Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Sain loistavan opetuksen musiikkivärähteen voimasta kerran kauan sitten kun tuli mellastettua erilaisten juomanesteiden parissa.
Siihen maailmanaikaan olin jostakin syystä mieltynyt Vapaakatolisen Kirkon toimintaan ja su aamun palveluissa tuli käytyä melko usein.
No yhtenä aamuna astuessani sisään, menojen alkaessa musiikiksi oli valikoitunut urkuja.
Hiljaisuuden paikka… tai toisinaan kontrastin…
Kotioloissa tänä päivänä kuuntelen sujuvasti urkuja, mutta juuri silloin olin edellisenä päivänä nauttinut melkoisen määrän jotain muutakin kuin pyhää vettä ja nämä urkujen värähteet oli aivan järkyttävät.
Tuntui kuin hajoaisin kappaleiksi. Vieressä istuva ystäväni huomasi sekoboltsienergiani ja hän kuiskasi:
”Koita kestää, tämä tekee vain hyvää sinulle”.
Koitin kestää, kuitenkin kokemuksen vastakohtaisuus oli niin rajua etten kestänyt joten luikin korvat luimussa pitkin nurkkia ulos ovesta häntä koipien välissä väristen.
No mitä opin tästä? Iloliemet eivät sovi urkujen ulinaan..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Olin hommissa vaan en Pasilan pommissa eräässä keskisuuressa offsetpainossa. Firman johto sekä pomotaso teki erään yritysvalmentajan kanssa metsäkeikan johon sisältyi myös erilaisia ryhmätyö & haasteratoja itsensä ylittämiseen. Olin mukana ns. ”avainhenkilön ominaisuudessa.”
Metsäkeikan aikana syntyi ajatus jonka sitten toteutinkin. Otin myöhemmin yhteyttä tähän vetäjäämme ja ehdotin hänelle, josko hän suostuisi tekemään saman uudestaan, mutta ei työyhteisölle vaan ystävilleni koska olin nähnyt mikä suunnaton voima on siinä kun ihmiset tekevät yhteen.
Sovittiin vkl pakettihinta joka olikin murto-osa siitä mitä yleensä yritysmaailmasta rokotetaan. Hän kertoi omasta yritysfilosofiastaan, että kaikista tuloistaan hän käyttää yhden kolmanneksen perheensä elättämiseen, yhden kolmanneksen omaan jatkokoulutukseen ja yhden kolmanneksen erilaisiin avustus & lahjoituksiin ja tämä meidän juttumme sijoittui tähän viimeiseen osioon.
Keräsin porukan eri hengentiedon suunnista tarkoituksella, koska uskoin, että kykenemme ylittämään omat rajalliset käsityksemme avarretun kokonaiskuvan kautta. Monet näistä kavereistani olivat tottuneita yksilösuorittajia/ yksintekijöitä ja nyt ei ollut kyse sooloiluista.
Tapaamispaikallamme pimenevässä syysillassa oli lyhyt esittely jonka jälkeen vetäjämme R otti tyylikkäästi ryhmän haltuunsa. Jokainen sai valita itse tehtäväalueensa tulevalla yöllisellä vaelluksella sysipimeässä metsässä. Meidän piti kantamalla viedä kaikki tarvikkeemme johonkin saareen hitsin nevadaan jonne pitkospuut toimivat siltana. R sopi säännöt kanssamme siten, että kun hän lopettaa puheensa, seuraavan kerran puhetta saa kuulua vasta kun teltta on pystyssä, kaminassa tuli ja ruokaporukalla teevesi kiehumassa.
Jokainen tiesi tehtävänsä ja jokainen auttoi kaveriaan pyytämättä. Kun tänä päivänä puhutaan energiasta niin monin käsittein, tässäkin oli energiaa/ hengen voimaa ja koko homma sujui kuin tanssi. Kokemusta on myös mölyävästä apinalaumasta joka puhuu paljon saamatta aikaan tuskin mitään.
Seuraavana päivänä aamutoimien sekä leirinpurun jälkeen R antoi saman suunnan, täysi hiljaisuus paluussa ja pieni välimatka edellä kulkevaan jotta aikaa jäisi myös luonnon havainnointiin.
Metsän syleilyssä on hyvä olla luottavaisesti…
Itse rata oli haastavan monipuolinen ja edellytti luottamusta, kekseliäisyyttä, tukea, rohkeutta ja josta luonnostaan syntyi iloa, naurua, sekä rakastavaa kohtaamista naapurin kanssa. Menemättä radan muihin yksityiskohtiin, yritän kuvailla seuraavan tapahtumasarjan ensin omalta kohdaltani ja sitten niin kuin R sen koki.
Aukean keskellä oli pystyssä tolppa, korkeudeltaan jotain 7-8m. Tolpassa oli narutikkaat n. puoleen väliin saakka, sitten rautatapit sopivin välimatkoin ja viimeiseltä tapilta joutui hieman ponnistamaan jotta tolpan nokkaan pääsi.
Tolpan halkaisija oli juuri jalkojen verran. Tavoitteena oli päästä ylös, nousta seisomaan ja sitten hypätä kohti trapetsia joka oli n. 3m päässä hieman alempana. Jos hyppäsi ohi, jäi kiikkumaan köyteen joka kulki selän yli pylpyrän kautta vastapainoon joka oli R.
Kun tuli vuoroni lähteä ylös, alku meni mukavasti aina viimeiselle tapille asti. Viimeinen nostoni ylös osoittautui ylitsepääsemättömäksi, yritin monilla tavoin ja aina petti rohkeus nousta tyhjän päälle/ ottaa tukea tyhjästä. Seisoin aikani ylimpien tappien päällä ja sitten hyppäsin. Sekin oli minulle riittävä korkeus sillä hetkellä ja riemun purkaushuuto kaikui skogenissa samalla kun kiikuin ees ja taas. Muutama hyppäsi trapetsille, muutama ohi ja toiset omilta korkeuksiltaan. Yksi pääsi ylös asti, mutta ei uskaltanut hypätä ennen kuin pitkän rauhoittumisen jälkeen. Harjoituksen nimi oli ”Vastuu omasta itsestä/ tunne rajasi.”
Myöhemmin R veti minut sivuun ja kertoi, ettei ole milloinkaan havainnut kenenkään kohdalla luonnon tukea niin vahvasti kuin omallani. Hän kertoi katsoneensa ällistyneenä miten tolpan molemmilla puolin olevat korkeat kuuset, miten niiden eetteriolemukset kaartuivat puoleeni antaen tukensa aina kun yritin nousta tolpan päälle ja vetäytyivät takaisin kuosiinsa kun luovutin.
”Niin metsä vastaa kun sinne huutaa”, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Minulle henkilökohtaisesti kuusipuu on erittäin läheinen ja kuljeskellessani metsissä, bongaan helposti ”Mahtikuusen”, alueen haltian jonka ääressä on hyvää hetki hiljentyä ja vaihtaa kuulumisia.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Järkyttävä himo, jäätelön himo. Se on saanut kammottavia seurauksia aikaseksi, varsinkin kun samankaltainen vetää samankaltaista puoleensa. Kaikki on meikäläiselle sattunut aina joskus jossakin ja niin tämäkin.
Olimme yhden ”hörhöporukan” kanssa vaeltaneet jo tovin muinaisuuden menneissä loistoissa joista vain rauniot nykyisin jäljellä. Nyt oli vuorossa retkueemme ainoa lorvintatuokio loistohotellissa Atitlanjärven maisemissa.
Kuinka ollakaan, päivän seikkailuista uupuneina löntystelimme ystäväni kanssa kohti mielessämme vilkkuvia notkuvan runsaita ruokapöytiä. Istahdimme pikku looshiin hieman syrjemmälle kas kun asumme ei oikein sopinut kaikkien smokkien ynnä iltapukudaamien sekaan.
Tarjoilija saapui samalla esitellen ruokalistaa. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme ja kuulin hänen sanovan:
”Saammeko alkuun kaksi jättiannosta jäätelöä.”
Mikä voikaan olla makeampaa kuin jättijäätelö kesällä… 🙂
Tarjoilijalla naama venähti, hän poistui. Hetken kuluttua tuli kaksi jättimäisen isoa jäätelöannosta. Jee, niin autuas oli ilmeemme… Syötyämme tämän oivallisen alkupalan tarjoilija tuli pöytäämme kohti toiveikkaasti, saaden pokkana pääruokatilauksemme:
”Kaksi jättiannosta jäätelöä”.
Tässä tarjoilijan alaleuka jo avautui, hän poistui ja hetken kuluttua purjehti takaisin kahden jättijäätelöannoksen kanssa. Ilmeemme muuttui aina vain autuaammaksi…
Tarjoilija saapui kolmannen kerran, kysellen, että mahtuisiko vielä..kahvia? Hän sai tilauksen:
”Kaksi jättiannosta jäätelöä!”
Meni tovi ja koko sali hiljeni. Ei saapunut tarjoilijaa, saapui itse herra hovimestari kantaen isoa tarjotinta jolla komeasti kahdessa kauniissa ämpärissä JÄTTIANNOKSET JÄÄTELÖÄ.
Sali antoi aplodit ja hoviherra kumarsi sanoen samalla:
”Talo tarjoaa.”
Turha kait sanoa, että housuistani pamahti napit, olimme kumpikin kuin ähkyturbopossut pyörien ulos ovista silmät harittaen ja korvien välissä vain yksi ajatus ”mis on mun kämppä, mis on vessa”. No, jäätelöä en syönyt vähään aikaan. Mutta, nythän on taas kesä….
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Oli taasen yksi niistä illoista jolloin tuli höpöteltyä nyt jo taivasmatkoille matkanneen ystäväni kanssa oikein lankapuhelimella ja luuria korvalla roikottaen. Kesken kaiken hän kysyi,
”olenko tietoinen siitä, että luonani on vieras juuri nyt?”
Olin satavarma ettei huoneessani ollut ketään ainakaan minun silmilleni. Pyysin häntä tarkentamaan, että mistä oikein on kysymys.
Hän kertoi miten luonani on vieraillut jo useamman kerran erään saaren tonttuhaltia, että enkö ole huomannut mitään?
Kyseinen haltia kykenee olemaan luonani aina jonkun aikaa, koska olen luonut kämppääni sen kaltaisen energiakentän jossa hän voi olla. Kuitenkin kaupungin värähtely on hänelle voimille ottavaa ja aika ajoin hänen on palattava takaisin saarelleen.
Syy mikä hänet oli ensikerran luokseni tuonut, oli musta pilvi jota pääni päällä kannoin.
Juuri silloin oli menossa rankka itsetutkiskeluvaihe ja kuin armosta, käytössäni oli vesikulkuväline jolla pääsin ulos merelle ja varsinkin tähän lempisaareeni.
Saarielämän dynamiikalla voi olla monia ulottuvuuksia…
Ankkuri perästä ulos, paatti köydenpäähän puunrungosta ja jo tuttuja polkuja pitkin saaren eteläpuolelle istuskelemaan kivenmurikan päälle ihmettelemään syntyjä syviä. Vaan enpäs tiennyt olevani tarkkailun kohteena. Olin hänen pääsaarellaan. Koko hänen valvonta-alueensa käsitti 11 lähisaarta plus tämä, joten niitä oli 12.
Tonttuhaltia oli kiinnittänyt huomionsa meikäläiseen joka kantoi päänsä päällä mustaa pilveä. Hän rupesi tarkentamaan katsettaan, että miksi mies pilvestä sinnikkäästi kiinni pitää. Mitä ovat ne niin synkän rakkaat ajatukset joista irti ei laske ei sitten mitenkään, varsinkin kun tällä miesolennolla koko muu energiakenttä oli kunnossa. Sitten erään vierailun jälkeen tämä tonttuhaltia päätti lähteä mukaani katsomaan tarkemmin, että mistä oikein on kysymys?
Puhelun jälkeen istuin hetken kuulostellen, että miten voisin huomioida tämän uuden ystäväni. Muistin Tapio Kaitaharjun kirjan ”Ystävien kesken” ja sieltä kappaleen jossa hän kertoo tonttukansan pitävän erityisesti kevyistä valssimusiikin värähtelyistä..
Kaivoin hyllystäni wienereitä ja laitoin soimaan. Valoisan kevyttä musiikkia rupesi leijailemaan huoneessani, samalla kiitin Häntä joka oli nähnyt niin paljon vaivaa ottaakseen selville mustan pilveni salaisuuden.
Useita vuosia myöhemmin, kun olin jo luopunut omasta venhokumppanuudestani, pääsin saarelle käymään erään ystäväni veneellä. Kävelin tutun saaren toiselle puolen jossa pieni soma poukama. Laskeva iltapäivän aurinko lämmitti niin, että silmäni lurpsahtivat kiinni ja tuli otettua pienet torkut.
Siinä juuri ennen heräämistä tietoisuuteeni tunkeutui terävän ystävällinen energia. En avannut fyysisiä silmiäni, vaan sisäiseen näkökenttääni avautui yhteys vastarannalle jossa puuhun nojasi tämä Tonttuhaltia. Katselimme tovin toisiamme. Muistan hänen katseensa joka tulvi viisautta sekä rakkautta. Sama veitikka on vieraillut myös nykyisessä asunnossani jonne Hän on aina tervetullut.
Niinpä niin, miksi kannoin tuota mustaa pilveä. Kannoin koska paremmasta en tiennyt.. vielä silloin.. Ei ihme kun ”pipoa kiristi”..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
…Vai oliko se kuitenkin valetta, kas enpä tiedä.
Olimme kauan sitten kumppanini kanssa reissunpäällä Vallettassa Maltalla tai, taidanpa kuitenkin vielä malttaa hetkisen? On näemmä enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia.
Vallettassa otetaan lungisti… tai sitten ei… (kuva by Ruth_W)
No yhtä kaikki, Vallettassa olo oli kuin olisin nauttinut tuttua puuroa josta sainkin aasinsillan Vapaamuurareihin jonne eräs ystäväni minut kutsui.
Suoralta kädeltä en syöttiin tarttunut, sanoin nukkuvani ensin yön yli kysymyksen päälle.
Nukuin ja hyvin tuli uneksittuakin sillä yöllä sain vastauksen pohdintaani:
”Temppeliritarit kaikkine seremonioineen ovat sisälläni jo.”
Aamusella vastaus ystävälleni oli ”ei kiitos, ei tällä kertaa.”
Toisaalta olen kyllä tunnistanut sisäsyntyisen viehtymykseni seremonialliseen toimintaan varsinkin silloin kun läsnä olevat ihmiset tietävät mitä ovat tekemässä ja miksi.
Tunnistan myös ettei sisäänrakennettu seremoniallisuuteni ole tämänkertaisen unen (inkkiksen) peruja. Se tulee toisista ajoista, toisista kulttuureista.
Jos ja kun Temppeliritareiden aikaan mahtui hengen paloa, myöhäisempään aikaan mahtui jotain muuta joka ei ollut niin jaloa ja se muu tuli esille kun teimme retken Maltan naapurisaarelle Gozolle. Lyhyt laivamatka salmen yli ja rantautuminen joka aiheuttikin kumppanissani äkillisen voimakkaan itkureaktion.
Hänen siinä itkiessään näin ”miten hän oli jossain muualla” ja äkkiä hänen ilmeensä tulistui ja silmät säkenöiden sihahti:
”Senkin saasta, olit jalat alta vievä merimies ja tulit laivalla, viettelit hänet lapsitilaan ja häivyit sinne mistä tulitkin. Hänen maineensa arvovaltaisen brittiperheen tyttärenä meni sen sileän tien.”
Ällistyin enemmän kuin äimän käki joka lienee pohjoisen lajitoverinsa kaukainen sukulainen. Vilpittömän katuvaisena anteeksi anelin katalaa menneisyyttäni.
Hmmm.. kuinkahan kaukaa merimiesten lauluperinne tuleekaan: ”on tyttö joka satamassa vaik joka satamassa ei ole käynytkään, sen tietää voi vain merimies” tai jotain sinnepäin..
Edellisen reissumme päivämäärä oli numerologisesti laskettuna 5 eli ihmisyys ja tän uusinnan 1 eli uusi alku. Tai ehkäpä se ei lopulta ollutkaan ”Valetta”, jospa kaikki olikin pelkkää ”Kusetusta.”
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Taas kerran Elämä haastoi katsomaan yhtä itseluomaani riippuvaisuutta tuosta ”kapulasta” josta oli tullut itsenäinen osa minua.
Jo koneessa kun känny piti sulkea, mielessä kävi välähdys pin-koodista joka ei heti muistunutkaan mieleen.
Koneen laskeuduttua, saapuvien hihnalla matkatavaroiden ympäriltä kuului vimmattua räpläystä jossa muutkin ”kapulariippuvaiset” virittelivät ulokkeitaan, minäkin näpyttelin omaani. Pinniä ei vaan muistunut mieleen ja ensikerta meni väärin. Jo iski pieni paniikki… toinen numerosarja työntyi tajuntaan… sekin väärin.
Sitten valui jo pieni hiki ja laskelmointi kävi kiivaana korvineni välissä. Kun en aiemmin ole ollut vastaavassa tilanteessa ja kun ”joku” oli maininnut, että kolmen väärän jälkeen vaaditaan PUK-koodia?? Toiveikkaana vuntsin, että kun suljen koko toosan hetkeksi, se antaa taas kolme mahdollisuutta?
Aukaisin rakkineen, mieleni näyttämölle nousee numerosarja jota heti epäilin, sillä se oli toinen niistä kahdesta ja alempi jotka kotona olevassa pienessä muovitaskussa ovat. Näin sen kirkkaasti ja ylempi oli plankko, ja kun oma mieleni ei järkevä ollut, ei sitten hitustakaan, se pirulainen näppäili tämän esille nousseen sarjan ja sitten ruutu vaatikin jo PUKKIA.
HAH HAA, pukkia perhana. Pukista ei tietoakaan, edessä viikon risteily ja kun ajatuksena oli ottaa runsaasti kuvia tällä pienellä ihmevehkeellä ja lähetellä niitä kavereiden riesaksi.
Kaksi ensimmäistä päivää näpyttelin kuin heikkopäinen kaikkia satunnaisia mieleeni tulevia numerosarjoja, toiveajatuksena josko kadonnut pukki kotio löytyisi. Ei löytynyt ja sitten antauduin, sinkosin mokoman kapineen laatikon pohjalle ja rupesin näkemään maailmaa uusin silmin.
Aina välillä se kirottu pukki mieleen nousi ja pyrki tekemään parhaansa, jotta oloni oikein kurja olisi. Sain tosissani tehdä töitä ja torjua/ suunnata ajatus samantien ulos bittiavaruuden moolokinkitaan jonne mahtuu vaikka mitä.
Viikko hiljaisuutta, unohdin koko kotomaan, en lukenut uutisia, en halunnut kuulla mistään mitään ja oleminen juuri siinä paikassa jossa tassut sillä hetkellä olivat, oli suurta nautintoa.
Joskus riittää ihan vain… olla siellä missä on. Lisäämättä mitään.
Seuraava episodi näyteltiin sitten kotona. Olin kuin hysteerinen seko joka päämäärättömästi hyppi ja pomppi samalla etsien laatikoista tai niiden alta jotain numerosarjaa jota ei ollut missään, ei niin missään. No, tulihan taas viikonloppuvapaa…
Maanantaina heti kun silmä aukesi, ryntäsin toiseen kapulaan ja soitin operaattorille samalla valittaen kurjalla äänellä, että auttakaa lassoamaan pukkini, se on villiintynyt vapailla laitumilla. Kaunisääninen neitokainen rauhoitteli ja tunnistetietojen jälkeen antoi nuo autuaaksi tekevät numerot jotka lupasin liimata näkyvästi otsalohkooni, tosin sisäpuolelle.
Jälleen tuli yksi riippuvaisuus todistetuksi kohdallani, olinko onnellisempi silloin kun savumerkkejä lähettelin naapurikylän neidolle, vai silloin kun kirjekyyhkyt mennä viuhtoivat ees ja taas, vai toiko ratsuposti onnen, tai sentraalisantrojen aika kun telehvooniin huueltiin.
Lankapuhelin, tuo siunattu kapine ja puhelinkopit, joissa sai rauhassa nojailla kuuloke korvillaan ja kuunnella rakkaan neidon suloääntä.
Odotettavissa… vain kohtuullinen kapulalasku. Asioillahan on aina vähintään kaksi puolta, kumman valitsen?
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Ilokseni olen saanut toteuttaa erilaisia ”työorjasijaisuuksia” milloin missäkin ja seuraava kokemus oli osana suurempaa tapahtumasarjaa nyt jo menneessä ajassa jossa sain enemmänkin tehdä tuttavuutta tonttukansan kanssa.
Tällä kertaa lupauduin soutuorjaksi hyvälle ystävälleni jonka kesätalo on saaressa lähellä Joensuuta.
Saari on melko suuri ja sen toiselta puolen on kohtuullinen soutumatka mantereelle ja toiselta puolen vielä pidempi.
Sopimuksessa oli lähinnä soutaminen edestakaisin saaren ja mantereen väliä. Vene oli ääriään myöten täyteen lastattu romua sekä rompetta, kaikkea mitä sukupolvesta toiseen oli sinne metsänkätköihin viskattu.
Mikä poissa silmistä se poissa mielestä, paitsi milloin metsään lähdettiin kävelemään ja silloin ruosteisen romun määrä nousi pakosta sekä mieleen, että näkökenttään.
Emäntäni oli erittäin herkkä, hänellä oli ollut lapsesta saakka näkijänlahja, nähdä enemmän kuin ns. normaalit kulkijat ja yksi alue mihin siellä sain tutustua oli luonnonhenget.
Kun talo oli sukutalo ja nyt jo vanhempi sukupolvi taivasmatkoille lähteneinä, remmiin astuivat seuraavat ”hallitsijat.”
Emäntä kertoi minulle miten alueen tonttuväestö, miten he olivat tottuneet olemaan lähellä ihmistä ja tekemään yhteistyötä ihmisen kanssa. Varsinkin niin kauan kun luomakunnan kruunu pitää huolta omasta osuudestaan hänelle uskotun luonnon puhtaudesta.
Hän kertoili miten luonnonväki oli vetäytynyt syvemmälle metsään, koska he eivät sopeudu ihmisen välinpitämättömään karkeuteen ja siksi me olimme siellä. Kyse oli siivouksesta.
Koskaan ei tiedä kuka on seuranasi luonnossa liikkuessasi…
Kävelimme kiertäen laajahkon tontin ja ”merkkasimme” kaiken pois raahattavan. Oli ruostunutta rautasänkyä, metallinkappaleita, vanhoja läpiruostuneita ämpäreitä, maitokannuja, muovia, sirpaleita, tiilenpaloja ja ihan kaikkea mitä minä vain voin jälkeeni jättää.
Irrotimme nauloja puista ja kuulimme miten ne helpotuksesta huokasivat, keräsimme jätteen metsästä, raahasimme rantaan ja useilla soutukeikoilla lahden yli josta sitten autolla kaatopaikalle. Oli hienoa tehdä sitä. Sain omin silmin nähdä ja kokea, että mitä luonnossa tapahtuu kun se rupeaa eheytymään.
Päivän uurastusten jälkeen pidettiin pieni hiljainen hetki ja silloin oli ”katsomisen” aika. Emäntäni kertoi, miten alueen luontoväki on laittanut siivousmuutoksen merkille ja, että he ovat palaamassa entisille asuinsijoilleen.
Sitten yhtenä iltana kun urakkamme oli vihdoin ohi, istuskelimme iltateen ääressä kynttilänvalossa, kun sähköä ei ollut. Kesken teehetken hän äkkiä nosti katseensa ja kertoi, että luoksemme on saapumassa vieraita, ja mie en nähny mittää. Hän kertoi saapuvasta tonttudelegaatiosta, he tulivat kiittämään ihmisen tekoa kunnioittaa ja korjata jälkensä äitiluonnon roskaamisesta joka on heidänkin kotinsa.
Avartuva yhteistyö ihmisten maailmassa lisää suvaitsevaisuutta, ymmärtämystä kaikille elämisen tasoille, niin näkyville kuin ihmissilmille näkymättömillekin.
Luonto vastaa joskus nopeasti, joskus ajan kanssa ja varmaa on, että luonto vastaa. Vaikka tämä tarina on jo ”vanha ja julkaistu jossakin” sen ajankohtaisuus on ajaton niin kauan kun minä tallustelen päällä maan..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Muistelen et isossa sinisessä on jossain kohtaan maininta että sen sijaan kuin etsisin rakkautta, löytäisinkin omasta mielestäni mun rakkauden esteeni.
Voihan veturi et mulla meni kauan ennen kuin edes suostuin vähänkin raottamaan mahdollisuutta et minussako muka olisi rakkauden esteitä..minä joka rrakastan… hehee..
Onneks mul on ollu hyviä opettajia tai paremminkin ”veljiä” jotka omilla esimerkeillään ovat näyttäneet omia rakkauden esteitään..miten niiden annetaan tulla näkyviksi ja vasta sen jälkeen Pyhikselle oikaistaviksi.
Oikotie jota ensin yritin oli, et heti kun joku häirikkö tuli mieleen, ni juttu oikaisutoimistolle suoraan. Luulin paketin aukaisun olevan näin helppoa, et siitä vaan sen enempää ajattelematta..jatkuvana virtana muuntoon ja hämmästykseni oli suuri kun mitään ei tapahtunutkaan.
Sain seurata läheltä miten hyvä ystäväni teki omaa itselleen näkyväksi tulemistyötään. Se oli välillä rankkaa katsottavaa, mutta hän teki sen. Olin hänelle peilinä jota vasten hän kykeni nostamaan esille pelkonsa, kauhunsa, erillisyytensä, lukkiutuneen mielensä, anteeksiantamattomuutensa ja vaikka mitä.
Joka kerta kun hän suostui ja uskalsi mennä syvälle ikiomaan pimeyden kaivoonsa, nostaa sieltä sen mikä oli tulossa, Pyhis teki siit pienestä annetusta halukkuudesta johtuen oman osansa ja valaisi esille nostetun mielen osan joka välittömästi poisti taas yhden rakkauden esteen. Näin se eteni hänellä.
Välillä sataa ulkona, välillä sisällä… mutta kaikki menee ohi.
Enpä arvannut että minäkin tulen kohtaamaan peilini jota vasten pääsen kohtaamaan omia rakkauden esteitäni. Totisesti veljeni on pelastajani, yksin en siihen kykene tämän hetkisen ymmärrykseni mukaan.
Ja kaikkein tehokkain opettaja on veljeni johon olen ihastunut ja jos uskallan.., ni siitä se alkaa.. nimittäin hulluus!
Löysin yhden uutiskirjeen kysymyksiä IOK-neuvonantaja Liz Cronkhitelle Niilo Kylmälahden suomentamana 6.9.13.
Mikä ego tarkkaan ottaen on ja mitä Kurssi tarkoittaa sillä kun se sanoo että ego muuttuu ”häijyksi”?
Liz Cronkhite:
”Egoa ei oikeasti ole olemassa. Se ainoastaan näyttää olevan olemassa silloin kun sinä uskot siihen. Sen vuoksi ego on lähtökohtaisesti puolustusasemissa, tuntiessaan aina tarvetta todistaa sinulle olemassaolostaan. Tämän takia Kurssi sanoo:”Sen vuoksi ego parhaimmillaankin pystyy vain epäluuloisuuteen ja pahimmillaan häijyyteen” (T-9.VII.3,7).
Olen jo pitkään tiennyt et meikäläisessä on ikään kuin kaks tyyppiä tuol korvien välissä. Toinen hölöttää, pölöttää koko ajan ja se toinen ei. Tämä hölöttäjä on mun ekotukseni.
Ihan oikeesti mun on vaikea käsittää etteikö ekotukseni olisi todellinen, koska se niin vakuuttavasti kykenee tekemään must kahelin.
Sitä vastoin tämä toinen, se hiljaisempi on oikeasti todellinen, koska ”hänessä” eli minussa on rauha ja kun olen rauhan tilassa, siihen ei mahdu muuta.
Tuo ekotukseni häijyys tuli esille täs yhtenä päivänä ja ihan oikeesti, luulin sekoavani jos en heti ni kohta.
”Ja kaikkein tehokkain opettaja on veljeni johon olen ihastunut ja jos uskallan.., ni siitä se alkaa.. nimittäin hulluus!”
Tai paremminkin hulluudesta luopuminen, koska ekotus lyö täysillä ja se käyttää koko henkilökohtaisesti tunnetun sekä ei-tunnetun yhtä kuin alitajuisen syyllisyys arsenaalin hyväkseen.
Kun ekotus työntää mielikuvatekstiä joka rakentuu levottomuudesta, vertailusta, arvottomuudesta, riittämättömyydestä, syyllisyydestä tai mistä tahansa väheksyvästä ajatuksesta taukoamatta ja kun nämä veijarit ovat olleet mukana elämässäni koko tähän astisen elämäni ajan, ni niistä on tullut itsenäinen osa minua ja en ole osannut edes aiemmin kyseenalaistaa niitä, et ne eivät oikeesti ole minua.
Nämä kaikki laadut ovat rakastamisen esteitäni ja tähän tarvitsen veljeni joka on niin luja viattomuudessaan, että hän kestää ylösnousevan hulluuteni josta en voi olla hänelle muuta kuin kiitollinen.
Liz Cronchite / Ja tämäkin tuli koettua
”Myös silloin ego kokee olevansa uhattuna, kun olet siitä piittaamaton. Se on erityisen uhattuna ja äärimmäisen ilkeä silloin kun huomiosi on kiinnittynyt Jumalaan egon sijasta. Ego ei voi ymmärtää Jumalaa eikä voi liittyä sinuun Siinä. Ego ainoastaan tietää, että huomiosi on kohdistunut Johonkin Muuhun ja tämä on äärimmäinen uhka egolle.”
Tässä kohdassa olin jo melkein sekoamisen tilassa, must tuntui kuin olisin räjähtänyt hajalle..huusin ääneen..et nyt tarviin apua..ja silloin kännyni soi. Vastasin..ystäväni kuuli äänestäni jotain ja sanoi ”heti tänne, teen sulle hoidon.”
Menin ja sain hänen koko hoitovälineskaalansa eli kaikki vekottimet joista oleellisin tieto oli, että maksa, munuais, lisämunuais, sappimeridiaanit olivat hälyhälytilassa.
Ne aukaistiin jolloin mieleni kirkastui välittömästi. Muodollahan ei ole väliä, sisältö ratkaisee. Näin olen antanut itseni ymmärtää.
Huusin apua, sain vastauksena hoidon jonka sisältönä oli rakkaus jossa pelon määrää laukaistiin jolloin mieleni avartui muistamaan läsnäolon joka minä olen.
Niin..juttu jatkui rauhantilana useita päiviä..kunnes käänsin huomioni tai annoin tilaa luulemiselle, olettamiselle..ja taas mentiin vielä syvemmälle jossa kohtasin peloista suurimpani eli riittämättömyyden..ei minulla ole sanoja millä kuvata tilaa jonne jouduin.
Olin hylännyt itseni ja ottanut jumalan korvikkeeksi pelon ja sen kaikki muodot joista syntyi ekotukseni. Tänä päivänä mulla on myös toinen kokemus ja se on etten ole yksin, sillä käytössäni on kommunikaattori eli Pyhä Henki, tuttavallisemmin Pyhis. Hän tietää etten oikeesti ole erossa Jumalasta.
Tässä lainaan Niilo Kylmälahden tekstinpätkää:
”Yön pimeys ei mahda mitään aamun sarastukselle. Valon pääseminen mieleni pimeisiin sopukohin on kuitenkin minusta itsestäni kiinni. Jopa Pyhä Henki rikkoisi minun vapaata tahtoani jos Hän vastoin minun tahtoani ja lupaani tulisi valaisemaan mieleni pimeitä osia. Oma osuuteni kuitenkin rajoittuu siihen, että minä tuon pimeyteni valoon. Ongelmana minulla on se, etten uskalla, kehtaa tai halua paljastaa pimeitä puoliani.”
Ja tähän kohtaan siunaantuu veljeni joka on pelastajani omalla viattomuudellaan ja minä saan katsoa mieleni pimeitä osia, nostaa ne valoon luovutettavaksi Pyhiksen oikaisutoimistolle ja ihme tapahtuu. Olen viaton.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Isälläni ikää jo 89v. (siirtynyt jo taivasmatkoille), hän suostui lähtemään kanssani Turkkiin viikoksi laivalle jossa olisi kurssi nimeltä ”Muutosten tuulia.”
Isäni ei ollut koskaan eläessään osallistunut millekään itsetuntemuskurssille ja olinkin lievästi hämmästynyt tästä hänen halukkuudestaan liittyä mukaan.
Selvensin hänelle useaan kertaan, että:
”Se on ensisijaisesti kurssi ja vielä melko tiivismuotoinen. Osallistujat tekevät töitä siivoten omilta tiluksiltaan kaikkea sitä mikä sinne ei enää kuulu.”
Kurssin johdanto oli houkutteleva:
”Elämä muuttuu jatkuvasti. Se on sen luonnollinen laatu.
Me ihmiset usein toteamme tämän, ja kuitenkin elämme niin kuin mikään ei koskaan muuttuisi. Mielemme lokeroi elämämme, jähmettää sen olemassa olevaksi tilaksi.
Haluamme turvallisuutta; haluamme tietää, miten asiat ovat; haluamme, että se mikä oli eilen, on myös nyt.
Muutos, jatkuva muutos on kuolema pinnalliselle ihmismielelle. Muutos on myös ehdoton edellytys rakkaudelle ja läsnäololle. Rakkaus päästää irti menneestä joka hetki ja näkee jokaisen hetken uutena, mitä se onkin.
Rakkaus on vain nyt. Siinä ei ole tulevaisuutta, ei menneisyyttä. Jatkuvan muutoksen keskellä eläminen on elämistä veitsenterällä.”
Vaikka edellinen oli kurssimme teemana silloin, se on minulle yhtä ajankohtainen sekä haasteellinen myös tänään, itse asiassa se on sitä joka hetki.
Isäni sopeutuminen laivaelämään sujui kivuttomasti, hän istui kanssamme syvässä hiljaisuudessa aina kun oli aika, ja muutenkin oli aktiivisesti läsnä ”työssä.”
Kun muutama päivä oli mennyt, hän erään iltapäivän nököshetkessä kysyi minulta:
”Onkos tuo Lasse (Lauri) joku Imaami?” Minä kysymään, että miten niin? ”No, kun minä olen häntä seurannut ja kyllä hän joku opettaja varmasti on? Hyvä mies hän kuitenkin on…” isäni jatkoi.
Sitten eräänä aamuna minullekin koitti totuuden hetki. Isäni valitsi sellaisen ajan kun lähellä ei ollut ketään, samalla ottaen tiukimman ilmeensä jyrähtäen:
”Kuuleppas Poika, mitäs peliä sinä oikein pidät täällä?”
Minä hämmästyneenä, että mitä.. peliä.. mitä tarkoitat?
Isä:
”Minä olen seurannut sinua tarkkaan, ja LOPETA HETI!”
Minä, että Mitä.. lopeta?? Isälläni kaulasuonet rupesivat pullottamaan ja näytti kuin mies oli räjähtämäisillään, ääni kiristyen…
”Minä olen nähnyt, miten sinä heräilet joka aamu ja aina eri naisen vierestä??”
Vastasin helpottuneena sekä samalla hymyillen, että Isä olet oikeassa. Olet varmaan huomannut miten tuolla laivan etukannella on 16 päiväpatjaa joilla suurin osa porukastamme nukkuu yönsä.
Koijasta petivehkeet mukaan ja aina jonkun vieressä on vapaa paikka, sitten vain kysymys, ”sopiiko tähän viereesi kellahtaa ja toinen vastaa joko kyllä tai ei.”
Tule sinäkin ulos tähtitaivaan alle nukkumaan, siinä laiva hiljaa keinahtelee, puheensorina vaimenee ja sitten rupeaakin kuulumaan tasainen tuhina…
Elämä on usein tasapainoilua… joko hiljaisuudessa tai vähemmän…
Viikon loputtua saimme kumpikin saman kotiläksyn tuomisinä arkeemme: Kumpikaan ei saa kahteen viikkoon sanoa sanaakaan eilisestä, menneestä. Kumpikaan ei saa sanallakaan viitata mihinkään kielteiseen ja pääpainon on oltava elämän hyvyydessä sekä nykyhetkessä.
Puhukaa hyvästä, Lauri naurahti ja jatkoi, että taitaa tulla hiljaiset kaksi viikkoa.
Emme asuneet isäni kanssa yhdessä, mutta kävin hänen luonaan usein koska piti käydä kaupassa, hieman hoitaa huushollia ja selvittää postit ja ennen kaikkea olla hänen kanssaan.
Kotiläksymme oli tehokas ja aina kun tapasimme, kysyin ensimmäiseksi:
”Isä, mitä HYVÄÄ sinulle kuuluu tänään?”
Isä:
”Ei minulle mitään hyvää kuulu.”
En antanut periksi ja lypsämällä lypsin aina sen yhden hyvän, jolloin hänen oma huomionsa siirtyi pois eilisen ei niin hyvästä.
Aah niin yksinkertaista, niin yksinkertaista ja mä tein siitä niin vaikeeta, niin vaikeeta ku en tajunnu.
Otin täs yhtenä aamuna pikku kortin Ihmeiden Oppikurssin korttipinosta:
”Uudestisyntyminen tarkoittaa sitä, että annat menneen mennä menojaan ja katsot nykyhetkeä sitä tuomitsematta” (T282).
Joka kerta kun annan menneen mennä, koen uuden keventyneen mielimaailmani.
Helppoa ku heinänteko, vaan kun en aina muista. Onnekseni minulla on yhä enemmän muistuttajia kaikkialla.
Mä luulin et uudestisyntyminen on jotain ihmeellistä sit ku joskus jossakin tapahtuvaa, vasta sitten kun… ukko ylijumala kalauttaa kalikalla kalloon et herää pahvi..
Mut hitto vieköön et joka hetki, joka saamarin hetki on mahdollisuus syntyä uudesti..nyt kyllä kalautti ja kunnolla… 🙂
