Kirjoittaja: Mauri Rantala
Olen jo ehkä maininnut jossakin tarinan pätkässä että edellisessä kämpässäni yöpymispaikkani oli parvella ja nykyisessä melkein lattianrajassa.
No tämä ei kuulunut tähän muuten kuin ”miten vastakkaisuudet täydentävät toisiaan kokemuksellisesti…ehkä.”
No niin meikäläinen vetelee autuasta kuorsausta parvellani ja äkkiä herään valtavaan rämähdykseen..? On pilkkopimeää… kuuntelen… ihan hiljaista.. raahaudun parven reunalle ja kurkkaan taskulampulla alas.. et mitä ihmettä..?
Siinä lundiahylly somasti kaatuneena pitkin pituuttaan. Jätin sen siihen ja jatkoin nukkumistani.
Aamulla laskeuduin alas ja ihmettelin, miten ihmeessä tuo seinän ja korkean hyllypäädyn väliin tungettu levy voi kaatua. Tungin sen takaisin ja sit sormella läksin vetämään pystyssä ollutta hyllyä joka lepäili tyhjänpanttina ahtaassa rakosessa.
Voimaa sain käyttää ennen kuin edes kaatumispiste löytyi.
Kun ei oma miettiminen johtanut itään eikä länteen, piti vaivata viisaampaa. Soitin nyt jo edesmenneelle ystävälleni ja kysyin josko hänellä olisi jotain kättä pidempää, edes ymmärrystäni vähän avaavaa mitä tahansa?
Hän oli hetken hiljaa ja sit kysyi ”onko isäsi sukupiiristä rajan yli siirtynyt mieshenkilöä lähiaikoina?” Vastasin myöntävästi, että isäni veli.
Ystäväni jatkoi ”veli pyysi välittämään isälleni viestin jossa heidän välilleen oli jäänyt jotain keskeneräistä ja ”se pitää hänet kiinni”?
Meni muutama viikko ennen kuin pääsin kertomaan isälleni koko stoorin. Kerroin sen niin kuin se oli tapahtunut. Sanoin myös, ettei se minulle kuulu miten sen teet, enkä välitä edes tietää et mistä on kysymys.
Isä, jos sinulla on mitä tahansa keskeneräistä kaunaa jäänyt, niin ole hyvä ja anna anteeksi sekä laske irti sillä haluan pitää hyllyni ehjinä.
Sitten kerran isäni murahti ohimennen ”se on tehty”.
Omassa kokemuksessani jokainen kerta kun anteeksianto on toteutunut, se on tuonut hurjasti lisää tilaa ja tällä hetkellä mun ymmärryksessä tämä aikatilapaikka on ainoa paikka jossa voin sitä tehdä. No mitä opin tästä… tilaisuuksia on…