Kirjoittaja: Mauri Rantala

Löysin kerran yksiltä kivimessuilta harmaan mitättömän oloisen kiven. Pala ei ollut suuren suuri ei myöskään pienen pieni. Juuri riittävän kokoinen jotta huomioni siihen kiinnittyi.

Kivi oli pinnalta jotenkin mitättömän oloinen, mutta kun sen käteensä otti ja hieman käänteli puolelta toiselle, mikä upean mahtava värimaailma sieltä avautuikaan ja kivi vain luonnostaan odotti, että paikalle tulisi hän joka osaisi katsoa.

Olin hämmästynyt! Lajina se oli opaali, yksi ehdottomista suosikeistani.

Sama on meidän ihmisten kanssa.

Sain erittäin hyvän opetuksen kerran nyt jo menneessä ajassa, jolloin osallistuin yhteen koulutusjaksoon moniulotteisesta ihmisestä.

Sinä päivänä meillä oli oppituntina aurankatsominen ja demomielessä paikalle oli kutsuttu alan monitaitovirtuoosi nyt jo edesmennyt Pekka Suominen.

Ryhmässämme oli eräs nainen jota tulin arvioiden vilkuilleeksi…

”nooh… mikäköhän tuokin luulee olevansa, haarmaa väritön hiirulainen… ei varmaan kummoinenkaan…”

Yllätys minulle oli täydellinen, kun Pekka lausui iloisesti juuri hänelle

”Hei, sinä siellä, tulisitko tähän eteen ja ensimmäiseksi, koska sinun kauttasi saan linjan auki. Sinulla on niin kaunis ja puhdas kenttä.”

Voihan hitto, turha sanoa, että meikää hävetti ja lujaa.

Tämä pieni tapahtuma opetti, ettei todellakaan kaikki ole aina sitä miltä se näyttää. Mitä näen, vai näenkö mitään, katsonko pintaa vai näenkö Hänet joka asuu pinnan sisällä ja kumman valitsen?

Kas, siinäpä harjoitusta kerrakseen ja jokaiselle päivälle. Ikään kuin pisteenä kaikelle edelliselle nostin pikku kortin (Viestin päivällesi tarjoaa)

”Henki on ikuisesti armon tilassa. Henki on ainoa todellisuuteni. Siksi minä olen ikuisesti armon tilassa. (T10)”

(muutin tekstin minä-muotoon koska itsellenihän tätä avaan.)

Niin, kumpaan samaistun tai kumman näen. Henki joka on ainoa todellisuuteni vai se toinen..

Selkeyden vuoksi tarkennus, en ole selvänäköinen. Sitä vastoin selväluuloisuutta esiintyy.. luvattoman paljon…