Kirjoittaja: Mauri Rantala
Aloitin Parikeskustelun peruskurssin uudestaan syksyllä 2008, sillä edellisestä oli kulunut varmaan parisenkymmentä vuotta ja osallistuvasta aktiivikaudestakin niin kauan etten sitä muista. Oloni oli kuin tuhlaajapojalla ikään. Päätin olla ”in gognito”, mies vailla menneisyyttä, kosken halunnut ”paineita”, en itselleni enkä peruskurssin vetäjille.
Paikallisessa aluetapaamisessa ostin vanhan Her och Nu lehden vuodelta 2001 ja sitä lueskellessani mieleeni muistui kokemus jonka haluan jakaa. Vuosilukua en muista, Tukholma se kuitenkin oli ja väkeä paikalla tosi paljon.
Pienryhmiin jakauduttiin jonka aihettakaan en muista, minulla oli ”uhrautuva” simultaanitulkki korvani juuressa ja siitä hänelle kiitos.
En muista kuka, enkä muista ihmisten hahmojakaan enää, sitä vastoin muistan miehen ison käden joka lähestyi oikeata poskeani aikeenaan kevyesti silittää sitä ja kun käsi tuli n. 10sm etäisyydelle parkaisin hätääntyneesti ”stop” pysy siinä, ei yhtään lähemmäksi. Käsi vetäytyi.. pyysin lähestymään uudelleen.. sama reaktio.
Kehossani rupesi tapahtumaan kummallista kouristelua sekä selittämätöntä kauhua.
Pyysin hänen kättään vetäytymään kokonaan ja sitten lähestymään tosi hitaasti, reagointirajan ollessa tuo n. 10cm. Pyysin kokeilemaan toiselta puolen, vasemmasta poskesta. Ei mitään.. käsi tuli kosketusetäisyydelle ilman reagointia.
Pyysin uudestaan oikealle poskelle ja nyt vielä hitaammin.. sitten otsalohkooni avautui kokemus jossa olin pikkuvauvana paketoituna lämpimästi vaunuissa talviseen aikaan. Katsoin kauhistuneena miten ventovieras jättikäsi lähestyi silittäen poskeani ja minä vaunuissa huusin kurkkusuorana.
Kertoessani tätä tapahtumaa, kehoni vapisi kuin horkassa ja mikä parasta, läsnäolijat antoivat minulle tilaa sekä varauksetonta rakkauttaan tämän jännityksen purkamiseen. Aina kun purkausaalto oli hiipumassa, käsi lähestyi uudestaan… ja uudestaan ja sitä toistettiin niin kauan kunnes jännitettä ei enää tullut ja käsi sai luvan silittää poskeani.
Kiitän sinua tästä menneestä kokemuksesta sinä jolla oli riittävästi herkkyyttä kuulla parkaisuni ja pysähtyä. Totisesti, kehoni muistaa…