Kirjoittaja: Mauri Rantala
Selaillessani joitain vanhoja muistiinpanojani sieltä nousi lause:
Englannin maalla -70 luvulla asusteli tunnettu inkarnaskooppinäkijä nimeltä Iroquos. Hänelle riitti syntymäaika sekä nimi plus kysymys.
Oma kysymykseni oli, että voisiko hän antaa vihjeitä niistä menneistä elämistä (unista) jotka eniten tulevat vaikuttamaan nykyiseen elonkiertouneeni?
Hän vastasi ja vastaus todella valaisi, antaen uusia vihjeitä ajattomalle nykypäivälleni.
Riippumatta menneisyyden hienoista mentaalisista huipuista
”Jostain syystä Sielu näyttää kääntyvän johonkin uuteen elämäntapaan”
ja toinen:
”Todella Sielu tietää ennen inkarnoitumistaan askeleet, jotka se tulee ottamaan.”
Mun pieni rajoittunut mieleni on pohtinut näitä sanoja monen monta kertaa.
Kääntyminen uuteen elämäntapaan…, en tiedä, mutta tämä on arvausta… uusi elämäntapa johti kokemustieni länteen.
Kokemaan läntisen maailman koko ihanuus/ hulluus… huh.. onnekseni en muista.
Monasti olen kuullut lauseen:
”Ihminen tunne itsesi, tunnet muut.”
Miten opin tuntemaan itseni muuten kuin omien kokemusteni kautta.
Mittava läjä viisaita kirjoja on vaeltanut silmieni editse, tietomääräni on karttunut… mutta…
Kokemuksesta syntyvä viisaus on sen lajin tietoa, jota kukaan, ei kukaan kykene ottamaan minulta pois.
Jaan vain omaani, siihen on kuulunut erilaisten elämänmuotojen ääripäiden kokeminen.
Hyvänä vertauksena voi pitää vaikkapa ”luotilankaa”, ensin se heilahtaa toiseen ääripäähän keräten kiivetessään sekä laskeutuessaan kaiken kokemisen siltä matkalta. Sitten on vuorossa toinen ääripää sekä kaikki sen kokemukset.
Kun olen todennut ettei kumpikaan ääripää johda mihinkään, sitten on ollut paluu kultaiselle keskitielle. Luotilanka heilahtelee vapaan kevyesti keskitien molemmin puolin.
Tämä on ollut minun tapani oppia/ kokea maailmaa ja sitä kautta syntynyt viisaus on kokemuksen mukanaan tuomaa itsetuntemusta joka on näyttänyt, että olen ihan tavallinen ihminen. En mystinen/ huuhaa/ erikoinen, ainoastaan tavallinen.
Olin kerran eräässä ryhmässä jossa minua pyydettiin ilmaisemaan teemaa ”Olen ihan tavallinen” kaikilla mahdollisilla ilmeillä ja monta kertaa peräkkäin. Hymyillen, nauraen, surullisesti, mörkkinä, vihaisesti, muristen.. ja ai kun teki hyvää. Monesti toisto synnytti välittömän reaktion joka ei ollutkaan nauru… vaan suru ja itku.
Ryhmä ei puuttunut ilmeelläkään purkautumiseeni, aina kun purkaus oli hiipumassa sain saman kehotuksen, sano omin sanoin:
”Olen ihan tavallinen”
ja jos sisälläni oli purkautumatonta tavaraa, se sai riittävästi rakastavaa tilaa. Purkautuminen jatkui niin kauan kun jatkui ja kun repun se osasto oli tyhjä, sisään astui vapaus sekä valo.
Olen nähnyt lisääntyneen itsetuntemuksen kautta, miten vähän vapaata tilaa minulla on. Niin paljon alas painettua kamaa on kerääntynyt selkäreppuun ja repusta on tullut painava. Onneksi on olemassa monia erilaisia tapoja, menetelmiä, kursseja, terapioita joista jokainen varmasti voi löytää omansa jos tarvetta on.