Kirjoittaja: Mauri Rantala

Sattuipa hauska juttu vuosia sitten.

Olimme taas kerran Turkissa syksyisellä viikon merikurssilla josta laitoin textarin eräälle ystävänaiselle joka ei ihmeekseni koskaan vastannut. Allekirjoituksena oli ollut ”rosvo”, koska kurssiemme työnimenä oli ollut ”Mitä on olla oman elämänsä henkinen merirosvo?”

Muutenkin aikani silloin oli ollut hyvin matkustavaista ja aina uskollisesti lähetin tälle ystävälleni viestin jostakin käyttäen allekirjoitusta ”rosvo”.

Olin juuri sulkemassa hyttini ovea kun kuulin vastausäänen. Käännähdin takaisin ja luin: ”Hei kuka sie oikein oot. Mie oon saanu siult viestei, kuka sie oot??”

Luin ällistyneenä ja naputtelin takaisin: ”Kukas sinä olet? Anteeksi, poistan sinut heti. Luulin lähettäneeni nämä toiseen numeroon..”

Vastaus tuli nopeasti: ”Älä poista, siun viestit ovat olleet hauskoi.”

Tarkensin: ”Tarkoitatko, että voin lähetellä jotain aina jostakin?”

Vastaus: ”Lähetä vaan, kerro miulle mitä on rosvot, mitä te teette?”

Laitoin muutaman peräkkäisen viestin jossa yritin tiivistetysti kuvailla, että mitä ”rosvoristeily” tarkoittaa ja mitä siellä ollaan tekemässä.

”Henkisen merirosvon elämä on tutustumista tuohon merenkaltaiseen sisäiseen psyykkiseen ulottuvuuteen, joka on kuin maanalainen sienirihmasto – se sitoo meidät toisiimme välimatkasta, ajasta tai elämän ulkoisesta muodosta riippumatta. Kun opimme kunnioittamaan elämän psyykkistä ulottuvuutta, alamme kenties jälleen arvostaa ja palvella elämää itseään sen uskomattomassa monimuotoisuudessa, joka kaikki kumpuaa siitä ihmeellisestä yhdestä elämästä, joka minä lukija tai kirjoittaja, olen.”

Päätin jo silloin, etten koskaan tule niin uteliaaksi, että kaivaisin enemmän tietoja tästä ”väärästä numerosta” ja annoinkin asian olla niin kuin se oli.

Jatkoin kuljeskelua siellä sun täällä ja aina jostakin lähti kuvausraportti juuri sen hetkisestä elämän kauneudesta.

Joskus hän vastasi joskus taas ei ja vastaus ei suinkaan ollut se tärkein pointti. Minulle merkitsi jotakin se, että jossain oli joku jolle nämä viestit toivat iloa.

Kesäkuun alkupäivinä istuskelin ystäväni mökillä Kuopiossa ja katselin tyyntä Kallaveden pintaa. Hetken mielijohteesta laitoin viestin luonnon upeudesta juuri sillä hetkellä.

Yllätyin vastauksesta: ”On Imatrakin kaunis kesällä.”

Minua rupesi hymyilyttämään sillä ensimmäisen kerran sain paikannuksen laajasta suomeni maasta, että mille seudulle voin tämän tuntemattoman ystäväni sijoittaa. En vieläkään kysellyt hänen peräänsä, koska se ei todellakaan ollut se juttu.

Aikaa kului, tultiin heinäkuun loppupuolelle jolloin sain viestin: ”Kerro miulle vielä, että mitä ne rosvot oikein on, miksi te olette siellä ja mitä te teette?”

Varmasti olisi ollut helpompaa puhua puhelimessa kuin naputella. Kuitenkin ryhdyin naputtelemaaan pientä rosvoromaania textareilla..

”Nykyajan henkinen merirosvo etsii elämän sisäistä totuutta eikä ulkoista mammonaa. Hänen ytimessään on kuitenkin sama merirosvon rohkeus, jolla hän ottaa vastuun omasta henkisestä elämästään, sitoutumatta tai kiinnittymättä mihinkään ulkoiseen henkiseen valtajärjestelmään. Tämä on ihmisen suurin vapaus, lahja elämältä. Saan olla vastuullinen omasta elämästäni, kuolemaani saakka!”

Sitten tuli pitkä hiljaisuus…

Seuraava syksyn reissu jo häämötti, työnimen ollessa toinen, ulkoiset puitteet olivat kuitenkin samat.

Laivaa, merta, uimista, hyvää ruokaa, lepoa, hiljaa istumista, laskeutumista, nukkumista tähtitaivaan alla rauhallisissa poukamissa ja työskentelyä omilla tiluksilla. Poistaen sieltä sen mikä ei ole hyvää, tullen enemmän tietoiseksi siitä mikä kunkin elämässä on hyvää.

Elokuun puolessavälissä heitin viestin jossa kysyin, että yksi paikka on vapaana, lähdetkö mukaan katsomaan sekä todentamaan omalla kokemuksellasi, että mitä rosvot ovat?

Hän kysyi matka-ajankohdan sekä kustannukset. Naputtelin ne ja sain vastauksen, että ajanpuolesta käy, mutta hän ei kykene saamaan niin lyhyessä ajassa kustannuksia kasaan..

Kysyin, että mitä saisit, hän vastasi.

Sitten pyysin häntä istumaan tukevasti ja naputtelin pienen tarinan ”Universaalisesta Stipendirahastosta”, miten hän oli juuri saanut stipendin samalla summalle joka häneltä puuttui.

Känny vaikeni ihan kokonaan… tuli piiitkä hiljaisuus… ja vastaus: ”Wau!”

Hän lähti rohkeasti ”rosvojen matkaan”, satuin yhtenä päivänä kuulemaan pienen keskustelunpätkän kun kurssimme päärosvo hänen kanssaan haasteli.

L kysyi, että miten uskalsit lähteä, vaik et tiennyt meistä muuta kuin ”rosvon” naputtelut?

D vastasi, että hän oli seurannut minun viestejä niin pitkään, ettei tuo mies voi niin paha olla.

D kertoi myös hänen lähipiirinsä olleen järkyttyneen kauhuissaan hänen aikeestaan lähteä ja miten olivat maalanneet kuvia orjakaupasta ym.. muista kamaluuksista. Hän mainitsi myös, miten viikko merellä oli ylittänyt kaikki hänen odotuksensa ja hänellä oli hyvä olla.

Väärä numero ei ollutkaan väärä, vaan täsmäoikea sillä kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Hän tuli toisen ja vielä kolmannenkin kerran ja olen ilokseni saanut nähdä, miten ne monet ”ei hyvät” ovat siivoutuneet hänen tiluksiltaan ja miten upeata työtä hän tekee oman olemisensa kanssa.

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Olipa kerran, ennen aikaa, pieni Sielu joka sanoi Jumalalle, ”Tiedän kuka olen.”

Ja Jumala sanoi, ”Sepä ihanaa! Kuka siis olet?”

Ja Pieni Sielu huusi, ”Minä olen Valo!”

Jumala hymyili leveästi. ”Aivan oikein!” Jumala huudahti. ”Sinä olet Valo.”

Pieni Sielu oli niin iloinen. ”Vau,” sanoi Pieni Sielu, ”tämä on todella siistiä!”

Mutta pian, sen tietäminen kuka oli ei enää riittänyt. Pieni Sielu tunsi liikettä sisällään, ja halusi nyt olla se mitä oli.

Ja niin Pieni Sielu meni takaisin Jumalan luo (mikä ei ole ollenkaan huono ajatus kenellekään sielulle joka haluaa tietää Ketä He Todella Ovat), ja sanoi, ”Hei, Jumala! Nyt kun tiedän mikä olen, sopiiko minun olla se?”

Ja Jumala sanoi, ”Tarkoitatko että haluat olla Kuka Jo Olet?”

”No”, aloitti Pieni Sielu, ”on yksi asia tietää Kuka Olen, ja aivan toinen todella olla se. Haluan tuntea millaista on olla Valo!”

”Mutta sinähän olet jo Valo,” Jumala vastasi, hymyillen taas.

”Niin, mutta haluan nähdä miltä se tuntuu!” huusi Pieni Sielu.

”No,” sanoi Jumala hykerrellen, ”olisihan minun pitänyt tietää. Sinä olet aina ollut se seikkailunhaluinen.” Sitten Jumalan ilme muuttui. ”Yksi juttu vain…”

”Mikä?” kysyi Pieni Sielu.

”No, ei ole muuta kuin Valoa. Katsohan, en luonut mitään muuta kuin mitä olet; joten ei ole helppoa tapaa kokea itseäsi sinä Mitä Olet, koska ei ole mitään mitä et ole.”

”Siis kuinka?” sanoi Pieni Sielu, joka nyt oli hieman hämmentynyt.

”Ajattele sitä näin,” sanoi Jumala. ”Olet kuin kynttilä Auringossa. Ei sinulla siellä mitään hätää ole. Muiden miljoonien, ziljoonien toisten kynttilöiden joukossa jotka muodostavat Auringon. Eikä aurinko olisi Aurinko ilman sinua. Ei, se olisi aurinko ilman yhtä kynttiläänsä … eikä se olisi Aurinko ollenkaan, sillä se ei paistaisi yhtä kirkkaasti. Siispä. Kuinka tuntea itsensä Valona kun olet Valon keskellä – siinäpä kysymys.”

”No”, Pieni Sielu piristyi, ”sinähän olet Jumala. Keksi jotain!”

Taas Jumala hymyili. ”Keksin jo,” Jumala sanoi. ”Koska et näe itseäsi Valona kun olet Valossa, ympäröimme sinut pimeydellä.”

”Mitä on pimeys?” Pieni Sielu kysyi.

Jumala vastasi, ”Se on sitä mitä sinä et ole.”

”Pelkäänkö minä pimeää?” huudahti Pieni Sielu. ”Vain jos päätät niin,” Jumala vastasi. ”Ei ole mitään pelättävää jos et päätä että on. Näetkös, me keksimme sen. Kuvittelemme.”

”Ai,” sanoi Pieni Sielu, ja voi jo paremmin.

Sitten Jumala selitti, että jos haluaa kokea jotain, sen täydellinen vastakohta ilmestyy. ”Se on suuri lahja,” Jumala sanoi, ”sillä ilman sitä et voisi tietää miltä mikään tuntuu. Et tietäisi lämmintä ilman kylmää, korkeaa ilman matalaa, nopeaa ilman hidasta. Et tietäisi vasenta ilman oikeaa, Täällä ilman tuolla, nyt ilman silloin.”

”Joten”, Jumala lopetti, ”kun olet pimeyden ympäröimä, älä pui nyrkkiä tai korota ääntäsi ja kiroa pimeyttä. Ole mieluumin Valo pimeydelle, äläkä ole kiukkuinen sille. Sitten tiedät Kuka Todella Olet, ja kaikki muutkin tietävät. Anna Valosi loistaa niin että kaikki tietävät kuinka erityinen olet!”

”Tarkoitatko että on ok antaa muiden nähdä kuinka erityinen olen?” kysyi Pieni Sielu.

”Tietenkin!” Jumala hykerteli. ”Se on erittäin ok! Mutta muista, ’erityinen’ ei tarkoita ’parempi.’ Kaikki ovat erityisiä, jokainen omalla tavallaan! Kuitenkin monet muut ovat unohtaneet tämän. He huomaavat että on ok että he voivat olla erityisiä vasta sitten kun sinä näet että on ok että sinä olet erityinen.”

”Vau,” sanoi Pieni Sielu, tanssien ja hyppien ja nauraen ja pomppien ilosta. ”Voin olla niin erityinen kuin haluan!”

”Kyllä, ja voit aloittaa heti,” sanoi Jumala, joka tanssi ja hyppi ja nauroi Pienen Sielun mukana.

”Minkälainen erityinen haluat olla?”

”Minkälainen?” Pieni Sielu toisti perässä. ”En ymmärrä.”

”No,” selitti Jumala, ”on erityistä olla Valo, ja erityisenä olemisessa on monta osaa. On erityistä olla ystävällinen. On erityistä olla lempeä. On erityistä olla luova. On erityistä olla kärsivällinen. Voitko keksiä muita tapoja olla erityinen?”

Pieni Sielu istui hiljaa hetken. ”Tiedän monta tapaa olla erityinen!” Pieni Sielu huudahti sitten. ”On erityistä olla avulias. On erityistä olla jakava. On erityistä olla ystävällinen. On eritystä ottaa toiset huomioon!”

”Kyllä!” oli Jumala samaa mieltä, ”ja voit olla näitä kaikkia, tai mikä tahansa osa näistä minkä haluat, milloin vain. Tätä tarkoittaa se että on Valo.”

”Tiedän mitä haluan olla, tiedän mitä haluan olla!” Pieni Sielu julisti suuresti innoissaan. ”Haluan olla erityinen mallia ’anteeksiantava’. Eikö ole erityistä olla anteeksiantava?”

”Kyllä vain,” vakuutti Jumala Pienelle Sielulle. ”Se on hyvin erityistä.”

”Ok,” sanoi Pieni Sielu. ”Sellainen haluan olla. Haluan olla anteeksiantava. Haluan kokea itseni sellaisena.”

”Hyvä,” sanoi Jumala, ”mutta on yksi asia joka sinun pitäisi tietää.”

Pieni Sielu alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Näytti aina siltä että oli joku mutka matkassa. ”Mikä se on?” Pieni Sielu huokaisi.

”Ei ole ketään kelle antaa anteeksi.”

”Ei ketään?” Pieni Sielu tuskin uskoi mitä juuri oli sanottu.

”Ei ketään!” toisti Jumala. ”Kaikki minkä olen tehnyt on täydellistä. Koko luomakunnassa ei ole yhtäkään sielua joka olisi vähemmän täydellinen kuin sinä. Katso ympärillesi.”

Silloin Pieni Sielu huomasi että suuri joukko oli kokoontunut. Sieluja oli tullut läheltä ja kaukaa – kaikkialta Kuningaskunnasta – sillä sana oli kiertänyt että Pieni Sielu kävi tätä tavatonta keskustelua Jumalan kanssa, ja kaikki halusivat kuulla mitä he sanoivat.

Katsoessaan lukemattomia sieluja joita siihen oli kerääntynyt, Pienen Sielun oli pakko olla samaa mieltä. Kukaan ei näyttänyt olevan vähemmän ihmeellinen, vähemmän mahtava, tai vähemmän täydellinen kuin Pieni Sielu itse. Niin ihmeellisiä olivat kerääntyneet sielut, ja niin kirkas oli heidän Valonsa, että Pieni Sielu tuskin pystyi heitä katselemaan.

”Kenelle siis antaa anteeksi?” kysyi Jumala.

”Voi pojat, ei tämä ole ollenkaan hauskaa!” valitti Pieni Sielu. ”Halusin kokea itseni Hänenä Joka Antaa Anteeksi. Halusin tietää miltä sellainen erityisyys tuntuu.”

Ja Pieni Sielu oppi miltä tuntuu olla surullinen.

Mutta juuri silloin Ystävällinen Sielu astui eteen joukosta.

”Älä murehdi, Pieni Sielu,” Ystävällinen Sielu sanoi, ”minä autan sinua.”

”Autatko?” Pieni Sielu kirkastui. ”Mutta mitä voit tehdä?”

”Voin antaa sinulle jonkun jolle voit antaa anteeksi.”

”Voitko?”

”Varmasti!” visersi Ystävällinen Sielu. ”Voin tulla seuraavaan elämääsi ja tehdä jotain jonka voit antaa anteeksi.”

”Mutta miksi? Miksi tekisit niin?” Pieni Sielu kysyi. ”Sinä, joka olet niin täydellinen Olento!
Sinä joka värähtelet sellaisella nopeudella että se luo niin kirkkaan Valon että tuskin pystyn katsomaan sinua? Mikä voi saada sinut haluamaan hidastaa värähtelyäsi sellaiselle nopeudelle että kirkkaasta Valostasi tulee pimeä ja tiheä? Mikä voi saada sinut – joka olet niin kevyt että tanssit tähdillä ja kuljen läpi Kuningaskunnan ajatuksesi nopeudella – tulemaan elämääni ja muuttumaan niin raskaaksi että voisit tehdä tämän pahan asian?”

”Yksinkertaista;” Ystävällinen Sielu sanoi. ”Tekisin sen koska rakastan sinua.”

Pieni Sielu vaikutti yllättyneeltä vastauksesta.

”Älä ole niin ällistynyt,” sanoi Ystävällinen Sielu, ”olet tehnyt saman minulle. Etkö muista?
Voi, olemme tanssineet yhdessä, sinä ja minä, monia kertoja. Halki ikuisuuksien ja läpi aikakausien olemme tanssineet. Läpi kaiken ajan ja monissa paikoissa olemme leikkineet yhdessä. Et vain muista.”

”Olemme molemmat olleet Sen Kaikki. Olemme olleet sen ylös ja alas, sen vasen ja oikea. Olemme olleet sen täällä ja tuolla, sen nyt ja silloin. Olemme olleet mies ja nainen, hyvä ja paha; t sen uhri ja sen konna.”

”Näin olemme tulleet yhteen, sinä ja minä, monta kertaa aikaisemmin; kumpikin tuomaan toiselle täydellisen mahdollisuuden Ilmaista ja Kokea Kuka Me Todella Olemme. Joten,” Ystävällinen Sielu jatkoi, ”tulen seuraavaan elämääsi ja olen ’pahis’ tällä kertaa.

Teen jotain todella kauheaa, ja sitten voit kokea itsesi sinä Joka Antaa Anteeksi.”

”Mutta mitä aioit tehdä?” Pieni Sielu kysyi, hieman hermostuneesti, ”mikä on niin kauheaa?”

”Voi,” vastasi Ystävällinen Sielu tuikkien, ”kyllä me jotain keksimme.”

Sitten vaikutti että Ystävällinen Sielu muuttui vakavaksi, ja sanoi hiljaisella äänellä, ”Yhdessä asiassa olet oikeassa, tiedäthän.”

”Mikä se on?” Pieni Sielu halusi tietää.

”Minun täytyy hidastaa värähtelyäni ja tulla hyvin raskaaksi että voin tehdä tämän ei-niin-mukavan jutun. Minun täytyy leikkiä olevani jotain joka on hyvin erilaista kuin minä itse. Niinpä haluan pyytää yhden vastapalveluksen.”

”Mitä vain, mitä vain!” huudahti Pieni Sielu, ja alkoi tanssia ja laulaa, ”pääsen olemaan anteeksiantava, pääsen olemaan anteeksiantava!”

Silloin Pieni Sielu näki että Ystävällinen Sielu oli edelleen hyvin hiljaa.

”Mikä nyt on?” Pieni Sielu kysyi. ”Mitä voin tehdä puolestasi? Olet niin enkeli kun haluat tehdä tämän minulle!”

”Totta kai tämä Ystävällinen Sielu on enkeli!” Jumala keskeytti. ”Kaikki ovat! Muistakaa aina: olen lähettänyt teille vain enkeleitä.”

Ja niin Pieni Sielu halusi enemmän kuin koskaan täyttää Ystävällisen Sielun pyynnön. ”Mitä voin tehdä puolestasi?” Pieni Sielu kysyi uudelleen.

”Sillä hetkellä kun lyön sinua ja sivallan sinua,” Ystävällinen Sielu vastasi, ”sillä hetkellä kun teen sinulle pahimman mitä saatat kuvitella – juuri sillä hetkellä…”

”Niin?” Pieni Sielu keskeytti, ”niin…?”

”Muista Kuka Minä Todella Olen.”

”Voi, muistan kyllä!” huudahti Pieni Sielu, ”Lupaan! Muistan aina sinut sellaisena kuin näen sinut tässä, juuri nyt!”

”Hyvä,” sanoi Ystävällinen Sielu, ”sillä, katsohan, olen silloin teeskennellyt niin kovaa, että olen itse unohtanut. Ja jos et muista minua sellaisena kuin todella olen, en ehkä pysty itse muistamaan hyvin pitkään aikaa.

Ja jos unohdan Kuka Olen, sinäkin voit unohtaa Kuka Olet, ja eksymme kumpikin. Sitten tarvitsemme toisen sielun tulemaan mukaan muistuttamaan meitä molempia Ketä Olemme.”

”Emme tarvitse!” Pieni Sielu lupasi taas. ”Muistan sinut! Ja tulen kiittämään sinua tästä lahjasta – tilaisuudesta kokea itseni sinä Kuka Olen.”

Ja niin sopimus tehtiin. Ja Pieni Sielu meni uuteen elämään, innoissaan olla Valo, mikä oli hyvin erityistä, ja innoissaan kun sai olla osa erityisyyttä nimeltä Anteeksianto.

Ja Pieni Sielu odotti levottomana voidakseen kokea itsensä Anteeksiantona ja kiittää miten tahansa toinen sielu tekisi sen mahdolliseksi.

Ja kaikkina uuden elämän hetkinä, aina kun uusi sielu ilmestyi näyttämölle, toi se sitten iloa tai surua – ja erityisesti silloin kun se toi surua – Pieni Sielu ajatteli mitä Jumala oli sanonut.

”Muistakaa aina,” Jumala oli hymyillyt, ”olen lähettänyt teille vain enkeleitä.” (tuntematon)

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Tein pitkän työurani offsetpainoissa ja varsinkin tässä viimeisessä tuntui olevan pullonkaulatukkeita vähän joka puolella. Palavereita pidettiin, mietittiin kaikenlaisia vaihtoehtoja jotka toimivat sen aikaa mitä toimivat.

Paluu entisiin toimintamalleihin oli niin helppoa joten hommat jatkuivat niin kuin ennenkin. Sitten kerran sain heurekan ja kirjoitin pomolleni kirjeen ”Rakas esimieheni, kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa…” (oli muuten mies hihii..)

Kerroin siinä ajatukseni miten koko painon tuotannonläpimenoja voidaan selkeästi parantaa. Pomoryhmä käsitteli asian ja meikä siirrettiin yleismieheksi. Koko entinen toimenkuvani meni uusiks.

Kun muutos on ainoa toimiva elementti, kerran yks painajista lähti talosta jolloin mut palautettiin painokoneeni sarviin. Muutos uudesta vanhaan synnytti melkoisen kapina-aallon korvieni välissä.

No aikaa meni eteenpäin, tuli uusi painaja taloon ja sain jälleen siirron kaikentekijäksi. Olihan huikea kokemus kun sain katsella ensinmainitun kokemuksen energioita/tunnelmia ja tämän jälkimmäisen sillä ”sorvin” ääressä olin sidottu ja jälkimmäisessä kuin villi varsa laitumella.

Sitten, harjoitushan tekee mestarin vai miten se meni, mutta taas painosta lähti kaveri opiskelemaan myynnin ihmeellisyyksiä ja minä sain siirron vipujeni ääreen.

Tällä toisella siirrolla meteli sekä purnaus korvieni välissä vastasi suurta sinfoniaorkesteria, tosin epävireistä.

Olin satavarma, että nyt minua oli kohdeltu tosi väärin. Että Minä joka Olin Antanut Kaikkeni ja Vielä Enemmänkin, että Minun Loistavaa Työsuoritusta & Uhrausta ei Arvosteta Tippaakaan.

Ekotukseni riehui täysillä synnyttäen mielipuolista tunnesaastaa jota levitin kuin automaattihyrrä joka suuntaan.

Tuli taas siirto vapaille laitumille, mutta kun elo on yllätyksiä täynnä ni se on ja vielä kerran mut palautettiin painokoneeni rakastajaksi.

Nyt se tapahtui..mielimyllyni oli ihan hiljaa, ei kapinointia, ei arvosteluja, ei murinoita, ei syyttelyitä, ei yhtään mitään ja tein hommani paremmin kuin koskaan. Antauduin olemaan hetkessä…

Ja vielä kerran tuli siirto villien ja vapaitten varsojen laitumelle tekemään kaikkea sitä mitä kukaan toinen ei viitsinyt tai halunnut tai jonka toimenkuvaan se ei kuulunut. Mielimyllyni oli ihan yhtä hiljaa.

Jotain tapahtui korvieni välissä sillä viimein ymmärsin et kaikki oli ollut oikein koko ajan ja ainoa merkittävä muutos oli tapahtunut asenteessani, ulkoinen oli niinkuin ennenkin. En silloin tiennyt IOK:sta yhtään mitään, enkä tiedä vieläkään. Vain sen tiedän että asennemuutoksen mahdollisuus valintaan on yhtä vanha kuin ihminenkin ja tän kanssa harjoittelen joka päivä..

PS. Jos et ole vielä kurkistanut Ihme-kurssin sisään, teepä se tänään. Ihmeitä kaikki tyynni. Terv. toimitus

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Näyttämö on valmis, näyttelijät paikalla mut vuorosanat puuttuvat koska niitä ei ole. Kukaan näyttelijöistä ei tiedä mitä seuraavaks tapahtuu. Taustalla on kaks ”potentiaalia” odottamassa et kumman niistä yksittäinen näyttelijä valitsee ja nämähän ovat Rakkaus ja Pelko.

Valinta tulee määräämään lausutut vuorosanat joita kukaan ei tiedä..nyt? Jokainen reagoi oman valintansa mukaan.

Muunnan vielä ton ”rakkaus” sanan muotoon rakastaminen, koska sillä on merkitysero toiseen muotoon joka on rakastuminen. Rakastuminen on henkilökohtaista, omistavaa, kohdennettua siihen yhteen.. Rakastaminen on ei henkilökohtaista, ei kohdennettua.

Rakastaminen on jotain mitä mun persoonallinen mieleni eli ekotus ei tajua. Se menee yli ymmärrykseni ja kun menee yli, se tuo mukanaan puutteen et minulta mauri puuttuu jotakin eli kohde jolta saan jotakin.

Ekotukseni on tottunut vain siihen toiseen muotoon joka on henkilökohtainen rakastuminen ja sen mä osaan.

Kerronpa maurin rakastumisista. Mun kokemuksessa jokainen henkilökohtainen rakastuminen on päättynyt eroon jossakin muodossa.

Eron tuskan kaikki laadut on tullu koettua myös tän elonkierron aikana. Kaikki rypemiset, draamat, kivut, epätoivot, tuskat etc.. on kokemuksessani.

Rakastumisen muoto on muunnoksessa rakastamiseen ja myönnän ettei ole ihan helppoa, koska se tarkoittaa luopumista, antamista, luopumista, antamista yhä uudelleen ja uudelleen.

Joka kerta kun onnistun liukumaan tilaan jossa vallitsee rakastaminen, koen vahvan virtauksen läsnäoloon jossa on kaikki. Vaan kun ei ole pysyvää tuo. Se toinen on tarjoamassa sitä vanhaa opittua koko ajan.

Lankeilen vanhaan malliini jatkuvasti ja joka kerta sielt nousee puute, et mult puuttuis jotakin hahhah!!

Nauru sen takia ettei voi muuta kuin nauraa. Ekotukseni haluais tietää/varmistaa et rakastumisen kohde on olemassa vielä tänäänkin, vielä nyt, vielä nyt, vielä nyt ja se vahtii, pelkää, luo kauhukuvia jos niin ei olekaan. Tää on ihan perseestä, mä en jaksa tätä. Täytyy olla toinenkin tie. Ja se on rakastamisen tie jossa ei ole mitään varmaa.

Mistään en ole kuullut et Jumala olis rakastunut poikaansa, sitä vastoin olen antanut itseni ymmärtää et Jumala rakastaa poikaansa, siis myös minua. Ehdoitta.

Ekotukseni maailma on ehtojen, sääntöjen, kieltojen maailma ja riittää kun katsoo ympärilleen luomassani maailmassa jossa vallitsee itku ja hammasten kiristys.

Olen tullut kohtaan jossa mun on tehtävä valinta, kumpaan samaistun, kumman otan johtotähdekseni, kumpi tuo mukanaan iloa. Ei aina helppoa mut olen valintani tehnyt. Täs pienes stooris on se mitä ja minkälaisten asioiden kanssa elän tällä hetkellä.

PS. Jos et ole vielä kurkistanut Ihme-kurssin sisään, teepä se tänään. Ihmeitä kaikki tyynni. Terv. toimitus 🙂

Mistä pelot tulevat?

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Mikä minua oikeasti elämässäni ohjaa?

Minulla on pää täynnä toinen toistaan hienompia ajatuksia kaikesta siitä, miten asioitten pitää olla, miten niiden pitää mennä? Vaan kun eivät mene niin kuin minä haluan.

Kerronpa omani joka tuo esille sen ettei kaikki aina ole sitä miltä se näyttää.

On monia ihmisiä jotka ovat onnistuneet elämässään. He ovat omien elämiensä menestyjiä.

Jotkut heistä ovat jalostaneet oppimansa kirjoiksi, jotkut ovat ruvenneet opettamaan esimerkillään ja loput miten vain ovat keksineetkään sanomansa eteenpäin viemiseksi.

Sain kerran ystävältäni kysymyksen:

”Voisiko olla kyse menneisyydessä luoduista malleista joista alitajunta ei osaa laskea irti”?

Vastasin etten tiedä, mutta voin joitain niistä jäljittää omalta kohdaltani. Tosin yksin ja omin voimin en sylttytehtaalleni ole päässyt.

Onnekseni lähelläni on ollut ihmisiä jotka ovat olleet hyviä oppaita.

Syventyessäni aiheeseen totesin, että siellä ne ovat sisälläni kaikki ja tosi hyvässä tallessa sabotoiden useimpia upeita aikeitani.

Viimeinen jonka jäljille pääsin, on melko tuore ja se johti syntymääni. Olin hyvää vauhtia syntymässä, kun päätinkin peruuttaa (nykykielellä se vois olla jotain seuraavaa ”äh, emmä viitsi, ei tästä kuitenkaan mitään tule”) ja tästä lähti ketjureaktio.

Aina kun elämä tarjosi tietynlaisen haasteen, tartuin siihen innokkaasti…mutta… jätin kesken.

Upeita ideoita… äh ei siitä mitään tule kuitenkaan…

Tarina toistui ja toistui kunnes, kunnes laki astui voimaan. Olin huomannut järjettömän käyttäytymismallini jolle ei ollut päätä eikä häntää. Oli aika hakea apua.

Ystäväni kysyi yhden kysymyksen, ”kerro päällimmäinen asia mikä sinua häiritsee juuri nyt”?

Kerroin, ja siitä lähti ketju joka johti ensin yhteen muistumaan ja sitten toiseen muistumaan.

Palattiin alkuun ja sama uudestaan, mieleeni muistui lisää samankaltaisia tilanteita. Näin jatkettiin kunnes päädyin syntymääni.. ja sitten BINGOO koko dominoketju kaatui.

Edellinen oli ”noin” kuvaus tapahtumasta.

Toinen muistijälki menneisyydestäni sijoittuu aikaan kun tuli ryypättyä kuin hinaaja. Olin vanhassa neukkulassa kännissä kuin käki. Paikalliset frendini tekivät parhaansa ettei janojuomat loppuneet.. eikä musta kaviaari.

Söin sitä ja päätäni rupesi särkemään ihan tajuttomasti. Oli pakko vetäytyä kämpille, ängetä suihkuun ja yrjötä molemmista päistä.

Tästä seikkailusta jäi jälki, muistijälki joka välittömästi palauttaa tuon kammokokemuksen mieleeni ja riittää, että saan vain hajujäljen mistä tahansa joka muistuttaakin kaviaaria ja jo syvä inhotus nousee pintaan.

Vaikka tiedän satavarmasti ettei nykykokemuksella ole mitään virkaa menneisyyteni kanssa, en voi mitään.

Vuosien varrella olen saanut noukkia eri ikäisiä minuuksiani vähän sieltä ja täältä. Mitä se on tuonut mukanaan… eheytymistä ihan ensin.. ja eheytymistä toiseksikin.

Työ jatkuu sillä pitihän minun käydä hakemassa vastasyntynytkin, joka ei ensin halunnut syntyä ollenkaan…. äh ei tonne viitti mennä, ei tästä tuu mitään kuitenkaan… niih… ja taas muistin nauraa.. 

Unessa

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Pohtiessani taas kerran syntyjä syviä sekä elämän mielekkyyttä pääsemättä kuitenkaan puuta pidemmälle, sain nähdä seuraavana yönä ns. selväunen.

Unitarinassa menin satamaan. Satamassa odotti suuri laiva.

Kapusin lankonkia ylös ja saman tien komentosillalle. Nojailin komentosillan vasempaan siivekkeeseen josta katselin aluksen irtautumista laiturista.

Päivä oli kirkkaan aurinkoinen, yllä sininen taivas, jokunen lokki kaartelemassa kauniisti ja meri tyyni. Kun tiirailin alas mereen, näin täysin kirkkaasti syvälle merenpohjaan asti.

Näin myös äärettömän vaaralliset karikot joita aluksemme hienon hienosti väisteli. Tunsin miten laivan konehuonesydän jumputti tasaisesti.

Tullessamme avomerelle huomasin kysyväni, että missä kaikki ovat? Kuulin äänen sisälläni vastaavan.

Sinä olet laiva. Sinä olet miehistö. Sinä olet kapteeni. Minä Olen luotsi ja siihen heräsin.

Fyysinen olemukseni on laiva.

Minuuteni kaikki osaset ovat miehistö ja persoonallisuuteni on kapteeni.

Minä Olen on luotsi.

Niin kuin elävässä elämässä laivan tullessa satamaan, se tilaa luotsin joka opastaa aluksen turvallisesti ohi vedenalaisten karien.

Minulla on runsaasti omia kokemuksia siitä kun olen heittänyt luotsin pihalle ja päättänyt itse kipparoida alustani. Seurauksen ollessa aina lähes takuuvarma karille ajo.

Itsepäisyyteni on kieltäytynyt avusta yhä uudestaan ja sitten olenkin ollut kivillä oikein kunnolla. On tullut aika pyytää Luotsin apua joka Minä Olen.

Minä Olen mitä Minä Olen ja Minä Olen jo.

Mauri yrittää olla jotain muuta.

Minä Olen läsnäoloon tie kulkee antautumisen kautta ja maurin tie on yrittämisen tie jota ohjaa halu. Tänään haluan yhtä ja hetken kuluttua toista, sitten kolmatta ja lopulta en edes tiedä mitä haluan sillä (mieleni) on jo kaaoksen täyttämää.

Minä Olen on aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan, hahmot vaihtuvat yrittäen kukin kipparoida parhaansa mukaan päätyen ennemmin tahi myöhemmin tilaan jossa omat eväät eivät enää riitäkään.

Jotkut uniuneksinnat eivät unohdu milloinkaan, tämä on yksi niistä.

”Hmmmm….”

Kirjoittaja: Mauri Rantala, IOK:n ystävä

Monissa kanavoinneissa kehotetaan päästämään irti negaatioista, vähättelyistä, kielteisistä ajatusmalleista / uskomusmalleista ym…

Kertokaapa minulle arvon kanssakulkijani, että miten laskea irti ja mistä, kun ei edes tiedä mistä laskea irti?

Kun ajankohtaista irtilaskua ei ole, ei ole.

Ennen kuin ”joku” painaa mustelmaa ja tässä on kulminaatiopiste sille, että reagoinko opitusta käsin, reagoinko negaatiosta käsin joka itseasiassa on sama asia.

Olin ”hoidossa” istuen piuhoissa yhdessä näistä tämän ajan energiahoitohärveleistä.

Hoitsu kertoi härvelin näyttävän alas painettuja emootioita, kysyen onko niitä?

No, vastasin rehellisesti, ei, ei ole, tai en tunnista nyt.

Kun hän oli exäni ja tunsin hänet hyvin, hän kysyi jatkokysymyksen, että onko minulla jotain tarvetta konfliktiin hänen kanssaan, niin kuin hampaankoloon olisi jotain jäänyt? Vastasin taas sen hetkisen nykyhetken mukaan, että ei en tunnista yhtään mitään.

Seuraavana aamuna tuli konflikti ja ihan itsestään, oltiin mökillä ja hyttysverkko oli laittamatta, koska hän oli ominut sen laiton tältä miestumpelolta?

Kun viikko oli kulunut ja ovi sepposen selällään hyttyspilvien sisään tulla, kysyin varovasti, että oletko kenties aikonut jatkaa keskenjäänyttä projektiasi?

Vastaus oli painokelvotonta ja KONFLIKTI valmis.

Siinä äänijänteet pullistuneina huusimme kuin heikkopäiset ja… kesken huudon muistin, tulin tajuiseksi ”konfliktin tarpeesta / mustelmasta” ja siinä oli valinnan paikka.

Laskenko irti vai pidänkö kiinni oikeudestani olla loukkaantunut / oikeudestani olla vihainen.

Otin etäisyyttä ja katsoin näytelmää hieman kauempaa ja samalla laskin irti ruveten nauramaan.

Nauru oli vapauttavaa, menin hänen luokseen ja kiitin häntä mustelmasta johon hän osasi niin hyvin törkätä. Kiitin myös härveliä joka näytti, että kamaa on, vaan ei aina yhteyttä sylttytehtaaseen.

Minun kokemuksessani elämä on armoton, se tulee ja näyttää ne mustelmat joissa on vielä työtä ja minä en voi tietää sitä ennen kuin tiedän ja silloin on minun valintani paikka. Voin kyllä ajatella laskevani irti siitä tai tuosta ja vähän muualtakin ja ne ovat poissa… kunnes on testin paikka ja niitähän on.

Eräs kohtaaminen mieleni näyttämöllä

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Tapahtui bussissa palatessani eräiltä messuilta.

Askelsin keskikäytävää kohti bussin takaosaa, bongasin erään vanhan tutun joka nuokkui silmät kiinni penkillään.

Välitön oma ajatukseni oli, ”toivottavasti ei tunnista minua, en halua puhua”.

Kaveri on tuttu jo pitkältä ajalta, kohtaamme satunnaisesti siellä ja täällä puheen ollessa kohteliaan yleistä, livahdin liukkaasti hänen ohitseen.

Istuutuessani bussin takaosaan ajatuskulkuni jatkoi miinusmerkkistä tuotantoaan.

”Toivottavasti tuo ei käännä päätään, ei tule lähelle, ei tule höpöttämään, ei sillä ole yösijaa, kysyy kuitenkin sitä, ja vaikka tunnistin voimallisen kielteisyyteni, mielimyllyni jatkoi…”

Tullessani himaan, huomasin miten reaktioni oli jäänyt vaivaamaan ja ajattelemisella tilanne ei lauennut.

Herätessäni yön unesta uuteen päiväni uneen, havaitsin miten jokin edelleen ”vaivasi vaatien oikaisua”.

Otin ison kirjan eli IOK:n ja sieltä aukeni Opettajan Käsikirjan esipuhe josta lainaan muutamia ajatuksia joilla tajusin minulle ihan oleellisen jutun.

Olin muutenkin pohtinut asetelmaa opettaja kontra oppilas ja kyllä minulle nyt rupeaa avautumaan se ettei pelkkä asioiden lukeminen / pohtiminen johda muualle kuin syvempään uneen ja hymistelevään sädekehäni kirkastamiseen.

IOK:

”Maailma näkee opettamisen ja oppimisen roolit itse asiassa käänteisinä. Käänteisyys on niille luonteenomaista. Näyttää siltä, kuin opettaja ja oppilas olisivat erillisiä, niin kuin opettaja antaisi jotain oppilaalle eikä suinkaan itselleen.

Kurssi korostaa seikkaa, jonka mukaan opettaminen on oppimista, joten opettaja ja oppilas ovat sama. Kurssi korostaa myös opettamista jatkuvana prosessina, jota tapahtuu päivän jokaisena hetkenä ja joka jatkuu myös unen ajatuksissa. Opettaminen on toteennäyttämistä.

On olemassa vain kaksi ajattelutapaa, ja sinä osoitat kaiken aikaa uskovasi joko toisen tai toisen olevan totta. Ja sinun näin tehdessäsi toiset oppivat, samoin sinä itse. Et voi antaa muille kuin itsellesi, ja sen sinä opit opettamalla. Opettaminen vain kutsuu todistajia vahvistamaan sitä, mihin uskot.

Jokaisen tilanteen on oltava sinulle tilaisuus opettaa muille, mitä sinä olet ja miten sinä koet muut. Ei enempää, mutta ei koskaan vähempääkään”

Kun nyt aamusella luin tuon, näin samalla mielessäni mitä opetin/kerroin itselleni eilen. Opetin, etten ole minkään arvoinen, etten ole rakastamisen arvoinen. Olen luullut opettavani muita.

Ei, voin vain opettaa itseäni ja jokainen kohtaamani sinä on minä käänteisenä ja jokaisena hetkenä voin valita joko rakkauden tai pelon.

Kiitos Elämä kun toit kohdattavakseni peilin josta sain nähdä pelokkaan todellisuuteni ja antaa anteeksi itselleni palaten siihen yhteen joka minä Olen.

No, tänään on uusi päivä joten tulen kohtaamaan satoja sinuja eri muodoissa joko rakkauden tai pelon kautta. Kummassa elän, valinta on minun.