Kohtasin miehen, joka sanoi minulle: ”Et ole vaimoni, et ole tyttöystäväni, et ole äitini, et ole …” Kuulin loputtomalta kuulostavan listan, mitä kaikkea en ole. Hänelle. Miehelle, johon olin korviani myöten rakastunut. Jotain sisälläni pirstoutui. Meni rikki. Siitä se alkoi. Kuorien hajoaminen.

Muistin miehen, joka raiskasi minut asetta pitäen. Ainoa ajatukseni oli vain antautua, jotta selviän tilanteesta hengissä. Kohtasin kuolemanpelon.

Muistin miehen, joka pani minua takaapäin peiton alla, kun hänen ystävänsä katsoivat vierestä. Kohtasin häpeän.

Muistin miehen, joka kertoi minulle, että naisen pyhin paikka on ruma, samalla kun hän väkivaltaisesti kohteli naiseuttani. Itse-inhoni vain lisääntyi.

Koin hetken, jossa silloinen poikakaverini halusikin mielummin olla toisen kanssa.
Hylätty! Minut oli hylätty.

Palasin myös kipeään muistikuvaan, jossa silloinen puolisoni tuli kotiin ja kertoi, että on rakastunut, muttei minuun. Koin riittämättömyyttä. Muistin miten hän pakkasi tavaransa ja muutti uuden rakkaansa luokse. Koin arvottomuutta. Minä jäin yksin kahden pienen lapsen kanssa. Sairastuin vahvuuteen.
Mielessäni mietin, mitä minussa on vikana, kun en kelpaa. Lisää riittämättömyyttä.
Tunsin miten nainen minussa vertaili itseään parisuhteessa eläviin. Koin kateutta.

Kohtasin myös hänet, joka kertoi minulle, ettei minua voi rakastaa, koska en rakasta itseäni. Hänkin rakasti toista. Koin mustasukkaisuutta. Putosin yhä syvemmälle itseihoon.

Kohtasin kuopukseni, joka kertoi minun olevan maailman surkein äiti. Syyllisyys kuiskutti korvaani julmia sanoja.

Sitten se tapahtui. Kohtasin miehen, joka kertoi minulle, kuinka viaton ja suloinen olen. Hänelle uskalsin kaiken kokemani ja syvimmät kipuni paljastaa. Kaikkein synkimmätkin ajatukseni ääneen puhua. Hän on elämässäni mies, jolle olin täysin auki. Se taisi olla pyyntö: sohaisepa syvimpään pelkooni. Hänen sanansa ”rakkaus on kuollut” piirtyivät syvälle, hyvin syvälle sydämeeni.
Koin hylätyksi tulemisen tuskan. Ties kuinka monennen kerran. Ja koko rakentamani korttipakka hajosi.

Silloin sinne putosin. Tyhjyyteen.
Kuollut!
Ainoa ajatus, joka sisälläni soi, oli yhden sanan mittainen ”kuollut”.

Putosin pimeään tyhjyyteen, jossa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin jäytävä kylmyys.
Kuolema.
Jäljelle oli jäänyt vain tuska ja ahdistus. Ja loputon kyynelten virta.
Joka aamu, kun unen ja valveen rajamailla takaisin päivätajuntaani palasin, soi mielessäni vain yksi ajatus: ”Rakkaus on kuollut.”
En voinut ymmärtää, miten on mahdollista, että rakkaus voi kuolla. Mutta kuollut se oli.
Ja minä sen mukana.

Kun sitten jälleen sadannen tai tuhannen kerran syvältä tyhjyyden takaa ahdistuksen kourissa maahan kontilleni tuupertuneena kuiskasin äärettömyyteen pyynnön ”Isä auta minua!”, kuulin hiljaisen äänen: ”Mene peilin eteen ja kerro mitä näet.”.
Katsoin kyynelten läpi peilikuvaani ja näin.
Näin naisen, jonka katse oli täynnä lempeyttä, rakkautta ja rohkeutta.
Siihen katseeseen mahtui kaikki.

Sillä hetkellä se tapahtui.
Minä synnyin uudelleen …
ja ulkona paistaa aurinko!