Pelon juuria
Kirjoittaja: Mauri Rantala
Niin kauan kuin muistan olen aina pelännyt ukkosta, tuota Ukko Ylijumalaa joka aika ajoin taivaalla riehuu loistavine miekkoineen.
Ei kaupungissa ole ongelmaa, eikä päivällä paitsi jossain korvessa jossa ei ketään toista lähimainkaan. Yö mökillä, silloin nousee tuo käsittämätön pelkoni, eikä sillä ole väliä vaikka tupa täynnään kuorsaavia olisi.
Minä olen pelkoni kanssa yksin.
Sain siitä hyvää näyttöä erään kesän loppumetreillä, kun kaksin ystäväni kanssa mökillä oltiin. Ensin saapui yöukkonen… jostain kaukaa leimahteli salamoita vaikka vain muutama pilvi oli näköpiirissä.
Toiveikkaasti ajattelin niiden olevan pilvien välisiä elosalamoita. Käytiin goisimaan.
Havahduin siihen kun kaukaista jyrinää rupesi kuulumaan ja kumppani nukkui autuaan tietämättömänä ja meikä varpahillaan… kuulostellen miten ensin niin kaukainen ääni tulikin lähemmäksi ja niin nopeasti.
Unesta ei tietoakaan, saati sitten rennosta olemisesta.
Jo leimahti ensimmäinen kunnon salama ja kohta perään toinen, samassa tahdissa huomasin miten kauhu nousi jostain laajasta sekä nimeämättömästä. Ehkä tähänastisen elämäni ensi kerran minulla oli aikaa ja halua tarkkailla tätä epämääräistä vellovaa kauhukattilan energiaa joka sisälläni kiehui.
Järkeni höpötti tarjoten tietämystään ettei tilanne kummoinenkaan ja vaikka kuinka komensin itseäni loogiseksi olennoksi, tunteen elämöinnille en mahtanut mitään. Samaan aikaan ystäväni kuorsasi vierelläni kuin fletkulahna lammikossa ja minä jännittyneenä kuin viritetty vieteri joka milloin tahansa on valmis karkaamaan ulos nahoistani.
Aamulla hän tyynesti totesi, että taisit olla hieman kireänä viime yönä vai?
Vastasin vain, että niinpä! Meni muutama päivä melkoisen helteisissä lämpötiloissa ja sitten taivaankolistaja antoikin taas esimakua kaukaisesta kumustaan. Ukko kolisteli aina vain lähemmäksi ja minä samassa tahdissa herneisen levottomaksi.
Kumppani huomasi tilani ja mitään sen enempää selittelemättä pyysi istumaan alas, sulkemaan silmät sekä vetäisemään muutaman kerran tuoretta happea aina vatsanpohjaan asti.
Hän kysyi:
”Pystytkö tunnistamaan kehossasi paikan jossa tuntemasi kauhu voisi olla?”
Vastasin kieltävästi ja lisäsin, että jo taivasmatkoille poistunut äitini pelkäsi ukkosta ihan tajuttomasti. Riitti, että murahtelua rupesi kuulumaan jostakin päin laajaa taivaankantta ja jo mammani nappasi fillarinsa ja vimmatusti tohottaen polki kohti kotia.
Kumppani sanoi:
”Pyydä omin sanoin Korkeimmalta niin kuin sinä hänet ymmärrät, että kaikki sinuun kuulumattomat pelkojuuret katkaistaan. Kaikki se mikä ei ole sinun, laske irti ja anna mennä.”
Siinä istua kökötin ja kahtelin epämääräisen oloisia juuria jotka hitaasti nousivat jostakin, kadoten jonnekin ja olo mikä siitä seurasi oli suunnaton keveys ja mielen avarrus.
Poistunut ei ole poistunut ennen kuin saan kohdata uuden saman haasteen jossa saan katsoa, että pitääkö uusi mielen avarrus paikkansa. Näin tapahtui muutama yö myöhemmin…ukkonen teki jälleen tuloaan ja suoraan kohti matalaa majaamme…
Se perkule kuin kutsuttuna pamautti siniliekkitulisauvansa ihan lähelle reväyttäen äänivallit ritisevään räsähdykseen.
Pelkoni nousi, mutta se ei enää ollutkaan epämääräistä eikä sekoa, se olikin vallan erilaista. Nyt se oli omaani ja pystyin tunnistamaan keskittymän kehossani jossa se ilmeni. Hallitsemattomasta kaaoksesta järjestyneeseen kaaokseen… kivaa. Askel on otettu… tulevaan kesään saakka…