Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Ei elämäni ole varmaa.
Ainoa mikä on varmaa, on muutos ja sitäpä harvoin osaan ennakoida sillä lopulta elämänkyse voi olla vain sekunnin murto-osasta kun kaikki muuttua voi.
Vuosia sitten sain suuren ilon olla veneorjana Saimaalla. Ystäväpariskunnalla oli liukuva matkavene jonka normaalina ajonopeutena oli yleensä 23-25 solmua.
Juuri sinä päivänä kun osakseni oli tulossa tämä sekunnin murto-osan mahdollisuus, aurinko antoi parastaan päivän ollessa ihanan suloinen, eikä minulla ollut aavistustakaan tulevasta.
Onnekseni veneellä juuri silloin oli muutama vieras kun suuntamme oli kohti Kuopion vesiä. Minun onnena oli että ajoimme pitkässä salmessa. Nopeus oli laskettu n. 7 solmuun. Olin tovin istunut veneen katolla yhdessä emännän sekä hänen vieraansa kanssa.
Käväisin sisällä, tullessani takaisin ulkoreunan kautta muistan miten asetin ensin oikean tassuni veneen reunalistalle..otin oikealla kädellä kiinni kattotangosta..hereillä kun en ollut..tungin myös toisen koipeni samaan tilaan, seurauksella että liukastuin.
Refleksinomaisesti sain iskettyä toisenkin käteni kiinni tankoon vaan en voinut tehdä mitään..koska roikuin vinossa..
Oli vain yksi suunta ja se oli alas päin.
Laskin irti..veneen valkoinen kylki oli viuhahtamassa silmieni editse.
Muistin tuplapotkurit, nykäisin koivet koukkuun samalla tönäisin kyljestä ja menin uppeluksiin. Näin veden alla potkurit ja kuulin niiden surinan.
Tullessani pintaan, vene oli ehtinyt mennä jo melkoisen matkan. Katselin epäuskoisena sen menoa.
Olin niin ällistynyt etten muistanut edes huutaa, eikä siitä olisi ollut hyötyäkään.
Äkkiä näin miten emäntä käänsi päätään, mutta hän katsoi liian lähelle perävanaa..sitten katse nousi, näki pääni, kumartui kipparin suuntaan ja vene pysähtyi. Ottivat pakkia.
Sain kiskonnan ylös jossa välittömästi purettiin syyt ja seuraukset. Uintimatkaa kumpaankin rantaan oli ehkä n. satakuntametriä ja siellähän olisin sit huitonut yrittäen liftiä johonkin tulevaan botskiin jos putoamistani ei olisi heti huomattu.
Tuli mieleen myös norminopeutemme suurilla selillä, varmaan uisin vieläkin Saimaan aavoilla jossa olisin veneilijöitten ikioma kesäkummitus.
Päätimme yöpyä yhden saaren kyljessä. Mul oli tarve olla yksin joten kiipesin ylös mäen päälle josta oli makeat näköalat auringonlaskun suuntaan.
Olin kiitollinen siitä ettei aikani ollut vielä ollut ja jopa nuo inisijäsiivekkäätkin saivat levon selkääntaputuksistani kun olivat suorittaneet oman verenimijäntyönsä tyylikkäästi.
Kaikki ympärilläni näyttäytyi ikään kuin uutena.
Värit, äänet, tuoksut, metsän olemus, kaikki olivat skarpimpia kuin koskaan. Koin ja koen olevani etuoikeutettu saadessani kokea elämää.
Tämä oli kolmas sekunnin murto-osa joka kohdallani on liittynyt vesielementtiin.
Ensimmäinen oli alle viiden vanhana kun tipuin laiturilta mereen. Uida en tietenkään osannut. Muistan auringon kajon veden läpi, hurjan poljennan ylös kohti valoa. Pintaan tulin kolmasti ja kun alkoi viimeinen vajoaminen, joku tarttui tukastani kiskoen ylös. Hän oli isäni.
Toinen kerta oli seuraus omasta tyhmyydestä, ajattelemattomuudesta sekä yltiöpäisyydestä. Tämä tapahtui ollessani kuudentoista, messikallena laivalla joka Atlantilla kovassa myrskyssä vastatuuleen puski.
Oli sunnuntain aamu, sain houkuteltua toisen kallen pähkähulluun ajatukseen. Ehdotin että mennään ihan keulapiikkiin, kurkataan keulan yli kun aalto nousee, nopsaan kumarrutaan kun aalto lentää päidemme yli..??
Aina kun keula upposi aaltoon, vesimassa oli hurja joka sieltä kannelle nousi ryöpyten kannen sivuja kohti ahteria. Olimme kytiksellä lastiluukkujen takana ja kun vesimassa oli mennyt ohi, me pojat syöksyimme seuraavan luukun taakse.
Vahdimme sopivaa hetkeä jolloin olisimme ottaneet loppuspurtin, kiivenneet portaat ylös keulakannelle jossa ei muuta kuin ne miniportaat aaltojenkurkintaan?? Olin kiipeämässä alakannelta ylätäkille portaitten puolivälissä.
Äkkiä korvamme tavoittivat megafonin mahtiäänen:
”Saattans pojkkarna perkkeles heti ylös.”
Keula oli uponnut jo aallon sisään ollen nousussa vesilastin kanssa, tiputtauduin vauhdilla portailta samalla kierähdin suojaavan lipan alle kun vesimassa vyöryi yli. Sitten sama kujanjuoksu takaisinpäin.
Kiipeäminen komentosillalle jossa korkeasti kunnioitettu kipparimme käänsi meille nulkeille selkänsä.
Läksytys tuli förstiltä eli ykköseltä. Mies karjuu naama punaisena maalaten kauhuskenaariota siitä miten lähellä kaikki oli. Murskaantuminen laitoja vasten, huuhtoutuminen haikalojen sapuskaks ym..
Suojelusenkelillä on aina hommia… ja hän tietää tarkalleen mitä tarvitset…
Kun laitoin otsikoksi ”Suojelusenkelillä hommia” nyt on aika kiittää:
Kiitos rakas enkelini!! Hyvin olet hoitanut pestisi.
No mitä opin näistä?
”Meri, on suuri ja julma kuin verokarhun, anopin ja haastemiehen ristisiitos. Se ei tunne armoa eikä sitä pyydä. Meri on merimiehen helvetti ja taivas, paitsi sillä erolla, että siellä palelee sekä kesällä että talvella.”
Näin kirjoitteli pakinoitsija Helmeri jossain Vene-lehdessä.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Jos anteeksianto on kaikkien tapaamieni ihmisten perusjuttu, niin sittenhän sillä ei ole väliä kenet kohtaan ja milloin. Olen ymmärtänyt et jokainen kohtaaminen on mahdollisuus mikäli en ole syväunessa eli automatiikalla.
No sitten on nämä jotka jäävät elämäntovereiksi eripituisiksi ajoiksi. Heidän kanssaan (yksi kerrallaan) opiskellaan anteeksiannon jaloa taitoa ja kun yksi on tullut valmiiksi… joko niin, että molemmilla on kokemus et tää oli tässä eikä pimentoon mitään jäänyt, jatketaan matkaa. Tai niin et kumpikin kokee tehneensä parhaansa juuri sen sen hetkisen kumppanin kanssa…ei ole eväitä enempään.., jatketaan matkaa..
No niin, se mikä mua pohdituttaa et jos sen yhden kanssa eheytyminen on tapahtunut eli mikä tahansa muinainen/menneisyyden kipu/murhe on muuntunut nykypäivän rakkaudeksi??
Hmm…tuota noin, taidankin eheyttää vain minua..hitto pääni menee sekaisin..ku tarvitsen siihen myös sen toisen ja mikä saamarin virka sillä toisella on jos koko ajan eheytän minua ja sitä ”toista” ei ole ja kuitenkin on ainakin mun unessa??
Itse kunkin oma kalteva torni tarvitsee joskus toisen… ja sitten toisaalta vain itsensä.
Kohtasin tosi mielenkiintoisen jutun josta kiitollinen sinnikkäälle ystävälleni joka kivenkovaan tarjosi tarinaa luonteeni kieroudesta. Olin jo melkein uskomassa siihen kunnes…siunattu Kunneslaki astui kehiin ja sain lyötyä kiilan paksuun sumuuni.
Kautta aikain ja varhaisesta lapsuudestani lähtien mulle on kerrottu minkälainen olen. Jollekin ihastus ja toiselle vihastus, kolmannelle kauhistus, neljännelle järkytys. Jokainen väittää tietävänsä et Mauri on tommonen ja näitä levitellään ”totuuksina”.
No niin, niinhän minäkin olen tehnyt. Minullakin on omaluomat ”totuudet” kanssakulkijoistani joita levittelen herkullisina tarinoina.
Oivallus tuli yhden ystäväni kautta joka kysyi yhdessä ryöpytyksessäni et ”onks toi totta” ”muista et tarjottu maurimalli on luojansa tuote ja kuvastaa häntä joka sulle siitä kertoo.”
Sillä hetkellä ymmärsin ettei mua tunne kukaan ja samaan hengenvetoon tajusin etten minäkään tunne ketään. Ainoastaan omat luomukseni/ kuvitelmani joita pidän heistä totena, ne vellovat mellastaen yhteisessä mielikentässä josta käyn noukkimassa aina sitä mitä kuvittelen tarvitsevani.
Hahhah mikä vitsi ja lopulta ainoa jolle mulla on anteeksiannettavaa olen minä ja luomani tarinat. Minulla ei ole sanoja joilla voin kuvata sitä vapautumisen kokemusta joka avautui tän tajuamisesta…
Ei ole ketään ”tuolla noin” jolle antaa anteeksi..
Tässä on hyvä palata tämän mietintäni toiseen kappaleeseen eli tarvitsen sen toisen jotta joskus tajuaisin etten tarvitse.
Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Ensimmäisen kerran koko elämäni aikana olen täysin omillani ja vapaa. On se helkkaria kun joskus pitää matkustaa kauaks linnoittautua tornipöllön pesään jotta voi olla lähellä.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Työmatkani taittui kävellen koska asuin melko lähellä silloista toimipistettäni. Reittini oli aina sama ja enemmän kuin yleensä en tullut kiinnittäneeksi huomiota oikein mihinkään kulkuni varrella. Mieli/ajatukset ajattelivat omiaan ja tassuni tassuttelivat automaatin tavoin askel kerrallaan.
Sitten yhden kerran tapahtui jotakin, oli viimeisiä lumikasoja vielä maassa auringon paistaessa lämpimästi. Olin juuri ohittamassa talviriisuutunutta villiruusupensasta kun äkkiä stoppasin jääden ällistyneenä kuuntelemaan miten uusi elämä kihisten virtasi ruusunvarren & oksien sisällä. Siinä uudistunut elämänvirta vain odotti oikeata hetkeä päästäkseen ilmentämään luojansa kauneutta.
Jatkoin matkaani ja pensas jatkoi avautuvaa elämäänsä mielessäni. Huomasin pysähtyväni tämän pensaan luona yhä useammin ja lopulta sain nähdä miten raikasta kevään vihreää rupesi työntymään oksien silmuista. Se oli jotenkin riemullisen kaunista ja ennen niin tylsä työmatkani oli saanut vallan uuden merkityksen.
Oli taas kerran pysähtymisen aika ja minulle tuli kuin aistimus, että pensas oli ilahtunut näistä jokapäiväisistä palvontamenoistani. Juttelin ruusupensaalle kuin vanhalle kaverille, kiitin hänen sinnikkyydestään uusiutua aina vaan ja yhä uudestaan paikassa jonka peltilehmät olivat valloittaneet ja asvalttikin vedetty ihan juuriston viereen.
Kun arvostaa näkemäänsä, voi saada positiivisia yllätyksiä elämäänsä…
Meni kevät, tuli kesä ja kypsyminen kohti elokuuta. Kukkien määrä minkä pensas tuotti, oli valtavaa. Ruusupensaasta oli tullut levähdys & latauspaikka jonka ääressä oli helppo olla.
Seisoin usein pensaan luona ihailemassa sen runsasta kukintaa ja samalla ylistin hänen kauneuttaan. Nuuskuaistini saivat nuuskutella ruusun hurmaavaa tuoksua. Työnsin nokkani sykeröön ja nautin… (piti kuitenkin varmistaa ettei veli ampiainen majaillut samassa kukassa)
Ainoa mikä on ollut pysyvää elämässäni on muutos, niin nytkin. Tuli asunnon vaihto ja kulkureittinikin vaihtui eikä mukamas ollut enää aikaa käydä tämän ystäväpensaan luona joten se jäi.
Tästä tapahtumasta oli mennyt jo tovi kun sain silloiselta kumppaniltani soiton jossa hän kertoi tohkeissaan, että ”et arvaa kuka/mikä ilmoittautui hänen meddauksessaan”?
No, en heti arvannut. Exäni jatkoi sanoen, että SE ruusupensas oli ”kysynyt” häneltä että missä luuhaan kun ystävää ei ole näkynyt? Hän katsoi velvollisuudekseen kertoa muuttuneesta elämäntilanteestani jonka ruusu ilomielin sitten hyväksyi.
Ruusu ei ole henkilökohtainen, se on universaali olemukseltaan ja se jakaa kauneuttaan jokaiselle joka vaivautuu katsomaan sitä iloiten.
Kumppanini viestistä innostuneena nostin yhden enkelikortin ja kuinka ollakaan kortin viestinä oli Kiitollisuus:
”Sinua opastetaan laskemaan yhteen kaikki tekemäsi siunaukset. Kun lausut kiitoksesi maailmankaikkeudelle sen suomista lahjoista, se vastaa sinulle avokätisesti. Enkelit muistuttavat sinua siitä, että kiittäisit kaikesta mitä sinulla on – sekä aineettomasta, että aineellisesta. Aina kun kiität sydämesi pohjasta, sinulle annetaan enemmän, sillä kiitollisuus on avain, joka avaa portit maailmankaikkeuden runsauden äärelle. Jalosta kiitollisuuden asennettasi ja avaudu saamaan rakkautta ja runsautta elämääsi. Enkelisi hymyilevät sinulle.”
Yllytän meitä kaikkia ihmettelyn ihanuudesta (ihan uudesta). Ihmetellään niin kuin silloin kun sitä vielä osasimme. Nyt on taasen tulossa kevät & kesä ja isäauringon lämpö on ruvennut tekemään ihmeitä äitimaan kohdussa ja syntymässä on vaik mitä yllättävää sekä kaunista joten…
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Viittasin rahasoppa- tarinassani vuoden nollatuloihin. Silläkin oli juurensa turhautumisena paperibyrokratiaan.
Hermostuin niin paljon pompotteluun luukulta toiselle et ajatuksissani nakkasin ”pitäkää tunkkinne” ladattuna runsaalla kiukulla.
Seuraavan vuoden tammikuussa ystäväni tarjosi = kustansi mahdollisuuden käydä Rauhanrannassa henkilökohtaisella kyselytunnilla eli kanavoinnissa Hänen kanssaan.
Menin ja kysyin et mistä kiikastaa, mitä en tajua? ”Hän” vastasi lempeästi
”Mitäpä jos menisit uudestaan ja tekisit oman osasi ni minä voisin hieman auttaa.”
Menin Kelaan, istuin odotuspenkillä ja arvioiden ”merkkasin” virkailijoita.
”Toi näyttää kivalta. Ei missään nimessä tuon luokse. Eiku tonne, joo toi eka ja sit toi tai toi, noi veks.”
Näin arvottaen laskelmoi ekotukseni, vaan eipä arvannut mitä tuleman piti. Luukkunumerokseni tuli ykkönen joka sijaitsikin kulman takana jonne en nähnyt.
Askelsin sinne.
Neito kysyi iloisesti ”kerro huolesi” ja minä kerroin.
Hittolainen, meni 15 minsaa ja kaikki paperit kunnossa. Yhtäkkiä nolla nolla olikin vaihtunut numeroiksi tililläni. Olin kiitollisen ällistynyt.
Rahaa on syytä kohdella kuin hyvää ystävää… jos siitä sellaisen haluaa.
Tietysti olin nollavuoden aikana velkaantunut ystävilleni. Soitin jokaiselle, kerroin muuttuneen tilanteeni ja sovin maksuohjelman johon suostuivat.
Muutaman päivän peräst kävin kukkakaupan kautta ja vein virkailijaneitoselle kimpun kukei jolloin toteutui lause
”Kun teet kaksi ihmistä onnelliseksi, olet tavallisesti itse heistä se toinen.”
No mitä opin tästä? Asenteeni muutos mielessäni on avain mihin tahansa.. Ja apua saa ja voi pyytää…
Olipa kummallinen kokemus yhtenä iltapäivänä painokoneeni ääressä kun vielä olin hommissa.
Päiväni oli ollut ihan normaali eikä mitään poikkeavaa kunnes..kesken arkinheiton alistushissiin äkkiä ja varoittamatta purskahdin itkuun.
Piti oikein ”nöyrtyä” ja mennä polvilleen paperilavan viereen. Itkuni yltyi yltymistään, samaan aikaan olin ikään kuin jakaantunut kahdeksi.
Toinen osa minua oli kokijana itkussa ja se toinen kannusti.
Työllä oli hoppu joten mättäsin hissin täyteen, kone käyntiin..tsekkaus et kaik on kunnossa..ja koko ajan itkua pukkas.
Onnekseni koneeni sijaitsi ison salin nurkassa joten sain paettua koneen ja seinän väliin parkumaan. Olin koko ajan sisältä täysin skarppina ja samaan aikaan kahtia jakautunut. Itkeminen yltyi..kone seis..vessaan ja ovi kiinni.
Itkupato vyöryi yli. Se ”toinen minussa” oli tarkkailijana sekä kannustajana..
”Hyvin menee, anna palaa..”
…luotin häneen.
Olin itkenyt silmäni turvoksiin ja samaan aikaan hengitykseni oli muuttunut nopean lyhyeksi jolloin puutumisen tunne lähti leviämään käsivarsiin. Tunnistin oireet enkä ollut niistä huolissani. Annoin palaa vollaten sydämen kyllyydestä pimeässä huussissa.
Joskus vaan pato aukeaa eikä voi mitään… eikä pidäkään…
Könysin viimein ulos veskistä takaisin painosaliin jolloin lähin työkaverini sattui näkemään pärstäni kysyen oitis huolestuneena
”Hei, mikä sul on?”
Vastasin etten tiedä ja kaik on ok.
Hanat eivät olleet ”kaakossa” vaan täysin kierrettynä auki. Piti jo hakea apua viisaampaa joten menin konttuurin yhteen lasikoppiin. Soitin työterveyshoitajalle joka oli lempparini. Hän kuuli oitis puuroutuneesta äänestäni ettei kaikki ole niin kuin piti.
Hän kysyi et olenko tehnyt paljon ylitöitä? Vastasin etten pitkään aikaan.
Seuraava kyssäri oli et mitä on tapahtunut kerro? Vastasin ettei mitään.
Samaan aikaan havaitsin miten ”ketunhäntäpuuhka kainalossani rupes viuhtomaan yhtä sanaa: lomaa..lomaa.lomaa.” Hän vaati minua tulemaan heti.
Laskettuani luurin kuulin miten ovi kolahti takanani. Edessäni seisoi ylin pomoni naisen hahmossa huolestunut ilme kauniissa silmissään
”Mitä sinulle on tapahtunut?”
En tiedä oli vastaukseni, mua vaan itkettää niin pirusti. Hän tuli liki ja otti hellään halaukseen. Siinä meikäläisen nenuli oli työntyneenä pomoni rintojen väliin tuoksuttamassa naisellista sulotuoksua ja itkuni sen kuin yltyi..
Naama turvonneena kuin pallokalla istuin lopulta terveyshoitsun edessä ja kerroin kaiken. Kerroin myös tästä ”kaksijakoisuudestani”, miten se ”toinen minäni” oli kannustanut sanoilla ”jatka..jatka..kaik hyvin..anna mennä, oikea suunta.” Terveysemo kuunteli, kuunteli myös hengitysharjoitteluni.
Onneksi hän ei ollut selvänäköinen sillä otsassani loisti jättineonkirjaimin hokema ”lomaa..lomaa.. paljonkohan saan lomaa??”
Aikansa kuunneltuaan hän totesi ettei olisi kyennyt yhtään paremmin selvittämään itkukohtaustani ja hän kyllä voi kirjoittaa mulle loppupäivän vapaata..
Ärpäleen pärkkäle, poistuin taxilla takaisin hommiin koska painos jäi kesken.
Myöhemmin illalla oli toisessa paikassa joku duunin illanviettojuttu jossa kohtasin työnjohtajamme (mies). Hän kysyi nousujohteisessa jurrissaan
”Mitä shulle oikhein thapahtui..hik?”
Sanoin et kerron huomenna jos oikeasti haluat tietää. Ei koskaan kysynyt enkä koskaan kertonut.
Kun jälkeenpäin tapahtunutta katselin, se kertoi ettei mun kaikkea tarvitse otsarypyssä ymmärtää tahi edes analysoida. Antautuminen itkulle vapautti kulissini siitä et mikä on sopivaa ja mikä ei. Menin läpi Kiinanmuurini kuin taikuri Copperfield konsanaan.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Raha, tuo mieltäni liikuttava väline joka on lyöty jonkinlaisesta metallista & painettu paperinpalalle tai esiintyy virtuaalinumeroina jotka siirtyilevät paikasta toiseen.
Sille on sovittu jokin arvo ja keskinäisten sopimustemme mukaan voin myydä sitä, ostaa sitä tai kuluttaa sitä.
Olen myös yrittänyt varastoida sitä, istua sen päällä, olla kuluttamatta. Olen pihistellyt, olen ollut ahne ja myös kuluttanut koko sydämeni kyllyydestä.
No mitä raha on minulle tuonut? Jonkun verran onnia, tosin katoavaa sellaista. Toteutuneita toiveita, mahdollisuuksia laajempaan liikkumiseen. Anteliaisuuttakin olen voinut toteuttaa sekä holtitonta rahankäyttöä. Kaikki mikä on sisään tullut, on myös ulos mennyt.
Raha voi olla kuin nautintoaine, kahvin lailla… mutta lopulta aina tuo viisauden.
No, kadunko? En, en tippaakaan sillä haahuilemisella/ toivomisella/ ajattelemisella en olisi kyennyt toteuttamaan sitä yhtä ainutta elämäntapaa jota olen intohimolla toteuttanut jo viisitoistavuotiaasta kun huijasin itseni merille, josta lopulta nalkkiin jäin.
Kottikärryllisiä rahaa olen kaatanut maailman meriin jotta olen päässyt keinumahan avarilla ulapoilla.
Käytän useasti kuvakieltä itselleni jossa myös kattilalla on oma paikkansa. Kattilassani yleensä porisee erilaisia keittoja mm. ihmissuhdekeittoa/ käärmesoppaa joka on tulehtunutta suhdekeittoa/ ilolientä ym.. ja tämä rahakeitto se vasta mielenkiintoinen on.
Siellä se porisee ja sitä kautta kertoo, että aihe on edelleen ja aina vaan kovin ajankohtainen. Minulla aitiopaikkana on olla kattilan yhdellä reunalla ja kokemuksellisesti kokea yhtä rahasiivua kerrallaan, että mitä se herättää minussa.
Yhdellä siivulla tai sektorilla sain kokea kohtuullista & säännöllistä rahavirtaa joka mahdollisti turvatun elämisenlaadun. Sen vastakkaisella puolella sijaitsi työ/ tavoitteellisuus/ uhrautuminen ym.. Kun tuota kokemuslaatua tuli tarpeeksi otin yhden askeleen ja jo avautui uudenlainen kokemusmaailma rahasoppaani.
Sektori vaihtui ja elämääni astui runsaus/ runsauden sisäistäminen. Minähän villiinnyin vallan kokonaan. Ei lumisokeus, vaan rahasokeus sumensi kaiken arvostamiskykyni.
Tämän siivun rinnalla toimi energialaatu jota en kyennyt tunnistamaan silloin, tiedän sen nyt ja sen laadun nimi oli ahneus. Ahneus se vasta veijari onkin ja täystyrmäys oli se kun tunnistin olevani superahne.
”Kaikki mulle ja heti”.
Toisaalta sain myös hyvän opetuksen vanhasta sananlaskusta
”Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa”.
Lainasin kavereilleni uskoen hyviin sanoihin. No, voinhan ajatella niinkin, että vanhat karmavelkani on maksettu systeemillä ”hammas hampaasta jne…” Jäin menneisyydessä velkaa jota en maksanut ja nyt se on riihikuivalla kuitattu?
Tuli aika jolloin hyppäsin suoraan edellisen kokemuksen vastakkaiselle puolelle, jossa kokemuskenttääni saapui koettavaksi nolla. Yksi vuosi nollatuloilla. Ihmettelen vieläkin, että miten elin tuon ajan? Kuitenkin ruokaa oli, laskut meni maksuun ajallaan eikä puutetta ollut. Sain sen mitä tarvitsin, en sitä mitä halusin. Äärettömän kiitollinen olen tuostakin kokemuksesta.
Otan askeleen kattilani reunalla, käännän fasaadini kohti rahasoppaa. Soppani porisee iloisesti pulpahdellen. Istahdan katselemaan kiitollisena rahasoppani opetusta ahneudesta ja mitä kaikkea se voikaan tuoda mukanaan.
Olen uudestaan arvottanut kattilani reunankierrolla nuo metallinpalat & paperilappuset. Olen saanut nähdä sekä kokea rahan monet muodot sekä mieleni liikkeet ja nyt näyttää siltä, että rahasoppani saa rauhassa porista. Se on tullut kirkkaammaksi ja siitä kiitos.
Elämässäni on joskus ollut merkillisiä pakkomielteitä paikkojen suhteen, että jonnekin on vain ”pakko mennä” ja syy selviää sitten paikan päällä jos selviää.
Yksi tälläisistä paikoista on ollut Azorit ja sieltä yksi niistä yhdeksästä saaresta jotka ”joku on joskus keskelle Atlantia on ripotellut” eli Terceira.
Oli vuosi 2000 jolloin sinne ei ollut suoria lentoja, oli vain ”vääriä lentoja” eli monen mutkan kautta. No kun kohde oli selkeä, ei kun matkaan ja sieltä olentamme löysimme.
Joskus rantoja kulkiessaan huomaakin kulkevansa oman mielensä rantoja…
Saaren rauha keskellä ei mitään oli hieno kokemus, tai ei ihan ”keskellä ei mitään” sillä jenkkien laskeutumislinja meni suoraan majapaikkamme ylitse josta lentolinnakkeet mennä jyristelivät ees ja taas.
Meddaushetkemme oli syvä yhtenä iltapäivänä ja sen jälkeen rupes nukuttamaan vallan armottomasti.
Vaivuin uneen jossa äkkiä olinkin elävässä kuvaelmassa joka eteni seuraavasti:
”Oli suuret juhlat ja kutsuvieraita paljon, kaikki pukeutuneina juhlavasti. Äkkiä meikä kutsuttiin lavalle jossa minulle juhlallisesti luovutettiin Azoreitten koko perintö. Se käsitti mm. punaviinin kuljetukseen erikoistuneen valkoisen laivaston joka leviää ympäri maailman. Otin perinnön vastaan ja kiitin. Samalla käännyin laajan henkilökuntani puoleen, katsoin heitä lämmöllä ja sanoin että vain meidän kaikkien yhteistyöllä tämä onnistuu”
Ja siihen heräsin. Hmm.. kaikkee sitä tuleekin uneksittua..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Päivän ”epistola” 24.10 Eileen Caddyn kirjasta Ovi Sisimpään kirvoitti miettimään kaikenlaista.
Legendaarinen ’päivän epistola’ vuoden jokaiselle päivälle…
Lainailen lauseiden pätkiä jotka kolahtivat, tässä yksi
”Vaikka jokin oli oikein ja sopivaa eilen, se ei merkitse sitä, että niin olisi tänään.”
No, näinhän tämä menee ainakin minulla, sillä minä jos kuka olen taipuvainen takertumaan eilisen hyvään ja hukkaamaan hetken kauneuden joka on esillä nyt. Hassua..
”Tässä syy miksi sinun on elettävä päivä kerrallaan, elettävä kokonaan ikuisesti läsnä olevassa, loistavassa nykyhetkessä, sillä kun voit tehdä sen varauksitta, ilman ennakkoasenteita, hyväksyt muutokset vastustelematta ja elämä sujuu miellyttävästi.”
Seuraava lause pitää sisällään varsinaisen haasteen ainakin minulle.
”On paljon helpompaa sanoa se, kuin tehdä se.”
Ja näinhän se menee. Mun on oikein sujuvaa puhella elämisestä käsillä olevassa hetkessä kuin olla sitä, olla sata täysillä nyt. Ja nyt tarjotaan haastetta
”Anna turvasi olla Minussa, mutta ei koskaan tilanteessa, suunnitelmassa, henkilössä tai asiassa; sillä tämän päivän asiat saattavat olla mennyttä ylihuomenna.”
Hahaa, niin monasti mun turva on ollut tilanteissa tai suunnitelmissa ja viheliäisintä se on ollut kun olen ulkoistanut turvani toiseen henkilöön. Kaikissa näissä olen kokenut romahduksen, hajoamisen, haihtumisen ja taas on istuttu tyhjän päällä pää tyhmänä. Ja sitten hiukan parantavaa balsamia
”mutta Minä Olen aina täällä, aina ja ikuisesti. Etsi siis Minua, äläkä pelkää mitään..”
Balsamia minulle koska mulla on kokemus Olemisesta ja superkärvistelyä ekotukselleni joka rakastaa muotoja ja niiden nimeämistä. Hehee…
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Yks ystäväni suositteli kerran kirjaa nimeltä Ehdoton Anteeksianto.
Opus löytyi tarttuen mukaan. Selailin sitä, silmäni nappasivat yhden lauseen joka kuulosti suuunnilleen tältä.
”Jokainen ihminen kertoo tarinoita ja mieluummin miinusmerkkisiä.”
Toteamus, niin minäkin.
Olin ja olen työstänyt anteeksiannon teemaa lukuisilla erimerkkisillä terapiakehyksillä joista joillakin avautuen enemmän ja toisilla vähemmän.
Itse anteeksiantoakin on tullut annettua anteeksi miltei loputtomasti ja tarinoihin liittyviä vihojakin on tullut purettua hakkaamalla riekaleiksi melkoisen kasan tyynyjä.
Kuitenkin aina vain huomasin kertoilevani yhtä mehukkaimmista elämändraamani kuuluvaa tarinaani josta sain ja kuulijat saivat suurimmat kiksin hyrinät. Huomasin myös miten tarinan kertominen takasi suurimman huomion sekä kuulijoiden myötätunnon joka olikin melkoista hunajaa ”haavoilleni.”
Jokainen ulostulokerta lisäsi tulta porinakattilassani joka muutenkin tuntui kiehuvan yli reunojensa, en vain tajunnut mistään mitään.
Kuitenkin joku himmeä hajujälki haahuili tajuntani reunamilla, että jossakin on avain jolla voin räjäyttää sontakasani lopullisesti ja ”lopullisesti” olikin tuon kirjan yksi lause
”Päästessäsi tarinan syntysijoille hetkeen jolloin loit sen ensimmäisen kerran, silloin on anteeksiannon paikka.”
Jotain tuollaista muistelen siinä olleen.
Tarinani ”hyppäsi ylös” ja samalla hetkellä minä tipuin ”alas” kokemuksen syntysijoille jossa repesin totaalisesti. Huusin:
”Olen kantanut vihaani kymmeniä vuosia tajuamatta, että edes vihaan.”
Koko menneisyyden tila avautui nykyhetkessä juuri niin dynaamisena kuin sen silloin sisälleni kätkin. Minähän olin aina ollut kiltti poika ja siinä hetkessä tapahtui anteeksianto.
Ei enää mentaalisesti ajatuksella, eikä meditoimalla kauniisti. Tuntemalla viha.
Minä olin se ja samaan aikaan en ollut. Kehittämäni tarina oli tulkintaa josta syntyi vakaus, että juuri näin se tapahtui.. hevonpaskaa tuo.
Pitkäaikaisetkaan oletukset eivät aina ole oikeassa… jos koskaan…
Ison sinisen kirjan opean kässäri on ollut mulle aarre verraton. Lainaan luku 5, siv 18 kappale II Havaintokyvyn muutos
”Paraneminen tapahtuu pakostakin täysin samassa suhteessa kuin sairauden arvottomuus tunnistetaan. Sinun tarvitsee vain sanoa: ”Tämän avulla en saavuta yhtään mitään” niin paranet välittömästi. Mutta voidaksesi sanoa niin, sinun on ensin tunnistettava tiettyjä tosiseikkoja. Ensiksikin on täysin selvää, että mieli tekee päätökset, eikä keho. Jos sairaus on vain virheellinen yritys ratkaista ongelma, sen täytyy olla päätös. Ja jos kysymys on päätöksestä, sen täytyy olla mielen eikä kehon tekemä päätös.”
Vastapelurina oli edesmennyt äitini, joka sanoi mitä sanoi ja tämä poika otti kopin tulkiten äidin sanat etuliitteellä miinus. Sisällytin siihen vihanleimahduksen jonka jemmasin sisimpääni, kas kun meillä ei tunteiltu ja olinhan jo kova jätkä.
Vuosikymmeniä käsittämätöntä uhriajattelua joka tehokkaasti rajasi elämäni tiettyjä osa-alueita. Tyynnyttyäni rupesin katsomaan juttua tarkemmin ja..tilaustyöhän tämä oli.
Kiitos äitini. Väliaikaelämässä oli monen monta mahdollisuutta nähdä koukku vaan en kyennyt koska jumi oli iso.
Mitä opin tästä. Ei koskaan voi tietää, ennen kuin tietää mistä apu tulee. Se voi tulla vaik kulman takaa kirjan muodossa. Kiitos ystäväni hienosta suosituksesta..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Jossakin vanhassa mainoksessa sanottiin:
”Kahta en vaihtaisi joista toinen on Turun Sinappi ja toinen…”
…olkoon minulle vaik meri ja tällä kertaa Punainenmeri joka oikeasti oli ihanan kirkas ja sinisen vihreä. Luin jostain matkailulehdestä, että lähes päivittäin kyseisen meren pinnanalaista maailmaa snorklailee tuhansia ja tuhansia silmäpareja.
Ja mikäs siinä on silmäillessä, koska merenalainen värimaailma niin koralli kuin kalalajeissa on väriherkkuja täynnä. Tuli väkisin mieleen, että luojapojilla vaiko tyttärillä on ollut tosi hauskaa kun ovat luomuksiaan näytelleet toinen toisilleen (ehkä?)
Vaikka Egypti on tietyillä alueilla täynnään esiin kaivettua historiaa & entisajan loiston jäämiä, se ei saanut meikää poistumaan laivasta sillä niin lujassa istui vanha inhokkini sitä jatkuvaa hihassa roikkumista kohtaan mitä koin edellisellä epyktin turneella.
Valtameri ja tietoisuus… toistensa metaforia…?
Oltiin Assuanissa, tarkemmin Assuanin soukissa jonne jalkauduttiin muutaman henkilön ryhmissä koskei isomman kanssa ollut mitään mahdollisuutta edetä. Liian paljon houkutuksia joka nurkalla.
Tämä pienporukkamme yritti edetä kohteliaan huomaavaisesti, vaan ei siitä mitään tullut.
Käsi vinkkas katso, katso..tule, tule.. osta, osta..anna, anna. Kestin sitä aikani ja tylysti ilmoitin erkaantuvani hulinasta vetäen muutkin mukanani olleet ulos kujilta yli rantakadun ja suoraan edessä olleen hotlan ovesta sisään.
Rojahdimme varjon alla oleviin tuoleihin tilaten arabialaiset kaffit. Poissa silmistä, poissa mielestä, kaukana kavala maailma ja suoraan edessä hiljaa virtasi.. ei Don, vaan Niili. Iltapäivän auringossa joella lipuvat felukat & kaikenmalliset jokilaivat siivittivät oloani levolliseen raukeuteen.
Kaffihetken jälkeen tingittiin felukkakuskilla & pojallaan lenkki Niilillä. Ho hoi.. purjeet ylös ja matkaan ensin vastavirtaan luovien joen oikeata reunaa ja sitten takaisin vasenta. Istahdin pienelle etukannelle nojailemaan mastoon. Maisema oli rauhallinen, peräsimessä isäntä joka tunsi tuulen & virtausten metkut.
Venejonon yksi alus nousi ylitse muiden. Koko saattue oli tulossa alavilta mailta, jokaisen veneen ollessa runsaassa lastissa.
Tämä yksi venho jota sain tarkastella, lastina oli mausteita isoissa kukkurakoreissa ja maestro puettuna kuluneeseen mutta puhtaaseen halattiin, hän seisoi hajareisin sekä varmaotteisena peräsimessä ja kun katseemme kohtasivat… katsoimme toisiamme.
Nykyhahmoni kohtasi menneen hahmoni toisessa ajassa toisessa kulttuurissa vai pitäisikö sanoa toisessa unessa…??
Tuon edellisen Egyptiturneen aikana sain muistuman kahdesta muustakin paikasta jonka silloiset elämännäyttämöni näyttelijät olivat mukana nyt uudistuneissa hahmoissa vain sillä erolla, että osasimme lausua uudet vuorosanat, jotka johtivat uusiin ratkaisuihin.
Valtiolla ja valtiolla on oma spiritinsä ja tietysti voin kertoa vain oman subjektiivisen kokemukseni mukaan. Egyptin koin ahdistavana, sitä vastoin naapurimaan Jordanian spiritin kevyen vapauttavana. Mikä valtava ero onkaan kahden naapuruksen välillä.
Toisessa on vallalla jähmeä byrokratia jossa vanha neukkulakin jäi toiseksi ja toisessa puhaltaa suvaitsevainen vapaus. Sitten Aqaban merellisen kaupungin vastarannalla ja ihan lähellä on kolmas naapuri, eli militaristinen Eilat. Israelin turistikaupunki jonka kaduilla aseellinen mies tahi nainen ei ole mitenkään harvinainen näky.
Edes muinainen tarunhohtoinen Petra ei saanut mua ulos laivasta. Petra on yksi uuden ajan seitsemästä ihmeestä joka sijaitsee aavikoiden ympäröimässä vuoristossa kallioiden kätköissä. Muinainen Nabatealaisten pääkaupunki jossa silloinen kumppanini koki oman traagisen menneisyytensä kun siellä kerran kävelimme (vuosia sitten).
Sitä vastoin.. yllätys yllätys… nenuliini luikerteleva arabialaisen kardemummalla sekoitetun kaffin tuoksu viekoitteli viimein olentoni irti kippomme syleilystä ja tämänkertaisen matkakumppanini kanssa löysimme itsemme paikallisesta soukista tuoksuttelemasta hurmaavan ihania mausteiden & kaffien tuoksuja.
Kun oma kielitaitoni ei ole niitä kaikkein sujuvimpia, pyysin kaveriani hoitamaan tilaukseni. Myyjäherran ojentaessa kaffipussiani, hän sanoi (oma tulkittu suomennos)
”Olkaa hyvä madam”??
Kuulin kyllä lausumansa, vaan ei ihan heti mennyt jakeluun. Kurvattiin kulman taakse toiseen puotiin hakemaan muuta ja sitten takaisin ostamaan maailman mahtavinta valkosipulijauhoa puoli kiloa jolla aion haista koko loppuelämäni ja vielä tuonpuoleisenkin.
Oikein jäin kytikselle kuulemaan levitetyin korvin ja mie kuulin ”Olkaa hyvä madam” ärpeleen järkäleen ärpäle josta aasinsiltana muistuma Hakaniemen halliin jossa olin ostamassa jotain leivänkänttyrää. Myyjätär palveltuaan edellisen asiakkaan käänsi katseensa samalla kysyen,
”Ja mitäs teille saisi olla ROUVA?”
Vastaukseni oli mulkaisu murhaava ja äänenimurina kuin karhulla.. ite oot RRROUVVA ja sit me naurettiiin…niiin..
Yksi vielä samaa sarjaa kun vauhtiin pääsin. Sattui samaisella torilla, mutta hedelmäkojun luona. Myyjätär jutusteli joutavia jonkun kanssa. Valuessani paikalle kuulin sanat:
”Kuinka voin palvella ROUVA?”
Edellisestä kokemuksesta viisastuneena mulkaisin vielä pahemmin ja möräytin ääneni jolloin ”jättären” alaleuka tömähti voimalla. Että jos lankeatte joskus loveen hakiksen torilla, olen edesvastuuton aiheutuneeseen vammaan, sillä tärähdys oli sitä luokkaa ettei yliopiston seismologisen laitoksen tutkijat ole vieläkään saaneet selvitettyä mittariheilahduksen syytä.
Ja sit peilin eteen mars…
Mars epäluuloisesti tarkistamaan, et kukas sieltä spegelistä oikein takaisin luuraa, onko muodonmuutos tapahtunut niin savalakalavasti (ei kun salakavalasti) etten muka olisi huomannut mitään.
No.. sama pärstähän siel.. Terve!! Ei sil kyl parta kasva, mut eihän pahoille parta kasvakaan!?? Ja kun ei kasva, tein sen ja tein niin komean, ettei laivalla kukaan tuntenut.
Ei edes ”Erkki”. Botskilla oli luvassa Arabialainen ilta joka tarkoitti asiaan kuuluvaa asustetta. Olin mukaan pakannut vanhan plagiaatin Mestari Moorian asusta jota olin menestyksekkäästi käyttänyt yksissä naamiaisissa.
Pilailuvälinepuodista olin hankkinut mustaa karvanauhaa josta kammalla sain muokattua tukevan parran sekä viikset jotka liimalla nassuun ja sit pärstänvärjäys tummanruskeaksi, ei kuitenkaan kenkälankilla. Päähän keltainen turbaani ja kaiken kruunas pyöreät messinkiset rillit ilman klaseja.
Kun iltaan kuului teemanmukainen ateria, se ei oikein ottanut sujuakseen sillä ne hemmetin karvat tunkivat sopan mukana suuhun, että tuli enemmänkin syötyä niinku karvasoppaa.. pthyiii.
Menestyinkö…, no en. En edes päässyt kolmen parhaan joukkoon sillä rahvas oli puhunut eli äänestänyt. Ei se mitään, miul oli hauskaa, sain kerrankin laskea alteregoni irti hassuttelemaan tanssilattialle ja astuskelemaan daamien varpahille anteeks..anteeks…kas kun kaapuni helmat tunki tielle enkä saanut kunnon tuntumaa takakoipieni reviiristä.
Iltapesussa meni tovi ennen kuin sain karjahtelultani kiskottua parran & raaputettua liiman & pestyä pärstän ja kyl ol mukavaa olla oma hurmaava olentoni. Niin.. jäin vuntsimaan tuota sukupuoliteemaa.
En tunnista olentoani femakoksi, enemmänkin urakoksi (johdettu sanasta uros = urakko, vastakohtana sanalle femme/ female = femakko) Antakaatten anteeksi arvon naamakirjan ladyt nämä jo ehkä hermafrodiitiksi/ androgyyniseksi (ei kuitenkaan kyyniseksi) muuttuvan urakko-olennon sanat jonka muisti pätkii pahasti, et mitä ihmettä mie teen täällä?
Herää kysymys, että onko jäämiä edellisestä/sistä elonkierroista (unista) joissa olentoni oli femme vai onko aikeellinen siirtymä uuteen uneen jossa puen päälleni hameen? Kas siinäpä tuhannen taalan kysymys??
Oma arveluni on ja jos minulta kysytään, vastaukseni ON etten tule takaisin missään hahmossa. Siis.. jos minulta kysytään… VAAN arvaanpa ettei kysytä… jolloin voin avoimesti tulla ulos kaapista.. en vaan tiedä kenen?
Ihmeiden Oppikurssi antaa kuitenkin lohdun/ toivon heräämiselle sillä olen antanut olentani ymmärtää maaelon olevan paikka jossa voin herätä/ tehdä sen ainoan joka hetkisen valinnan joka on joko/ tai.
Mie tuppaan yleensä valitsemaan jokojoko tai taitaijokotai jolloin takaan syväuneni jatkuvan muodossa tahi toisessa ja täällä päällä maan. Hauskaa…ko?
Löysin hienon vastauksen kirjasesta”Yleisimmät kysymykset IOK:sta siv. 50 Kys:22 Mitä tapahtuu kun kuolemme ja mihin me sitten joudumme?” Toistan lukemani valikoidusti noukkien:
”Koska tietoisuus kuuluu luonnostaan jakautuneeseen mieleen, eikä sitä voi löytää aivoista eikä kehosta (vaikka se siellä koetaankin), fyysinen kuolema on pelkkä harha mielentilan loppumisesta, joka saavutetaan kuolemassa.
Vaikka tämä Jumala-eron ajatus projisoituukin kehoon, se silti jää olemaan alkulähteeseensä eli väärään mieleen. Siitä syystä kukaan ei mene minnekään kuollessaan. Vieläkin tärkeämpää on ymmärtää, että se mitä me kutsumme kuolemaksi ei tuo mukanaan valaistumisen tai rauhan tilaa.
Jos ihminen täällä ei lopullisesti ja kokonaan päästä irti egon ajattelumallista, ja sen mukana väärästä mielestä, valaistumista tai ylösnousemista ei voi saavuttaa. Itse asiassa Jeesus varoittaa erityisesti tälläisestä kuolemaa koskevasta eskapistisesta ajattelusta.
”Mitä muita valinnan vaihtoehtoja (minulla) voisikaan olla kuin elämä tai kuolema, herääminen tai nukkuminen, rauha tai sota, uneni tai todellisuuteni? Mikään asia ei kuitenkaan koskaan voi olla oma vastakohtansa. Ja kuolema on rauhan vastakohta, koska se on elämän vastakohta. Ja elämä on rauha. Herää ja unohda kaikki kuoleman ajatukset, niin huomaan, että minulla on Jumalan rauha.”
(Muutin tekstin minämuotoon, koska pohdinta on omaani enkä tyrkytä tätä toisille)
Palatakseni tuohon koko tarinan alkuun (Minareeteista kuuluu imaamin nauhoitettu kutsuhuuto päivän rukoushetkeen. Kumarruksia Mekkaan päin.. se on tuolla…. (kerran lennolla Malesiaan koneen info-tv näytti ilmansuunnan & etäisyyden, että missä Mekka ja sehän pitää oikeaoppisen tietää)
On menossa kolmen päivän juhla joka yleensä venyy viiteen jolloin monen monta lammasta pääsee hengestään ja toivottavasti autuaan vihertäville nummille joissa on vihreää ruohoa enemmän kuin aidan tällä puolen jossa enemmistönä näyttää kasvavan muovikasseja.)
Miten tämä lähti leviämään kuin muinainen Elanto… Siis, ilmiselvästi tarvitsin tämän hajuraon kaikkeen siihen mitä kotona puuhastelen jotta voin olla olentani rauhassa, poissa nykyajan epäjumalani luota jota läppärini edustaa. Kumarrun sen edessä syvään ja se saa olla missä ilmansuunnassa tahansa…
Käsiini kulkeutui kirja nimeltä ”Maailmankaikkeus katoaa” Löysin sieltä herkullisen maininnan ”Henkisestä noutopöydästä” pysähdyin katselemaan, et mitä kaikkea mie olenkaan sieltä elämäntarjottimelleni noukkinut, ällistyin kirjon ollessa laajaa ja niiiin mielenkiiiintoista, että se vähintäänkin takaa syväkuorsaukseni jatkuvuuden.
Yöllä heräsin siihen kun kippomme muutti kurssia ja bunkassa valuin pituussuunnassa pään sanoessa kops.. kun se törmäs seinään ja sit koivet kolahti toiseen ja taas kops.. ja koivet… ja kops…
Ajatuksen virtaa… tilasin kerran yhdeltä taiteilijalta maalauksen johon toivoin hymyilevän Jeesuksen. Aikaa kului eikä mitään tapahtunut. Viimein kysyessäni, et mistä kiikastaa, hän levitti voimattomasti kätensä sanoen ettei kykene sellaista maalaamaan. Juttu jäi siihen. Arvelen, että kärsivä Jeesus on painunut niin syvälle länsimaisen ihmisen (mun) kollektiiviseen kärsimyskehoon (lainaus Tollelta), ettei siitä hevin pääse eroon. Mielenkiintoista……..
Maailmankaikkeus katoaa, sivu 116:
”Kaikki mikä on ikuista – se ei voi muuttua eikä sitä voida muuttaa. Henki on sen vuoksi muuttumaton, koska se on täydellinen, mutta mieli voi päättää, mitä se valitsee palvelevansa. Ainoa sen valinnalle asetettu rajoitus on, että se ei voi palvella kahta herraa.”
Siis.. joko/ tai.. Kokeilin kerran tasapainoilua samaan aikaan kahdella trapetsilla..tipuin molemmilta.
Hoh hoijaa.. ja nyt bunkkaan uneksimaan uusia uneja.
