Kirjoittaja: Mauri Rantala

Jonkun kesän kokemusta minulle nyt jo entisellä metsälammella. Istuskelin aamusella rantsussa, paarmat pörräsivät lähistöllä.

Yksi pääsi laskeutumaan äänettömästi iholle ja minä läimäsin. Otus tipahti maahan ja jalkani astui nopeammin kuin ehdin ajatella. Nakkasin raadon lampeen kalojen syötäväksi.

Hetken kuluttua ystäväni tulee alas aikeenaan mennä uimaan. Hän näkee tämän murhatun paarman ja hellän luonteensa mukaisesti rupeaa pelastamaan. Huomaan katsovani tapahtumaa ääneti.

Oljenkorrella hän nostaa paarmaparan kuiville ja sanoen

”Lepää siinä ja lennä kun jaksat”.

Olen edelleen hiljaa. Uituaan hän nousee ylös, vilkaisee ”toipilastaan” ja hieman ihmettelee sen äänettömyyttä.

Silloin kiitän häntä hienosta opetusnäytöksestä. Kerron hänelle koko jutun sekä oivallukseni omasta automaattisesta hyökkäyshalustani, joka on agressiivinen näitä lentäviä purijoita / inisijöitä kohtaan.

Rakastamaan niitä en kykene, suhtautumistapaani voin korjata ja muuntaa heijastustani (energiaani), jolloin saan sitä mitä tilaan. Heijastaessani kiukkua, luonto vastaa. Heijastaessani lempeyttä, luonto vastaa.

Lammella majailee myös hyvin arkoja räpyläjalkaisia, jotka ovat pysytelleet lammen etäisimmässä päässä (lampi on kaksiosainen ja suhteellisen iso). Ensin saapui sorsa kahden pienen poikasensa kanssa.

Emo katseli istuskelevaa olemustani hyvin tarkkaavaisesti.. heijastin tietoista lempeyttä, jolloin emo tuli katraineen lähemmäksi, nousten lopulta maihin metrin päähän.

Oli ilo katsella heidän sukimistaan sekä rauhoittumistaan. Lopulta emo käänsi päänsä tunkien nokkansa siiven sisään ottaen torkut ja pennut perässä. Toinenkin räpyläjalkainen (en tiedä niiden nimiä) taitava sukeltaja, tuli aina vaan lähemmäksi ja lähemmäksi tuoden myös jälkeläisensä. Samoin kaksi joutsenta & poikasensa.

Asenteessani on totisesti korjaamisen varaa, katson ihaillen miten exäni kohtelee kaikkia eläviä olentoja yhtä kunniakkaasti, eläen sovussa ilmenneen luomakunnan kanssa. Kyllä hänenkin ympärillään lentävät hyökkäysvaunut pörisee, vaan ei niin ärhäkkäästi kuin meikäläisen.

Kun oikein tarkkaan katsoo vaikkapa hevospaarman rakennetta, minun täytynee myöntää sen olevan omalla tehokkaalla tavallaan kaunis täsmäolento. No, entäs hirvikärpäset.. huh huh.. en uskalla edes ajatella sillä, seudulla jolla olen ollut niitä esiintyy tosi paljon ja toistaiseksi ainoa mikä pystyy pysäyttämään niiden määrätietoisen kiipeämisen kohti melkein valaistunutta päänuppiani on peukalon kynnellä katkaista kaula.

Heijasteeni ei tunnu riittävän… Toisaalta, voinhan taas harjoitella..vaikkapa anteeksiantoa. 🙂