleensä en tullut kiinnittäneeksi huomiota oikein mihinkään kulkuni varrella. Mieli/ajatukset ajattelivat omiaan ja tassuni tassuttelivat automaatin tavoin askel kerrallaan.

Sitten yhden kerran tapahtui jotakin, oli viimeisiä lumikasoja vielä maassa auringon paistaessa lämpimästi. Olin juuri ohittamassa talviriisuutunutta villiruusupensasta kun äkkiä stoppasin jääden ällistyneenä kuuntelemaan miten uusi elämä kihisten virtasi ruusunvarren & oksien sisällä. Siinä uudistunut elämänvirta vain odotti oikeata hetkeä päästäkseen ilmentämään luojansa kauneutta.

Jatkoin matkaani ja pensas jatkoi avautuvaa elämäänsä mielessäni. Huomasin pysähtyväni tämän pensaan luona yhä useammin ja lopulta sain nähdä miten raikasta kevään vihreää rupesi työntymään oksien silmuista. Se oli jotenkin riemullisen kaunista ja ennen niin tylsä työmatkani oli saanut vallan uuden merkityksen.

Oli taas kerran pysähtymisen aika ja minulle tuli kuin aistimus, että pensas oli ilahtunut näistä jokapäiväisistä palvontamenoistani. Juttelin ruusupensaalle kuin vanhalle kaverille, kiitin hänen sinnikkyydestään uusiutua aina vaan ja yhä uudestaan paikassa jonka peltilehmät olivat valloittaneet ja asvalttikin vedetty ihan juuriston viereen.

Meni kevät, tuli kesä ja kypsyminen kohti elokuuta. Kukkien määrä minkä pensas tuotti, oli valtavaa. Ruusupensaasta oli tullut levähdys & latauspaikka jonka ääressä oli helppo olla.

Seisoin usein pensaan luona ihailemassa sen runsasta kukintaa ja samalla ylistin hänen kauneuttaan. Nuuskuaistini saivat nuuskutella ruusun hurmaavaa tuoksua. Työnsin nokkani sykeröön ja nautin… (piti kuitenkin varmistaa ettei veli ampiainen majaillut samassa kukassa)

Ainoa mikä on ollut pysyvää elämässäni on muutos, niin nytkin. Tuli asunnon vaihto ja kulkureittinikin vaihtui eikä mukamas ollut enää aikaa käydä tämän ystäväpensaan luona joten se jäi.

Tästä tapahtumasta oli mennyt jo tovi kun sain silloiselta kumppaniltani soiton jossa hän kertoi tohkeissaan, että ”et arvaa kuka/mikä ilmoittautui hänen meddauksessaan”?

No, en heti arvannut. Exäni jatkoi sanoen, että SE ruusupensas oli ”kysynyt” häneltä että missä luuhaan kun ystävää ei ole näkynyt? Hän katsoi velvollisuudekseen kertoa muuttuneesta elämäntilanteestani jonka ruusu ilomielin sitten hyväksyi.

Ruusu ei ole henkilökohtainen, se on universaali olemukseltaan ja se jakaa kauneuttaan jokaiselle joka vaivautuu katsomaan sitä iloiten.

Kumppanini viestistä innostuneena nostin yhden enkelikortin ja kuinka ollakaan kortin viestinä oli Kiitollisuus:

”Sinua opastetaan laskemaan yhteen kaikki tekemäsi siunaukset. Kun lausut kiitoksesi maailmankaikkeudelle sen suomista lahjoista, se vastaa sinulle avokätisesti. Enkelit muistuttavat sinua siitä, että kiittäisit kaikesta mitä sinulla on – sekä aineettomasta, että aineellisesta. Aina kun kiität sydämesi pohjasta, sinulle annetaan enemmän, sillä kiitollisuus on avain, joka avaa portit maailmankaikkeuden runsauden äärelle. Jalosta kiitollisuuden asennettasi ja avaudu saamaan rakkautta ja runsautta elämääsi. Enkelisi hymyilevät sinulle.”

Yllytän meitä kaikkia ihmettelyn ihanuudesta (ihan uudesta). Ihmetellään niin kuin silloin kun sitä vielä osasimme. Nyt on taasen tulossa kevät & kesä ja isäauringon lämpö on ruvennut tekemään ihmeitä äitimaan kohdussa ja syntymässä on vaik mitä yllättävää sekä kaunista joten…