Kirjoittaja: Monica Lindfors

”ON totta että kotiin päästään vain tahtomalla Kotiin.”

Ilman tahtoa ei tapahdu valintaa Kotiinpaluun puolesta ja jos ei tapahdu valintaa kotiin paluun puolesta tämä ego-uni jatkuu .. ja jatkuu, niin kauan kunnes tahtotila nousee ja sen mukana valinta Olla se joksi Jumala jokaisen minut loi eli Kristukseksi -Valoksi, Rakkaudeksi – Elämäksi. Sanat ovat vain symboleja sille mitä ei voi sanoilla tai muodolla kuvata.

Valinnan jälkeen – kun olen vakaasti valinnut, että tahdon takaisin Kotiin eli tahdon olla se Joka jo Olen, on minun mielessäni avautunut oivallus, että niin kauan kuin kuvittelen, että olen poissa kotoa, myös olen.

Paradoksaalista on, että  myös haluaminen päästä kotiin on mieleni ilmaisu siitä, että uskon olevani poissa kotoa. Eli edelleen uskon NYT olevani jossain muualla kuin Kotona, uskon olevani rajallinen eli kehoon eli muotoon sidottu, koska uskon olevan tällä aikapaikassa NYT.

Mutta se juju .. mitä ego ei ymmärrä .. on se, että voin valita olla kotona NYT. Se ei ole mikään paikka ulkopuolellani, jonne minun pitää lähteä tai jonne pitää yrittää päästä. Se on koko ajan minussa. Minussa,ei kohoni sisällä vaan mielessäni, Minuna) .

Se on siellä vaikken muistaisikaan, että se on. Ja mieleni voi valita olla Rakkaus, vaikka uskonkin edelleen olevani kehossa. Sen oivaltaminen, että se joka tarkkailee mieltäni olen Minä, on tärkeä askel kohti mielenmuutosta muodosta muodottomaan.

Rakkaus on minussa koko ajan totta, ja joka hetki kun tiedostan tämän, olen jo kotona.
On vain omasta valinnastani kiinni se, otanko rakkauden vastaan eli annanko Rakkauden minussa olla sitä mitä se kokoajan ikuisesti on, vai valitsenko jotain muuta.

Rakkaus minussa on äärettömän kärsivällinen .. se ei melua eikä meuhkaa tullaksensa kuulluksi – mutta se iloitsee jokaisesta hetkestä jonka vietän sen seurassa olemalla yhtä mieltä sen kanssa. Ja tässä on se helppouden juju. Vastaanottaminen.

Oleminen läsnä sille, mitä jo Olen. Kun suostun olemaan sitä mitä jo Olen, ei erillisyyden tunnetta enää ole – koska rakkaus ei sulje mitään ulkopuolelleen, vaan se sulkee kaiken sisäänsä. Samallalailla, kuin kaikki mitä havaitsen täällä maailmassa eli aika-paikassa, on olemassa vain ja ainoastaan omassa mielessäni.

Sellaiseksi Jumalan Ajatus minut loi. Sellaiseksi, joka sulkee kaiken sisäänsä. Silloin ulkopuolelleni ei voi jäädä mitään.

Ainoa ero totuuden kanssa unessani on sisältö – olen antanut täällä kaikelle sisällöksi kuoleman/ tuhoutumisen ajatuksen ymmärtämättä, että minä olen ajatus, eikä ajatusta voi tuhota. Kaikki se minkä olen ajatellut, olen ajatellut.

Kaikki kokemukseni täällä maailmassa ovat olemassa Jumalan pelastussuunnitelmassa vain ja ainoastaan sen vuoksi, että ne auttavat minua tekemään valintaa. Tämä pelon uni, jota katson, tulee aina ja ikuisesti olemaan sitä mitä se on. Sitä ei voi muuttaa – mutta sen millä mieleni osalla unta tarkastelen voin muuttaa.

Koska se on minun pelon ajatukseni. Ja kaikki minkä milloinkaan olen ajatellut on olemassa aina. Pelon unessa minä olen keskittynyt sisällön sijasta muotoon (muoto = pysähtynyt ajatus). Ja kaiken sen mikä on rajallista, olen ajatellut erossa Jumalasta, Luojastani.

Ja se, minkä olen ajatellut erossa Jumalasta, on rajallista ja rajallinen loppuu vääjämättä kun sen äärirajat tulevat vastaan. Muodolla on aina alku ja loppu. Mutta muodon sisältönä on silti aina ajatus ja vaikka muoto katoaa ei sisältö häviä.

Ihme tapahtuu, kun annan kaikki kokemukseni (eli ajatukseni) Jumalan Äänelle minussa = PH:lle. Ihmeessä pelon uni muuttuu Anteeksiannetuksi uneksi, josta pelko on pyyhitty pois (eli rakkauden pyyntöön on vastattu ja tyhjyys on täytetty rakkaudella oman pyyntöni mukaan), koska ikuisuus minussa ei näe sellaista mikä ei ole ikuista (eli se ei näe muotoa) ja minä voin jälleen muistaa kuka olen.

Minä olen Jumalan Ajatus – täydellinen Rakkaus – jonka olemus on ikuisesti laajeneva. Olen ikuisesti laajeneva, koska jokainen ajatus, jonka milloinkaan olen ajatellut, on Rakkaudessa tallentunut ikuisuuteen.

Kristus jokaisessa minussa on jo kotona. NYT.