Olipa kummallinen kokemus yhtenä iltapäivänä painokoneeni ääressä kun vielä olin hommissa.

Päiväni oli ollut ihan normaali eikä mitään poikkeavaa kunnes..kesken arkinheiton alistushissiin äkkiä ja varoittamatta purskahdin itkuun.

Piti oikein ”nöyrtyä” ja mennä polvilleen paperilavan viereen. Itkuni yltyi yltymistään, samaan aikaan olin ikään kuin jakaantunut kahdeksi.

Toinen osa minua oli kokijana itkussa ja se toinen kannusti.

Työllä oli hoppu joten mättäsin hissin täyteen, kone käyntiin..tsekkaus et kaik on kunnossa..ja koko ajan itkua pukkas.

Onnekseni koneeni sijaitsi ison salin nurkassa joten sain paettua koneen ja seinän väliin parkumaan. Olin koko ajan sisältä täysin skarppina ja samaan aikaan kahtia jakautunut. Itkeminen yltyi..kone seis..vessaan ja ovi kiinni.

Itkupato vyöryi yli. Se ”toinen minussa” oli tarkkailijana sekä kannustajana..

”Hyvin menee, anna palaa..”

…luotin häneen.

Olin itkenyt silmäni turvoksiin ja samaan aikaan hengitykseni oli muuttunut nopean lyhyeksi jolloin puutumisen tunne lähti leviämään käsivarsiin. Tunnistin oireet enkä ollut niistä huolissani. Annoin palaa vollaten sydämen kyllyydestä pimeässä huussissa.

Könysin viimein ulos veskistä takaisin painosaliin jolloin lähin työkaverini sattui näkemään pärstäni kysyen oitis huolestuneena

”Hei, mikä sul on?”

Vastasin etten tiedä ja kaik on ok.

Hanat eivät olleet ”kaakossa” vaan täysin kierrettynä auki. Piti jo hakea apua viisaampaa joten menin konttuurin yhteen lasikoppiin. Soitin työterveyshoitajalle joka oli lempparini. Hän kuuli oitis puuroutuneesta äänestäni ettei kaikki ole niin kuin piti.

Hän kysyi et olenko tehnyt paljon ylitöitä? Vastasin etten pitkään aikaan.

Seuraava kyssäri oli et mitä on tapahtunut kerro? Vastasin ettei mitään.

Samaan aikaan havaitsin miten ”ketunhäntäpuuhka kainalossani rupes viuhtomaan yhtä sanaa: lomaa..lomaa.lomaa.” Hän vaati minua tulemaan heti.

Laskettuani luurin kuulin miten ovi kolahti takanani. Edessäni seisoi ylin pomoni naisen hahmossa huolestunut ilme kauniissa silmissään

”Mitä sinulle on tapahtunut?”

En tiedä oli vastaukseni, mua vaan itkettää niin pirusti. Hän tuli liki ja otti hellään halaukseen. Siinä meikäläisen nenuli oli työntyneenä pomoni rintojen väliin tuoksuttamassa naisellista sulotuoksua ja itkuni sen kuin yltyi..

Naama turvonneena kuin pallokalla istuin lopulta terveyshoitsun edessä ja kerroin kaiken. Kerroin myös tästä ”kaksijakoisuudestani”, miten se ”toinen minäni” oli kannustanut sanoilla ”jatka..jatka..kaik hyvin..anna mennä, oikea suunta.” Terveysemo kuunteli, kuunteli myös hengitysharjoitteluni.

Onneksi hän ei ollut selvänäköinen sillä otsassani loisti jättineonkirjaimin hokema ”lomaa..lomaa.. paljonkohan saan lomaa??”

Aikansa kuunneltuaan hän totesi ettei olisi kyennyt yhtään paremmin selvittämään itkukohtaustani ja hän kyllä voi kirjoittaa mulle loppupäivän vapaata..

Ärpäleen pärkkäle, poistuin taxilla takaisin hommiin koska painos jäi kesken.

Myöhemmin illalla oli toisessa paikassa joku duunin illanviettojuttu jossa kohtasin työnjohtajamme (mies). Hän kysyi nousujohteisessa jurrissaan

”Mitä shulle oikhein thapahtui..hik?”

Sanoin et kerron huomenna jos oikeasti haluat tietää. Ei koskaan kysynyt enkä koskaan kertonut.

Kun jälkeenpäin tapahtunutta katselin, se kertoi ettei mun kaikkea tarvitse otsarypyssä ymmärtää tahi edes analysoida. Antautuminen itkulle vapautti kulissini siitä et mikä on sopivaa ja mikä ei. Menin läpi Kiinanmuurini kuin taikuri Copperfield konsanaan.