Kirjoittaja: Mauri Rantala

Olipa kerran, ennen aikaa, pieni Sielu joka sanoi Jumalalle, ”Tiedän kuka olen.”

Ja Jumala sanoi, ”Sepä ihanaa! Kuka siis olet?”

Ja Pieni Sielu huusi, ”Minä olen Valo!”

Jumala hymyili leveästi. ”Aivan oikein!” Jumala huudahti. ”Sinä olet Valo.”

Pieni Sielu oli niin iloinen. ”Vau,” sanoi Pieni Sielu, ”tämä on todella siistiä!”

Mutta pian, sen tietäminen kuka oli ei enää riittänyt. Pieni Sielu tunsi liikettä sisällään, ja halusi nyt olla se mitä oli.

Ja niin Pieni Sielu meni takaisin Jumalan luo (mikä ei ole ollenkaan huono ajatus kenellekään sielulle joka haluaa tietää Ketä He Todella Ovat), ja sanoi, ”Hei, Jumala! Nyt kun tiedän mikä olen, sopiiko minun olla se?”

Ja Jumala sanoi, ”Tarkoitatko että haluat olla Kuka Jo Olet?”

”No”, aloitti Pieni Sielu, ”on yksi asia tietää Kuka Olen, ja aivan toinen todella olla se. Haluan tuntea millaista on olla Valo!”

”Mutta sinähän olet jo Valo,” Jumala vastasi, hymyillen taas.

”Niin, mutta haluan nähdä miltä se tuntuu!” huusi Pieni Sielu.

”No,” sanoi Jumala hykerrellen, ”olisihan minun pitänyt tietää. Sinä olet aina ollut se seikkailunhaluinen.” Sitten Jumalan ilme muuttui. ”Yksi juttu vain…”

”Mikä?” kysyi Pieni Sielu.

”No, ei ole muuta kuin Valoa. Katsohan, en luonut mitään muuta kuin mitä olet; joten ei ole helppoa tapaa kokea itseäsi sinä Mitä Olet, koska ei ole mitään mitä et ole.”

”Siis kuinka?” sanoi Pieni Sielu, joka nyt oli hieman hämmentynyt.

”Ajattele sitä näin,” sanoi Jumala. ”Olet kuin kynttilä Auringossa. Ei sinulla siellä mitään hätää ole. Muiden miljoonien, ziljoonien toisten kynttilöiden joukossa jotka muodostavat Auringon. Eikä aurinko olisi Aurinko ilman sinua. Ei, se olisi aurinko ilman yhtä kynttiläänsä … eikä se olisi Aurinko ollenkaan, sillä se ei paistaisi yhtä kirkkaasti. Siispä. Kuinka tuntea itsensä Valona kun olet Valon keskellä – siinäpä kysymys.”

”No”, Pieni Sielu piristyi, ”sinähän olet Jumala. Keksi jotain!”

Taas Jumala hymyili. ”Keksin jo,” Jumala sanoi. ”Koska et näe itseäsi Valona kun olet Valossa, ympäröimme sinut pimeydellä.”

”Mitä on pimeys?” Pieni Sielu kysyi.

Jumala vastasi, ”Se on sitä mitä sinä et ole.”

”Pelkäänkö minä pimeää?” huudahti Pieni Sielu. ”Vain jos päätät niin,” Jumala vastasi. ”Ei ole mitään pelättävää jos et päätä että on. Näetkös, me keksimme sen. Kuvittelemme.”

”Ai,” sanoi Pieni Sielu, ja voi jo paremmin.

Sitten Jumala selitti, että jos haluaa kokea jotain, sen täydellinen vastakohta ilmestyy. ”Se on suuri lahja,” Jumala sanoi, ”sillä ilman sitä et voisi tietää miltä mikään tuntuu. Et tietäisi lämmintä ilman kylmää, korkeaa ilman matalaa, nopeaa ilman hidasta. Et tietäisi vasenta ilman oikeaa, Täällä ilman tuolla, nyt ilman silloin.”

”Joten”, Jumala lopetti, ”kun olet pimeyden ympäröimä, älä pui nyrkkiä tai korota ääntäsi ja kiroa pimeyttä. Ole mieluumin Valo pimeydelle, äläkä ole kiukkuinen sille. Sitten tiedät Kuka Todella Olet, ja kaikki muutkin tietävät. Anna Valosi loistaa niin että kaikki tietävät kuinka erityinen olet!”

”Tarkoitatko että on ok antaa muiden nähdä kuinka erityinen olen?” kysyi Pieni Sielu.

”Tietenkin!” Jumala hykerteli. ”Se on erittäin ok! Mutta muista, ’erityinen’ ei tarkoita ’parempi.’ Kaikki ovat erityisiä, jokainen omalla tavallaan! Kuitenkin monet muut ovat unohtaneet tämän. He huomaavat että on ok että he voivat olla erityisiä vasta sitten kun sinä näet että on ok että sinä olet erityinen.”

”Vau,” sanoi Pieni Sielu, tanssien ja hyppien ja nauraen ja pomppien ilosta. ”Voin olla niin erityinen kuin haluan!”

”Kyllä, ja voit aloittaa heti,” sanoi Jumala, joka tanssi ja hyppi ja nauroi Pienen Sielun mukana.

”Minkälainen erityinen haluat olla?”

”Minkälainen?” Pieni Sielu toisti perässä. ”En ymmärrä.”

”No,” selitti Jumala, ”on erityistä olla Valo, ja erityisenä olemisessa on monta osaa. On erityistä olla ystävällinen. On erityistä olla lempeä. On erityistä olla luova. On erityistä olla kärsivällinen. Voitko keksiä muita tapoja olla erityinen?”

Pieni Sielu istui hiljaa hetken. ”Tiedän monta tapaa olla erityinen!” Pieni Sielu huudahti sitten. ”On erityistä olla avulias. On erityistä olla jakava. On erityistä olla ystävällinen. On eritystä ottaa toiset huomioon!”

”Kyllä!” oli Jumala samaa mieltä, ”ja voit olla näitä kaikkia, tai mikä tahansa osa näistä minkä haluat, milloin vain. Tätä tarkoittaa se että on Valo.”

”Tiedän mitä haluan olla, tiedän mitä haluan olla!” Pieni Sielu julisti suuresti innoissaan. ”Haluan olla erityinen mallia ’anteeksiantava’. Eikö ole erityistä olla anteeksiantava?”

”Kyllä vain,” vakuutti Jumala Pienelle Sielulle. ”Se on hyvin erityistä.”

”Ok,” sanoi Pieni Sielu. ”Sellainen haluan olla. Haluan olla anteeksiantava. Haluan kokea itseni sellaisena.”

”Hyvä,” sanoi Jumala, ”mutta on yksi asia joka sinun pitäisi tietää.”

Pieni Sielu alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Näytti aina siltä että oli joku mutka matkassa. ”Mikä se on?” Pieni Sielu huokaisi.

”Ei ole ketään kelle antaa anteeksi.”

”Ei ketään?” Pieni Sielu tuskin uskoi mitä juuri oli sanottu.

”Ei ketään!” toisti Jumala. ”Kaikki minkä olen tehnyt on täydellistä. Koko luomakunnassa ei ole yhtäkään sielua joka olisi vähemmän täydellinen kuin sinä. Katso ympärillesi.”

Silloin Pieni Sielu huomasi että suuri joukko oli kokoontunut. Sieluja oli tullut läheltä ja kaukaa – kaikkialta Kuningaskunnasta – sillä sana oli kiertänyt että Pieni Sielu kävi tätä tavatonta keskustelua Jumalan kanssa, ja kaikki halusivat kuulla mitä he sanoivat.

Katsoessaan lukemattomia sieluja joita siihen oli kerääntynyt, Pienen Sielun oli pakko olla samaa mieltä. Kukaan ei näyttänyt olevan vähemmän ihmeellinen, vähemmän mahtava, tai vähemmän täydellinen kuin Pieni Sielu itse. Niin ihmeellisiä olivat kerääntyneet sielut, ja niin kirkas oli heidän Valonsa, että Pieni Sielu tuskin pystyi heitä katselemaan.

”Kenelle siis antaa anteeksi?” kysyi Jumala.

”Voi pojat, ei tämä ole ollenkaan hauskaa!” valitti Pieni Sielu. ”Halusin kokea itseni Hänenä Joka Antaa Anteeksi. Halusin tietää miltä sellainen erityisyys tuntuu.”

Ja Pieni Sielu oppi miltä tuntuu olla surullinen.

Mutta juuri silloin Ystävällinen Sielu astui eteen joukosta.

”Älä murehdi, Pieni Sielu,” Ystävällinen Sielu sanoi, ”minä autan sinua.”

”Autatko?” Pieni Sielu kirkastui. ”Mutta mitä voit tehdä?”

”Voin antaa sinulle jonkun jolle voit antaa anteeksi.”

”Voitko?”

”Varmasti!” visersi Ystävällinen Sielu. ”Voin tulla seuraavaan elämääsi ja tehdä jotain jonka voit antaa anteeksi.”

”Mutta miksi? Miksi tekisit niin?” Pieni Sielu kysyi. ”Sinä, joka olet niin täydellinen Olento!
Sinä joka värähtelet sellaisella nopeudella että se luo niin kirkkaan Valon että tuskin pystyn katsomaan sinua? Mikä voi saada sinut haluamaan hidastaa värähtelyäsi sellaiselle nopeudelle että kirkkaasta Valostasi tulee pimeä ja tiheä? Mikä voi saada sinut – joka olet niin kevyt että tanssit tähdillä ja kuljen läpi Kuningaskunnan ajatuksesi nopeudella – tulemaan elämääni ja muuttumaan niin raskaaksi että voisit tehdä tämän pahan asian?”

”Yksinkertaista;” Ystävällinen Sielu sanoi. ”Tekisin sen koska rakastan sinua.”

Pieni Sielu vaikutti yllättyneeltä vastauksesta.

”Älä ole niin ällistynyt,” sanoi Ystävällinen Sielu, ”olet tehnyt saman minulle. Etkö muista?
Voi, olemme tanssineet yhdessä, sinä ja minä, monia kertoja. Halki ikuisuuksien ja läpi aikakausien olemme tanssineet. Läpi kaiken ajan ja monissa paikoissa olemme leikkineet yhdessä. Et vain muista.”

”Olemme molemmat olleet Sen Kaikki. Olemme olleet sen ylös ja alas, sen vasen ja oikea. Olemme olleet sen täällä ja tuolla, sen nyt ja silloin. Olemme olleet mies ja nainen, hyvä ja paha; t sen uhri ja sen konna.”

”Näin olemme tulleet yhteen, sinä ja minä, monta kertaa aikaisemmin; kumpikin tuomaan toiselle täydellisen mahdollisuuden Ilmaista ja Kokea Kuka Me Todella Olemme. Joten,” Ystävällinen Sielu jatkoi, ”tulen seuraavaan elämääsi ja olen ’pahis’ tällä kertaa.

Teen jotain todella kauheaa, ja sitten voit kokea itsesi sinä Joka Antaa Anteeksi.”

”Mutta mitä aioit tehdä?” Pieni Sielu kysyi, hieman hermostuneesti, ”mikä on niin kauheaa?”

”Voi,” vastasi Ystävällinen Sielu tuikkien, ”kyllä me jotain keksimme.”

Sitten vaikutti että Ystävällinen Sielu muuttui vakavaksi, ja sanoi hiljaisella äänellä, ”Yhdessä asiassa olet oikeassa, tiedäthän.”

”Mikä se on?” Pieni Sielu halusi tietää.

”Minun täytyy hidastaa värähtelyäni ja tulla hyvin raskaaksi että voin tehdä tämän ei-niin-mukavan jutun. Minun täytyy leikkiä olevani jotain joka on hyvin erilaista kuin minä itse. Niinpä haluan pyytää yhden vastapalveluksen.”

”Mitä vain, mitä vain!” huudahti Pieni Sielu, ja alkoi tanssia ja laulaa, ”pääsen olemaan anteeksiantava, pääsen olemaan anteeksiantava!”

Silloin Pieni Sielu näki että Ystävällinen Sielu oli edelleen hyvin hiljaa.

”Mikä nyt on?” Pieni Sielu kysyi. ”Mitä voin tehdä puolestasi? Olet niin enkeli kun haluat tehdä tämän minulle!”

”Totta kai tämä Ystävällinen Sielu on enkeli!” Jumala keskeytti. ”Kaikki ovat! Muistakaa aina: olen lähettänyt teille vain enkeleitä.”

Ja niin Pieni Sielu halusi enemmän kuin koskaan täyttää Ystävällisen Sielun pyynnön. ”Mitä voin tehdä puolestasi?” Pieni Sielu kysyi uudelleen.

”Sillä hetkellä kun lyön sinua ja sivallan sinua,” Ystävällinen Sielu vastasi, ”sillä hetkellä kun teen sinulle pahimman mitä saatat kuvitella – juuri sillä hetkellä…”

”Niin?” Pieni Sielu keskeytti, ”niin…?”

”Muista Kuka Minä Todella Olen.”

”Voi, muistan kyllä!” huudahti Pieni Sielu, ”Lupaan! Muistan aina sinut sellaisena kuin näen sinut tässä, juuri nyt!”

”Hyvä,” sanoi Ystävällinen Sielu, ”sillä, katsohan, olen silloin teeskennellyt niin kovaa, että olen itse unohtanut. Ja jos et muista minua sellaisena kuin todella olen, en ehkä pysty itse muistamaan hyvin pitkään aikaa.

Ja jos unohdan Kuka Olen, sinäkin voit unohtaa Kuka Olet, ja eksymme kumpikin. Sitten tarvitsemme toisen sielun tulemaan mukaan muistuttamaan meitä molempia Ketä Olemme.”

”Emme tarvitse!” Pieni Sielu lupasi taas. ”Muistan sinut! Ja tulen kiittämään sinua tästä lahjasta – tilaisuudesta kokea itseni sinä Kuka Olen.”

Ja niin sopimus tehtiin. Ja Pieni Sielu meni uuteen elämään, innoissaan olla Valo, mikä oli hyvin erityistä, ja innoissaan kun sai olla osa erityisyyttä nimeltä Anteeksianto.

Ja Pieni Sielu odotti levottomana voidakseen kokea itsensä Anteeksiantona ja kiittää miten tahansa toinen sielu tekisi sen mahdolliseksi.

Ja kaikkina uuden elämän hetkinä, aina kun uusi sielu ilmestyi näyttämölle, toi se sitten iloa tai surua – ja erityisesti silloin kun se toi surua – Pieni Sielu ajatteli mitä Jumala oli sanonut.

”Muistakaa aina,” Jumala oli hymyillyt, ”olen lähettänyt teille vain enkeleitä.” (tuntematon)