Kirjoittaja: Mauri Rantala

”Et varmaan lähde”

Levottomat 5.5.13 klo 0.25

Varsinaisen työurani jälkeen olin töissä alalla joka oli minulle täysin uusi paitsi viitekehys josta se koostui. Asiat joita tämä ala piti sisällään olivat minulle tuttuja, sillä olinhan peuhannut niiden kanssa omakokemuksellisesti jo yli puolet elämäni ajasta.

Pieneen työyhteisöömme tuli uusi ihminen, hän oli nainen jonka tunsin ennestään näköhavaintona joistakin tapahtumista.. Hänen kanssaan oli erittäin helppoa sekä sujuvaa tehdä töitä sekä palvella asiakkaita.

Elämänkokemuksemme sisäisyys ikään kuin automaattisesti ohjasi puotiin tulevat ihmiset mahdollisten kysymystensä tahi ongelma-alueidensa mukaisesti joko toiselle tai toiselle. Hänellä on monia vahvuuksia joilla kykenee auttamaan kysyjää mitä vaikeimmissakin elämäntilanteissa.

Olin puhunut jo aiemmin, että jonakin tulevana perjantai iltapäivänä joudun lähtemään hieman aikaisemmin, asian jäädessä kuitenkin auki. Perjantai tuli ja olin oven suussa takki päällä, kun hän kysyi, että mihin olen menossa. Vastasin, että joudun omien asioitteni vuoksi lähtemään nyt. Hän reagoi huutamalla kovalla äänellä:

”Et varmaan lähde, et lähde minnekään. Et jätä minua yksin?”

Pysähdyin niille sijoilleni, peruutin ja laitoin oven kiinni. Palasin ihmetellen varsinkin kun tajusin, ettei hänen reaktionsa suuruus voinut mitenkään olla seurausta nykyhetken tapahtumista.

Hänkin oli epätietoisen oloinen ja kysyessäni tarkennusta, hän ei osannut ”selittää”, että mistä moinen. Katsoessani tunnelmaa mikä oli, siitä välittyi pelko, hylätyksi tulemisen pelko.

Emme kyenneet heti selvittämään tämän reaktion juuria, koska molemmat tunnistimme, ettei tapahtuneen syntysanoja ollut lausuttu tässä ajassa eikä työaikamme puitteissa.

Aikaa kului useita viikkoja, tultiin lähelle joulua ja sitten yhtenä aamuna kaffipöydän ääressä, hän keventyneenä ja selvästi huojentuneena rupesi kertomaan kokemustaan joka oli avautunut hänen kotonaan, kun istuskeli keittiön ikkunan ääressä katsellen ajatuksettomasti ikkunan takana sijaitsevalle kalliolle.

Hän kertoi vain katsoneensa ällistyneenä miten ulkona oleva maisema ikään kuin hieman muutti muotoaan. Kallion seinämään avautui luola jossa asuttiin. Luolan edustalla oli kolme ihmistä pukeutuneina raskaisenlämpimiin nahkakarva-asusteisiin koska ihan lähellä oli tulossa kylmä talvi. Hän tunnisti itsensä naisen hahmossa ja hänellä oli sylissään noin kolmeviikkoinen poikavauva. Mies joka sammunutta nuotiota viritteli olin minä toisessa hahmossa. Sain tulen syttymään, sitten lähdin metsälle koska ruoka oli lopussa ja ankara talven tulo antoi esimakua tulevasta.

Kauppaystäväni jatkoi kertomustaan sanoen, että koko muu väki pienestä heimoyhteisöstämme oli menehtynyt johonkin kulkutautiin tms. ja vain me kolme olimme jäljellä. Sitten hänen näyttämönsä kuva vaihtui. Kuvaelma näytti, miten hän ei ollut kyennyt ylläpitämään tulenlämpöä, ruoka oli loppunut ja mies ei vaan tullut…

He makasivat kuolleina poikavauva sylissä sammuneen nuotin äärellä ja olivat jäätyneet jo ajat sitten. Kuuntelin tämän kuvaelman ja minun ensireaktiovastaukseni tuli nopeammin kuin ajatus:

”Karhu tappoi.”

Enempää tarkennusta en saanut, enkä tarvinnutkaan.

Meillä molemmilla on ollut niin paljon omakohtaisia kokemuksia siitä, ettei asiat aina ole sitä miltä ne näyttävät ja joskus ne aukeavat syvemmälle, antavat laajemman ymmärryksen juuri siitä elämän kohdasta jossa sillä hetkellä ollaan miten jonkin tapahtuman syntysanat ovat laskettu jo ammoisina aikoina tai juuri hetki sitten.

Aikakäsite jolla minä normaalisti sitä mittaan, on lineaarinen. Syntymä… tapahtuma.. toinen…kolmas.. neljäs.. kuolema. Mieleni näkee kaiken perättäisenä ja kuitenkin kokemukset ovat läsnä juuri nyt ja yhtä todellisina kuin vaikkapa miljoona vuotta sitten.

Kun aika on kypsä, elämän näyttämöllä rekvisiitta paikallaan, näytelmä voi alkaa. Se mitä vuorosanoja näyttelijät lausuvat, sitä ei kukaan tiedä, sitä ei voi ennustaa koska valinta on koko ajan uusi.

Menneisyyden mörkö jättämisen ja hylkäyksen muodossa oli purettu sekä selkeytetty. Yhteistyömme syveni entisestään ja luottamus toistemme kykyyn kohdata kipeitäkin asioita parani huomattavasti. Hän joka oli poikamme silloin, on hänen tyttärensä tänään, mutta minä en ole isä.