Rakastanko / sallinko / hyväksynkö?

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Miten rakastaa itseään, vai mitenkään. Mielenkiintoinen kysymys.

Minun kohdalla olentoni rakastaminen tai hyväksyminen pohjautuu mahdollisimman selkeään sisäiseen olotilaan.

Tarkoittaa, ettei sisälläni ole mörköjä, keskeneräisiä kivuliaita ihmissuhteita ja jos niitä on, itsen rakastaminen / hyväksyminen ei ota tulta. Tai sama koskee mitä tahansa asiaa joka synnyttää harmia.

Juuri silloin rakkauteni mihin tahansa suuntaan on kovasti eksyksissä.
Lainaan tähän AA:n 12 askeleesta neljännen:

”Suoritimme perusteellisen ja rehellisen moraalisen itsetutkistelun.”

Tämä lause on avain tasapainoiseen oloon ja tätä voin soveltaa myös jokapäiväiseen elämääni ja toisaalta, kun tunnistan tasapainon sisälläni, silloin sallivuus on läsnä joka suuntaan.

Voi sen sanoa lyhyemminkin. Ei pipo kiristä.

Olen rauhassa ja annan muiden olla rauhassa. Ei ole vaateita.

Rakastavan tilan jatkuva ylläpito on työtä, hereillä oloa & valppautta havaita ja tehdä luja valinta. Kumman valitsen, koska valinta on aina minun. Voin valita joko rakastamisen tai sen toisen.

Minulla ei onnistu kahden tilan samanaikainen ylläpito. Se on joko tai / tai joko. Yritin kerran tasapainoilla kahdella trapetsilla, mutta tipuin molemmilta.

Olin kerran vuosia sitten AA –uudenvuoden juhlissa ja hämmästyin. En ole missään milloinkaan ikinä nähnyt niin paljon ihmisiä samaan aikaan joiden silmien kautta virtasi sallivuutta, lempeyttä, hyväksyntää, kiitollisuutta. Niin kirkkaita katseita ja niin paljon.

Tämä kokemus palaa mieleeni aina silloin tällöin. Se muistuttaa minua nöyryydestä sekä hyväksynnästä, armeliaisuudesta omaa olentoani kohtaan jossa sallin itselleni olla vajavainen.

Voin levätä Hänessä niin kuin minä Hänet ymmärrän.

Kohta neljä avautui minulle lisää ihan tässä lähipäivinä kun katselin kummitusta joka nousi psyykestäni.

Sain pummitukselle nimen, joka oli syyllisyys ja jonka syntysiemenen istutin 13-vuotiaana.

En ole ollut edes tietoinen moisesta syyllisyydestä.

Sanoisin tämän olevan saman mömmöputken välietappi jonne pääsin muutama viikko sitten ikäkaudelta 17v jolloin olin varastoinut itseeni kohdistetun vihan.

Tiedän oman kokemukseni kautta, että mitä vähemmän psyykessäni on muinaishirviöitä, itse talletettuja painolasteja, sitä avarampaa on elämäni ja sitä helpompi on kokea rakkautta niin toisia kuin itseäkin kohtaan.

Myönnän etten aina onnistu. En edes muista ennen kuin joku muistuttaa.

Onnekseni ympärilläni on ihmisiä joiden äänen kuuleminen tai heidän näkemisensä, palauttaa rakkauden hyvän välittömästi ja siitä kiitos heille. Samoin kiitollisuus, kiitollinen mieli pitää yllä rakastamisen sallivuutta, joten omassa kokemuksessani vastaus on kyllä.