Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Harvoinpa olen naisen edessä kontannut ja vielä ”ruusuhampaissa” ja jos olenkin, olen tehnyt sen yksin.
Olin lähdössä Kaapelitehtaalle Äiti Amman halaukseen, kun karhuni Sri Jaakko ilmoitti tulevansa mukaan..
Hmm..
No, siinä käytiin jo tutuksi tullut kädenvääntö minäkuvan koskemattomuudesta vai sen nujertamisesta.
Karhu voitti ja sinne mentiin.
Lienee turha mainita etteikö karhu nauttinut kaikesta kokemastaan. Ruusut ostin kummallekin, J sai punaisemman ja sitten jonon jatkoksi. Olin jo aikaisemmin käynyt hakemassa darshan- numeron. Siinä me kontattiin metri metriltä lähemmäksi Äitiä.
Äiti Amman rakkaudellinen kenttä & Krishnan & Kosmisen Äidin & Korkeimman Jumalan ylistyslaulut & meditoivien ihmisten joukko & kukka-asetelmat ja joka puolelta valuva kauneus vahvistivat tunnelmaa.
J oli pollea ruusunsa kanssa ja kun tuli halauksen hetki, J sai kunnian ensin.
Äiti halasi silmänsä loistaen karhua samalla mutisten jotain mantraa, ojensi kätensä avustajalleen jolla väriainekuppi josta koukkas värinapin Jaakon otsalle.
Sri Jaakko pitää korkeista paikoista… niin konkreettisesti kuin henkisesti…
Meikä sai vain lämpimästi nauravan Äidin halauksen mutta en nappia otsaan. Pahemman luokan diskriminointia sanon minä..
Toinen kerta toisessa paikassa jossa oltiin ystävänaisen kanssa aikeissa mennä Äiti Amman halaukseen. Jonoteltiin siinä, tällä kertaa ei kontattu, avustaja porhalti viereen kysyen et josko haluatte mennä samaan aikaan?
Vilkaistiin toisiamme ja vastattiin joo. No minut tempaistiin ensin ja heti perään tämä ystäväneitonen rojahti viereeni.
Siinä me oltiin kunnon rutistuksessa… äkkiä vasempaan takakoipeeni iski kramppi. Oloni oli varsin kaistapäinen sillä yläpäässä oli lämmin halaus ja toisessa päässä järjetön suonenveto joka ryöväs huomioni.
Jälkeenpäin sain kuulla et ystävälläni oli kramppi vatsassa. Heh, siinä kaks kramppikasaa Äidin hellässä halauksessa.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Samankaltaisuuden vetäessä puoleensa samankaltaisia, ryhmämme syntyi kuin itsestään. Tapasimme joka maanantai yhtenä kevätkautena paikassa joka oli kuin tarpeisiimme luotu.
Yksityisklubiksi rakennettu tila jossakin kellarissa jossa sai pitää tarvittaessa enemmänkin ääntä. Harjoittelimme esiintymistä kuvitellun yleisön edessä, spontaaneja puheita, luovaa tanssia sekä äänijänteiden avaamista kurkku suorana.
Tekemisen ilo, nauru, pelkojen ylittäminen sekä kokemusten jakaminen olivat niitä evästeitä joilla toisiamme tuettiin. Kun tuli jytätanssin aika, menin kipsiin ja olin kuin rautakangen niellyt.
Liikkuminen ihmisten keskellä ja vielä rytmiä tavoitellen.. huh!
Kammottavaa oli kokemus jossa kaikki jäseneni tuntuivat olevan eriparia, eikä yhteistä säveltä niiden kesken meinannut löytyä ei sitten millään.
Ensimmäinen ”tuuletukseni” kun voitonriemu piti ulos kajauttaa, se oli jotain onnetonta pihinää. Varsin pian tajusin, että mielikuvista on kysymys, mitä mielessäni kannan, onnistumista vai epäonnistumista, vai kannanko yhtikäs mitään.
Kun näin, etten mitään nähnyt, piti vaihtaa kanavaa ja uudessa projektorissani pyörikin filmi jossa olin notkea kuin spagetti, voimassa kuin raketti jolla tuuletuskanavat täysin auki.
Olen elämässäni saanut jo tuta miten Elämä isolla Eellä haastaa heittämällä valkean hanskan johon minun on vastattava jotta voin todentaa mielikuvani toimivuuden. Kerta kerran jälkeen asiat rupesivat sujumaan, ei kuitenkaan rutiinilla eikä naapuria apinoimalla, vaan aina siitä uudesta olemisen paikasta jossa olin.
Kymmenen minuuttia hikijumppaa, toiset viismin. täysjytää ja sitten minuutti ylös alas pomppien kädet kohti taivaita äänijänteet täysillä onnistumisen tuuletusta.
Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, määrätietoinen harjoittelumme heijastui välittömästi jokapäiväiseen elämäämme, missä ikinä kuljimmekaan. Onnistumisen mielikuvat tukivat niin päivätyössä kuin harrastuksissa, kohtaamisissa erilaisten ihmisten kanssa.
Jossain maaliskuun paikkeilla syntyi ajatus yhteisestä tehoviikonlopusta mökillä maaseudun rauhassa
Ruotsinmaalta tuli vetäjä joka tuki samaa linjaa jota olimme jo niin hyvin harjoittaneet. Viikonloppuun kuului myös tulikävely tai paremminkin hehkuvilla hiilillä kävely.
En ollut huolissani tulevasta, sillä olinhan kävellyt sen jo aiemmin erään tunnetun järjestäjän ohjaamana. Silloinen kekälekävely oli moitteetoman puhdas ja kävelystä syntynyt riemu suunnaton.
Koivunhaloista rakensimme n 8m pitkän ja metrin leveän sekä korkean halkojonon, jonka sitten yhdessä sytytimme tasaisesti palavaksi roihuksi. Palasimme takaisin ylös kämpälle ja jätimme tulihaudan palamaan iloisesti sille raivattuun tilaan.
Jokainen valmisti itseään niin kuin taisi ja ryhmänäkin toisiamme tsempattiin. Monenlaista ajatuksen sekä tunteenvirtaa ajelehti pääni läpi ja epäilinkin täysjärkisyyttäni ettenkö muka olisi kerrasta oppinut.
Ryhmänvetäjämme antoi uloslähtökehotuksen. Kengät pois, sukat pois ja lahkeet käärittyinä polviin marssimme jonossa alas, katseet kiinnittyneinä tuliseen oranssipetiin.
Ryhmästämme yksi vetäytyi, kuusi käveli puhtain jaloin, neljälle lieviä rakkuloita ja kaksi lähti paikalliseen keskussairaalaan.
Toinen jouduttiin kantamaan reppuselässä vastaanottoon kun ei voinut ottaa askeltakaan. Hän joutui jäämään sisään ja meikä viikon sairaslomalle.
Vieläkin muistan ympärilleni kerääntyneen hoitsulauman jotka ihmettelivät jalkapohjiani kun makoilin heidän pritsillään jossakin itäisensuomen sairaalassa. Tohtoritäti seisoi vieressäni kynä sekä paperilehtiö kädessään.
Hän kysymään et missäs tämä tapahtui.. vastasin etten tiedä, kun en tiennyt.
Sitten hän kysyi nautitun nesteen määrää jolla ilmiselvästi epäili hoopouttani, vastasin siihen juoneeni vain kirkasta.. vettä.
Tohtori pudisteli päätään siirtyen muiden taivastelijoiden joukkoon.
Soitin maanantaina pomolleni ja kerroin hieman muunnellun tarinan astumisesta saunan tulipesästä loikanneen kekäleen päälle. Seuraavalla viikolla töihin ankkamaisesti vaappuessani, pomoni heitti kuin ohimennen kysymyksen saunasta,
”Ai, että molemmin jaloin astuit ja vielä eri kekäleen päälle…”
…hyväntahtoinen virne naamallaan.
Viidakkorumpu tai puskaradio on se väline jossa jutut liikkuvat usein nopeammin kuin ajatus ja kun kaikki tuntevat melkein kaikki, rumpu oli pärissyt.
Olin ylpeä sekä tietäväinen ja sorruin vanhaan rutiiniin ajatuksella, että:
“Minähän osaan tämän jo.”
Enpäsvainen osannutkaan.
Kekälekävelymme oli hurjin mitä olin niitä nähnyt, kekäleet osittain vielä paloivat ja koko hauta hehkui tulioranssina. Järkeni sanoi jyrkästi ”EI”, vaan kävelylläpä ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa.
Hyvä valmentautuminen osaavan ohjaajan kanssa on avain turvalliseen hehkuvilla hiilillä kävelyyn, ja sitten kun olen valmis.. otan askeleen.
Ehdottomasti en moiti ketään, enkä vieritä vastuuta kenellekään toiselle. Minun kohdallani oli kysymys virheellisestä asenteesta jonka juuret olivat ylpeydessä. Asennehäiriöinen oli myös kaverini joka jäi sairaalaan sisään. Hänellä se oli näyttämisenhalu, ”vauhdilla ja minä ensin.”
Onnekseni oli juuri ilmestynyt kirja Veteen kätketyt viestit
Masaru Emoto, japanilainen vesitutkija joka on erikoisherkkään filmiin perustuvalla valokuvausmenetelmällä saanut selville, että jäätyneeseen veteen muodostuneet kiteet muuttuvat, kun niihin suunnataan tietynlaisia keskitettyjä ajatuksia.
Hän on havainnut, että puhtaitten lähteitten vesi samoin kuin vesi, johon on suunnattu rakastavia sanoja, tuottaa kirkkaita, monimuotoisia ja värikkäitä kidemuodostelmia. Saastunut vesi tai sellainen, johon on keskitetty kielteisiä ajatuksia, saa aikaan epäsymmetrisiä ja himmeänvärisiä kiteitä.
Sain lääkkeitä särkyyn ym, mutta en käyttänyt niitä. Vuntsin että, kun kerran mielikuvista on kysymys, päätin kokeilla sisäistä visualisointia jalkapohjissani oleviin pulleisiin nesterakkuloihin.
Laitoin käteni hellästi jalan molemmin puolin rakkojen päälle, siunasin omin sanoin niissä olevan nesteen ja kiitin tästä hienosta kokemuksesta. Näin mielessäni miten palorakkuloiden nesterakenne loistaa puhtaimmassa muodossaan luoden suotuisan maaston kehoni toipumisjärjestelmälle.
Tein sen muutaman kerran päivässä ja molemmille jaloille. Parantumisprosessi eteni vauhdilla ja lopulta jalkapohjani olivat kauniit ja puhtaat kuin vastasyntyneellä.
Mitäpä opin tästä? Kieltäydyin kolmannesta hiilikävelystä johon olisin muutama viikko myöhemmin Londoniumissa päässyt sillä yksi kokemuskerta kumpaakin lajia oli tarpeeksi.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Selaillessani joitain vanhoja muistiinpanojani sieltä nousi lause:
Englannin maalla -70 luvulla asusteli tunnettu inkarnaskooppinäkijä nimeltä Iroquos. Hänelle riitti syntymäaika sekä nimi plus kysymys.
Oma kysymykseni oli, että voisiko hän antaa vihjeitä niistä menneistä elämistä (unista) jotka eniten tulevat vaikuttamaan nykyiseen elonkiertouneeni?
Hän vastasi ja vastaus todella valaisi, antaen uusia vihjeitä ajattomalle nykypäivälleni.
Riippumatta menneisyyden hienoista mentaalisista huipuista
”Jostain syystä Sielu näyttää kääntyvän johonkin uuteen elämäntapaan”
ja toinen:
”Todella Sielu tietää ennen inkarnoitumistaan askeleet, jotka se tulee ottamaan.”
Mun pieni rajoittunut mieleni on pohtinut näitä sanoja monen monta kertaa.
Kääntyminen uuteen elämäntapaan…, en tiedä, mutta tämä on arvausta… uusi elämäntapa johti kokemustieni länteen.
Kokemaan läntisen maailman koko ihanuus/ hulluus… huh.. onnekseni en muista.
Mitä tietä lähdemmekään elämää tallustamaan… olemme hyvin tietoisia suunnasta sekä askelista joita eteen tulee…
Monasti olen kuullut lauseen:
”Ihminen tunne itsesi, tunnet muut.”
Miten opin tuntemaan itseni muuten kuin omien kokemusteni kautta.
Mittava läjä viisaita kirjoja on vaeltanut silmieni editse, tietomääräni on karttunut… mutta…
Kokemuksesta syntyvä viisaus on sen lajin tietoa, jota kukaan, ei kukaan kykene ottamaan minulta pois.
Jaan vain omaani, siihen on kuulunut erilaisten elämänmuotojen ääripäiden kokeminen.
Hyvänä vertauksena voi pitää vaikkapa ”luotilankaa”, ensin se heilahtaa toiseen ääripäähän keräten kiivetessään sekä laskeutuessaan kaiken kokemisen siltä matkalta. Sitten on vuorossa toinen ääripää sekä kaikki sen kokemukset.
Kun olen todennut ettei kumpikaan ääripää johda mihinkään, sitten on ollut paluu kultaiselle keskitielle. Luotilanka heilahtelee vapaan kevyesti keskitien molemmin puolin.
Tämä on ollut minun tapani oppia/ kokea maailmaa ja sitä kautta syntynyt viisaus on kokemuksen mukanaan tuomaa itsetuntemusta joka on näyttänyt, että olen ihan tavallinen ihminen. En mystinen/ huuhaa/ erikoinen, ainoastaan tavallinen.
Olin kerran eräässä ryhmässä jossa minua pyydettiin ilmaisemaan teemaa ”Olen ihan tavallinen” kaikilla mahdollisilla ilmeillä ja monta kertaa peräkkäin. Hymyillen, nauraen, surullisesti, mörkkinä, vihaisesti, muristen.. ja ai kun teki hyvää. Monesti toisto synnytti välittömän reaktion joka ei ollutkaan nauru… vaan suru ja itku.
Ryhmä ei puuttunut ilmeelläkään purkautumiseeni, aina kun purkaus oli hiipumassa sain saman kehotuksen, sano omin sanoin:
”Olen ihan tavallinen”
ja jos sisälläni oli purkautumatonta tavaraa, se sai riittävästi rakastavaa tilaa. Purkautuminen jatkui niin kauan kun jatkui ja kun repun se osasto oli tyhjä, sisään astui vapaus sekä valo.
Olen nähnyt lisääntyneen itsetuntemuksen kautta, miten vähän vapaata tilaa minulla on. Niin paljon alas painettua kamaa on kerääntynyt selkäreppuun ja repusta on tullut painava. Onneksi on olemassa monia erilaisia tapoja, menetelmiä, kursseja, terapioita joista jokainen varmasti voi löytää omansa jos tarvetta on.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Selaillessani joitain vanhoja muistiinpanojani sieltä nousi lause:
”Odottamattomat kriisit välittävät sinulle tilaisuuden toteuttaa sisäistä voimaasi ja kykyäsi.”
Jäin makustelemaan sisältöä ja se on niin totta.
Odottamaton kriisini joko lamauttaa tai laukaisee ratkaisuharavan. Lehtiharava on oivallinen malli sillä varsi on se esille noussut äkillinen ongelma. Varsi on pystysuorassa edessäni, varren yläpäästä sinkoutuu reittejä moniin suuntiin jotka kaikki ovat mahdollisuuksia ratkaisuun jota en vielä tiedä.
IOKista olen ymmärtänyt et:
”Ihmeillä ei ole vaikeusasteita”
samoin:
”Jokaiseen ongelmaan on ratkaisu jo olemassa”.
Luottaessani ohjaukseen, niistä monista mahdollisuuksista nousee yksi ylitse muiden jota sit lähden seuraamaan.
Aikoinaan ollessani hommissa keskisuuressa offsetpainossa sain kokemuksen jossa tulin tietoiseksi mielen uskomattomasta kyvystä löytää ratkaisu. Oli kesä, väki lomilla, tuotantopäällikkö joutui sairauslomalle ja minä paikalle jonne en ollut pätevin mut ilmeisesti sopivin koska muita ei ollut.
Jos aiemmin vastuualueenani oli lähinnä oman koneeni tuotokset, nyt ja ihan yht´äkkiä vastuualueeni potensoitui lukemaan multi.
Olin niin pihalla kuin pihalla voi olla.
Keskellä järkyttävää aikataulukaaosta jossa myyjät, asiakkaat, tekijät olivat kimpussani kuin vihaiset herhiläiset ja koko ajan.
Joskus kiire ja vaatimukset tuntuvat liialliselta… mutta ehkä täytyykin vain hyväksyä ja antaa itsensä venyä tilanteeseen?
Valitsinko lamaannuksen, no en.
Kuuntelin heidät yksi kerrallaan, ratkaisutkin löytyivät yksi kerrallaan.
Hektisimmässä tilassa jossa pää oli revetä, menin vessaan, sammutin valot ja istuin pimeässä. Istuin niin kauan kunnes mielikenttäni selkeytyi, rauha palasi, tunnistin sisäisen voiman läsnäolon ja palasin kakofoniseen maailmaan tietäen et voin milloin tahansa muistaa läsnäolon tuoman rauhan.
Ratkaisu koko pakettiin oli ja on edelleen tila sisälläni.
Mitä hulluimmat ideat pulppusivat vapaasta mielikentästäni uuvuksiin vedetyille tuotannon ihmisille. Menin ja totetutin ne, minulla oli hauskaa nähdessäni miten kiitollisuus nostattaa tekemisen ilon ja
”Kun teet kaksi ihmistä onnelliseksi, olet tavallisesti heistä se toinen”.
Olen kiitollinen tästä kokemuksessani ilmentyneestä painekattilasta joka todensi mulle sen et kaikki ongelmani ovat jo ratkaistu.
Tähän pätee IOKin yx ajatus ”sen sijaan et etsit rakkautta ulkopuoleltasi, löydä rakastamisen esteesi sisältäsi” sovellan sitä näin:
”Sen sijaan et etsin ratkaisua ulkopuoleltani, etsin ja löydän opitut, opetetut, omaksutut esteeni sisältäni, annan niiden mennä ja suostun siihen etten tiedä mitään. Etten tiedä mitään antaa mahdollisuuden Hänelle joka tietää minulle parhaan.”
Jesh ja joo.
Palaan vielä painekattilaani jossa koin eläväni, jokainen soluni oli täynnä elämän luovaa energiaa eikä ollut mitään rajaa millekään. Vanha sananlasku sanoo et ”aika aikaansa kutakin” sitten tuli oma aikani palata takaisin ruohonjuurimaailmaani jossa oli tulla masennus et eihän mul ole mitään tekemistä.
Ensin söin tyytyväisenä näkkileipää jossa paljon pieniä murusia (ongelmia) jotka opin ratkaisemaan. Sitten sain jättimäisen jäätelöpallon maiskuteltavaksi ja siinä sivussa jättimäisiä ongelmia ratkottavaksi vain havaitakseni et niillekin oli ratkaisut jo olemassa.
Jotta ympyrä olisi täydellinen, tuli paluu näkkileivän jyrsijäksi (siihen aikaan ei ollut iokkia) mut samoista asioista oli kyse eli asenteesta ”kumman valitsen”. Läsnäolon luovuus vai pään hakkaaminen seinään.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Kaikki tarinani ovat tapahtuneet joskus, olkoon se vaikka hetki sitten, niin minulle se on jo joskus..eilen tai..joskus, ihan sama, tapahtunut on.
Niin seuraavakin kokemukseni joka vain kertoo etten aina tiedä miksi teen jotakin tai miksi matkustan jonnekin.
Oli syysmyrskyt saapuneet ja kesärakkaani eli venhoni ylös talviteloille nostettu. Koko mennyt kesä ja itseasiassa kevätkin oli ollut merkillistä aikaa. Ensihavainnot sain kevään ensimmäisistä vesisateista kun oikealla kädellä sontsaani sormeilin.
Ihmettelin että miksi ihmeessä sormenpääni ensimmäiset nivelet hehkuvat kuin poltinraudat. Ilmiö laskeutui pikkuhiljaa alemmaksi, siirtyi myös toiseen käteen pysähtyen kuitenkin ranteisiin.
Olin ihmeissäni. Huomasin ettei kraanavesi saanut sitä aikaiseksi, ainoastaan luonnonvesi.
Joko taivaalta satava, järvi, joki, tai merivesi. Oltiin kerran saaren kyljessä ankkurissa ja kun tuli ankkurin ylös kiskonnan aika, vain oikea käteni kävi meressä.
Lähdettiin liikkeelle ja hetken kuluttua näytin kumppanilleni et katso, mitä tämä on? Vasen käteni oli normaali koska se ei ollut meren kanssa tekemisissä.
Oikea kämmen rannetta myöten hehkui kuuman tulipunaisena.
Sitä kesti jonkin aikaa, häipyen lopulta..
Edellisen vuoden loka-marraskuussa osallistuin ryhmällemme räätälöityyn seikkailuun joka suuntautui myös Tiibetiin.
Oli pakko ylittää taas yksi vuori koska se oli ainoa tie sinne minne oltiin menossa. Vuoren toiselta puolen lähti tie laskeutumaan kohti Yamdrok järveä joka tarinan mukaan oli yksi Tiibetin pyhistä järvistä.
Olin siihen asti istunut pikkubussimme takaosassa, äkkiä minulle tuli kummallinen tunne ja siirryin ihan eteen. Tie kiemurteli melkein vedenrajassa, ollen välillä sisempänä ja taas lähempänä.
Äkkiä kiljaisin kovaan ääneen ”STOP!”
Bussi pysähtyi, pyysin taukoa ja kipitin ulos tien toiselle puolen kohti rantaa. Mitä lähemmäksi vedenrajaa tulin, jotain lähti laajenemaan (joku olo).
Aivan vedenrajassa käännähdin vasempaan kävelin taas jonkun matkaa ja pysähdyin. Muistan katsoneeni ihan suoraan sinivihreän tyynen järven toiselle puolen. Aurinko paistoi valaisten lumihuippuiset vuoret.
Mitään ajattelematta kumarruin, työnsin käteni veteen ranteita myöten ja tein ”veden siunauksen?”
Kuka meistä tietää miksi teemme mitä teemme… ennen kuin siitä tulee kouriintuntuvaa.
Palatessani bussiin olin hipihiljaa ja ihmettelin…
Palaan tarinan alkuun ja pimeään syysiltaan sillä olin hyvän ystäväni luona vyöhyketerapiassa hoidossa jossa tapanani oli käydä ”vuosihuollossa” eli tsekkaamassa et röörit on auki niin kuin olla pitää.
Hoito oli niin hyvää että melkein nukahdin.. kunnes kiljuin kuin pistetty sika. Oli löytänyt jonkun herkkukipupisteen jota antaumuksellisesti kaiveli.
Sitten hän hämmästyneenä kysyi:
”Mauri, mitäs tämä tiibetiläinen munkki tekee tässä sinun vieressäsi?”
Vastasin että mikä hiton munkki??
Hetken kuluttua hän jatkoi sanoen et sinä olet tuonut hänet mukanasi.. minä ”ööö mukanani..öö”
Hoitsu jatkoi sanoen, että mitäs te pojat oikein olette touhunneetkaan jossakin ajassa..olette molemmat kuuluneet samaan koulukuntaan jonka yksi erikoistumisalue oli veden siunaus.
Munkkikaverini oli jäänyt juntturaan ajattomaan aikaan ja mun piti käydä hakemassa hänet mukaani. Hoitsu ehdotti Herran Siunausta jonka lausuimme yhdessä ja samalla hetkellä munkissa tapahtui ”puff” häipyen minne lie.
Siihen loppuivat kämmenteni paistokset. Kerroin vasta hoidon jälkeen hänelle tarinan taustan..
Niin, mitä opin tästä? En tiedä edelleenkään et miksi menen minne menen, en tiedä mitä tapahtuman pitää ja itseasiassa en tiedä mitään ennen kuin tiedän ja siinä se.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Nyt jo edesmennyt isäni vietti melkein viimeiset elonhetkensä Vanhusten Palvelutalossa. Talo oli hyvä ja hoitokin oli hyvää.
Isäni oli eläessään kohtuullisen ulospäin suuntautunut, kuitenkin ja vanhemmiten se tuiki tärkeä kontaktin otto toiseen ihmiseen jäi vähemmälle ja mies uhkasi erakoitua oikein urakalla.
Minulla oli aitiopaikka saadessani seurata miten mies vanhenee ja miten ennen niin tärkeät asiat menettävät merkityksensä ja toiset asiat nousevat etualalle. Puhuimme paljon, hänen lapsuusmuistonsa olivat kiehtovaa kuunneltavaa ja hän osasi kuvailla ne elävästi.
Vanhuuden lähestyessä keskeiset asiat palaavat mieleen… ja omiin käsiin
Sainkin kuvan rankasta lähtöstartista elämään hänen perhepiirissään 1900-luvun toisella kymmenellä. Varsinkin kaveripiirin kolttosista kun sen ajan puulaivat lastejaan toivat Suomenlahden itäiseen kolkkaan, miten pojat ovat poikia aina vaan ja sukupolvesta toiseen.
Isäni ei koskaan elonsa vahvimmassa olossa kertonut ajasta jolloin hänenkin oli tartuttava aseeseen ja lähdettävä rintamalle. Aistin useasti, että jotain siellä mielen sopukoissa painaa ja joskus yritin ottaa sitä puheeksi, mutta huonolla menestyksellä miehen vaietessa kuin muuri.
Sain hänet lähtemään Rosen-hoitoon, hän kävi siellä puolenkymmentä kertaa lopettaen äkisti. Vasta hänen poismenonsa jälkeen tämä hoitaja kertoi minulle, että he olivat lähestymässä syviä ”kipujemmoja”, jolloin isäni lopetti hoidot.
Niin, kipuun katsominen ei ole niitä kaikkein mukavimpia juttuja, ja jos sen kuitenkin rohkenee tehdä, painolastista vapautuminen voi avartaa / keventää koko loppuelämän.
Maallisen vaelluksensa viimeisellä vuodella hän kerran aukaisi ”Pandoran lippaansa” ja sitten minun alaleukani tipahti kopsahtaen lattiaan ja vain kuuntelin ja kuuntelin. Isä kertoi lukuisista ”läheltä piti” tilanteista ja kertoi myös miten ikään kuin ”varjelus tai suoja” oli alati valppaana hänen vierellään.
Niin paljon muistoja mieltä painamassa, tunsin avuttomuutta kun en kyennyt muuhun kuin antamaan rakkautta sekä läsnäoloani aina siihen käsillä olevaan hetkeen.
Lähellä oleminen / kosketuksen tarve on ihmisen tarve jo pienestä pitäen ja siksi koin arvokkaana sen, että nyt oli minun vuoroni antaa hänelle lähellä oloa, silittelyä, kosketusta, istua vieressä ja vain kuunnella.
Puhuimme paljon anteeksiannosta, luopumisesta, rakastamisesta, irti päästämisestä, elämästä sekä kuolemasta. Puhuimme kuoleman prosessista ja kerran kun hän vielä asui kotonaan, hän kysyi minulta:
”Et arvaa mitä koin viime yönä?”
Ja sitten hän kertoi heränneensä aistimukseen leijumisesta selällään ja kun hän aukaisi silmänsä, huoneen katto oli ihan nenän edessä.
Muistutin häntä tästä kokemuksestaan kun taas kerran makustelimme elämän mysteeriota, että fyysinen kuolema on fakta, sitä vastoin rakkaus pysyy. Välillämme ei ollut mitään epäselvää, ei jäänyt keskeneräisyyttä, ei sanomattomia sanoja, hänen elämänpöytänsä oli puhdas lähteä ja kun aika tuli, kaikki tapahtui kauniisti.
Anteeksiannon syvempi merkitys tuli kerran esille kun vielä asuin siellä edellisessä kämpässäni. Nukuin parvellani ja säpsähdin hereille raivokkaaseen rämähdykseen. Silmäni pomppasivat apposen auki ja kuuntelin… ei mitään.. aivan hiljaista.
Raahauduin silmäripsillä vetäen parven reunalle ja taskulampulla suuntasin valokeilan alas.. Siinä kyljellään seinänvieressä oli pitkä lundiahylly. Ei aihetta toimenpiteisiin ja jatkoin nukkumista. Aamulla könysin alas ja jäin ihmettelemään, että miten tuo kaapin ja seinän välissä ollut hylly voi kaatua?
Nostin hyllyn ylös ja tungin takaisin, sitten kokeilemalla kokeilin, että mikä on sen kaatumispiste ja kyllä siihen aika paljon vääntövoimaa tarvittiin. Kun ei oma miettiminen tuottanut tulosta, piti turvautua viisaampaan.
Soitin samalle ystävälleni joka tästä saaritontustakin kertoi ja kysyin, että mikä.. kerro? Hän oli hetken hiljaa, tehden vastakysymyksen, että onko sukupiirissä isäni puolelta mennyt rajan yli mieshenkilöä lähiaikoina?
Vastasin, että joo, isäni veli? Hän pyysi väittämään isälleni viestin, että heidän välilleen oli jäänyt jotain keskeneräistä ja se pitää häntä ”kiinni”?
Jonkin aikaa myöhemmin kun olin isäni kanssa mökillämme, siinä keittelimme teetä, otin tämän puheeksi. Kerroin kaiken juuri niin kuin se tapahtui.
Sanoin myös, ettei se minulle kuulu miten sen teet, enkä välitä tietää, että mistä voisi olla kysymys, mutta isä jos sinulla on jotain mitä tahansa keskeneräistä / kaunaa jäänyt, niin ole hyvä ja anna anteeksi sekä laske irti sillä haluan pitää hyllyni ehjinä.
Myöhemmin isäni ohimennen murahti:
”Se on tehty.”
ja keveneminen näkyi miehen olemuksessa.
Olin taas menossa isäni luokse vanhustentaloon kun yllättäen karhuni Sri Jaakko ilmaisi vetoomuksensa päästä mukaan. No otin mukaan, hieman aprikoin mielessäni, että mitenköhän iso mies karhuun suhtautuu?
Turha oli pelkoni, esittelin heidät toisillensa ja hieman kertoilin karhun seikkailuista maailmalla. Ilo ja nauru nousivat miehen silmiin kun hän tätä pehmoa pyöritteli, piti sylissään ja halaili.
Myöhemmin illalla kun minulle tuli kotiinlähdön aika, kysyin josko karhu saisi jäädä hänen luokseen? Karhu jäi ja jäi pitemmäksikin aikaa tehden sitä mitä hän niin hyvin osasi, kierrätti rajatonta rakkautta olemuksensa läpi, ollen erittäin mieluisa vieras…
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
On elämännäyttämöni mahtava keksintö.
Kuka sen onkin luonut on ollut nero (no minähän olin). Nykyinen minäisyyteni ei siihen ole kyennyt, joten kyse täytyy olla laajemmasta tietoisuudesta?
Elämä tuo näyttämölleni peilikuvana joka ikinen päivä kaikki ne veljeni joiden kautta parhaiten voin todentaa kulloistakin rakkauden tai rakkaudettomuuden tilaani jota tahdon katsella.
Elämän jokainen nuotti pelataan oman mielen näyttämöllä…
Olin täs yhtenä päivänä menossa erääseen tilaisuuteen. Ennen kotoa lähtemistä vietin pienen hiljaisen hetken jossa muistan pyytäneeni et saan olla jokaiselle vastaantulijalle heijastava rakkaudenpeili.
No alkumatka meni ihan hyvin. Vaihdoin välinettä ja istuin alas.
Seuraavalta pysäkiltä vaunuun astui nainen ja mies. Tuli vaikutelma miten nainen oli ohjaavampi puoli suhteessa mieheen.
Seuraavaksi mieleeni syntyi ”ajatusluulo” et miehellä on vähintäänkin karmee kankkunen?
No niin, tilaamani näytelmä sekä näyttelijät olivat kukin rooleissaan ja minä olin katselijana sekä kokijana.
Mitä koin? Ensimmäinen mikä nousi ylös, oli häpeä.
Eikä se ”häpeä” hänessä ollut vaan minussa.
Häpesin sitä miten kaikki näkee kuinka vapisevassa tilassa minä olen sillä itseänihän siinä katselin. Omat muistoni (karmeista kankkusista) tunkivat pintaan.
Sain taas loistavan tilaisuuden ja hienon palautteen ”rakkauden peililleni”, olla armollinen itselleni ja anteeksi antaa. Kiitos veljeni.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Sain hyvän palautteen aiheesta yhtenä kesänä kun suustani livahti pullea sammakko.
Olimme vuokramökillämme silloisen kumppanini kanssa. Mökki sijaitsi lahdenpoukamassa, matkaa toiselle rannalle oli ehkä alle sata metriä ja siellä toinen rantamökki.
Elokuun pimeät illat ja yöt olivat tämän kertaisena näyttämönämme. Ukkonen oli juuri meuhkannut jättäen jälkeensä runsasusvaisen näkymän järvelle.
Sitten aukeavan aamun tunnelmissa tuli nesteenpoistotarpeille lähtö jolloin meikä kurvasi talon taakse, kumppani etuoikealle pensaan katveeseen.
Tullessani takaisin sihahdin:
”Hei, älä nyt siihen..johan naapuritkin näkee..”
ja menin takaisin peiton alle.
Kumppani könysi vierehen ollen hetken hiljaa…sitten tuli ärähdys..
”Ja minähän en tuota paskaa ota vastaan, kyllä sellaisen myrkkyinhotuksen sinkautit. Ei ole minun juttuni tuo”
ottaen samalla fyysistä etäisyyttä.
Huomasin miten närkästykseni sekä kiukku nostivat päätään. En kuitenkaan ollut riittävän kyvykäs juuri sillä hetkellä tätä häiriötä kohtaamaan. Käperryin liemiini ja yritin nukkua.
Aamusella hän ensimmäiseksi kysyi:
”Mauri, onko sinulla selvittämätöntä häpeää sillä minä en suostu ottamaan sinun skeidojasi. Selvitä ne itse ole hyvä!”
Samalla hän kävi läpi omaa toimintaansa aamuyön episodista. Kun sitä kuuntelin, mun oli pakko myöntää hänen olleen oikeassa vaan en sitä sanonut koska oma torjuntani sekä ”viattomuuteni” ei suostunut näkemään sitä et häpeä oli omaani.
Hän suositteli mulle että istuisin hetken tämän teemani kanssa koska muuten siitä oli tulossa iso mörkö välillemme. Istuin alas ja pyysin Luotsiani (Pyhis) avaamaan ymmärrystäni näkemään kaikki ne häpeät jotka toimivina elementteinä mellastavat psyykessäni.
Sisäinen puhdistava kuhina liekehtii joskus niin, että tilanteet tuovat sieltä tavaraa väkisin ulos…
Hetken kuluttua esille rupes nousemaan isäni häpeät, samoin äitini häpeät. Olin ottanut ne kaikki omikseni lisäten soppaan vielä omani. Tunnistin miten moninaisimmat häpeän laadut/ syyllisyydet olivat rajoittaneet elämääni ja miten niistä kumpuavat pelot olivat tehneet saman.
Ymmärsin miten voimakas maton alle kätketty kauna tulee etsimään oman purkautumistiensä ja jos ei sanoina, sitten jonain kummallisina tunteenpurkauksina vailla suoraa asiayhteyttä juuri käsillä olevaan, aivan kuten sammakkoni.
Testin paikka on elävä elämä ja se kyllä tulee näyttämään, onko irtipäästöni mennyt perille. Olin juuri lopettanut istumiseni kun kumppanini tulla pelmahti ovesta. Hänen huudahduksensa oli ”sinä teit sen!”
Rauha sekä levollisuus olivat seurausta tämänkertaisesta sipulinkuorinnasta. Kiitos peilini. Mitäköhän seuraavaksi??
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Muinaisen työpaikkani keittiön kaapin oveen ilmestyi lappu:
Älä heitä maitotölkkiä roskiin. Pese se, taita se ja tunge toisen sisään kunnes ”patteri täynnä on”.
Silmäni lukivat lapun moneen kertaan ja käsi lennätti tölkin roskiin.
Ties kuinka monta maitotölkkiä olinkaan roskiin lennättänyt ennen kuin syttyi lamppu.
Olin taas lukemassa päivän tölkkiepistolaa ja juuri kun tölkki oli kädestä melkein irtoamassa, luetun ymmärtäminen oli kiirinyt aivojen komentokeskukseen ja sieltä viesti siirtynyt käden koukistajaan joka hitaasti hilasi melkein menetetyn tölkin takaisin.
Tölkki pelastettu!!!
Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Silmäni lukivat aivojen ollessa kerrankin kirkastetussa tilassa:
”Pese tölkki. Taita se ja tunge toisen sisään.”
Ensimmäinen kiila oli isketty automatsiooni hihiii ja jossain harmaissa poimusopukoissani oli vankka tieto, ettei paluuta entiseen maitotölkkien välinpitämättömään kohteluun enää ollut. Minusta tuli pelastaja…. tölkkien pelastaja vailla vertaa.
Sama toistui kotonani. Ennen kaikki lensi roskiin ja lajittelematta.
Exäni ”pelasti biojätteet roskiksestani ja hellän huolehtivan rakastavasti KÄÄRI ne sanomalehtipaperiin, lopulta itse kantoi aarteensa ruskeaan haisevaan biojätepönttöön.”
Hmph oli reagointini.. kunnes. Kunnes laki tavoitti meikäläisenkin.
Kun mielenmuutos iskee, se voi olla pysyväkin… kunhan sitä ei vastusta 🙂
Jossain mielenhäiriössä tuli kerran ostettua biojätepusseja rulla. Ämpäröin ensin yhden ja kokeeksi (näin lupasin itselleni) kokeillen lajittelua… Hitto, nythän lajittelen kaiken ja keittiön nurkkani uhkaa laajeta yleiseksi jätekasaksi tosin lajitelluksi.. joten himo se on lajitteluhimokin.
Näyttää siltä, että meikäläisen elämässä tuo himojen summa on vakio. Kun yhden saa joten kuten heitettyä pihalle, jo toinen on ovenraossa tarjoamassa ihteään. Huomaan pihalla motkottavani taloyhtiön väelle, että LISÄÄ lajittelupönttöjä pitää saada ja erilaisia… näkisittepä irvistykseni silkasta ilosta…
Tuli mieleen erään menneen vuoden loppuaika jolloin soitin isännöitsijälle ja narisevalla äänellä valitin jäteaitauksesta. Muutaman viikon kuluttua oli uusivuosi ja se koko helkkarin jäteaitaus paloi. Enkä se muuten ollut minä joka….
Mitäpä opin tästä? Vaikkapa sen ettei paluuta entiseen ole.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Sattui hauska kokemus Perun Cuscon lähellä olevassa vanhassa inkojen amfiteatterissa syyskaudella yhdeksänviisi.
Meitä oli Suomesta lähtenyt runsas kymmenisen henkilöä osallistumaan jenkkiguru Solaran isoon tapahtumaan.
Jos muistan oikein, teemana oli ”yksi olento” ja luvassa lukuisia harjoituksia, seremonioita niin sisällä hotelli Cuscon juhlasalissa kuin ulkona inkojen pyhillä paikoilla.
Solaran sekä Sri Jaakon (pehmokarhu) yhteistyö alkoi jo Suomessa aiemmin samana keväänä olleella kurssilla. Ihastus oli molemminpuolista jopa niin, että Solara vaatimalla vaati karhun mukaan tuloa Peruun.
Minun kanttini ei sallinut karhun mukaan ottamista, siksipä ällistykseni olikin melkoinen kun sisään hotlaan tullessani näin silloisen kumppanini selkärepussa Sri Jaakon.
Hän oli tullut omia reittejään pohjoisen kautta muutama päivä myöhemmin. Karhu ulos repusta ja kuin tilauksesta Solara saapasteli ohi. Jälleennäkeminen heidän välillään oli riemukasta katseltavaa. Solara vei karhun mukanaan juhlasaliin, jossa oli alkamassa iso meditaatio.
Hän esitteli porukalle Sri Jaakon, istutti hänet keskelle lattiaa sanoen:
”Sri Jaakko ohjaa tämän meditaation”
…käveli paikalleen ja istui alas.
Monikansallinen joukko ihmisiä eri puolilta maailmaa oli kokoontunut yhteisen innoituksen sekä idean puolesta. Meitä oli n. 150, joukkion aiheuttaessa melkoista hämmennystä Cuscon kaduilla kun lähes kaikki olivat pukeutuneet valkoisiin paikallisten poncho-kauppiaiden tehdessä hyvää tiliä.
Juhlasalissa oli isoja meditaatioita, luentoja 11:11 teemasta, erilaisia herkkiä kohtaamisharjoituksia sekä tunnin välein vaihtuvat energiavartijat.
Salin kulmissa sekä keskellä vastakkain tuolien päällä seisoen urhoolliset vapaaehtoiset ylläpitivät yhä vahvistuvia energioita aina kun sali oli käytössä. Satuin olemaan paikalla kun taas vaihtuvia vapaaehtoisia kyseltiin, oli muutamia yli-innokkaita jotka olivat sitä mieltä, että läpimenojuttu ja hommastahan selvitään mennen tullen.
Sopimuksena oli, että jos rupeaa heikottamaan niin käsi ylös ja vaihto on paikalla. Ei noussut käsiä, sitä vastoin kuului romahduksia, kun nämä läpihuutona nousseet tippuivat yksi toisensa jälkeen. Finskit hätiin ja muutenkin Solara tuntui arvostavan suomalaisryhmämme läsnäoloa.
Tapahtumasta on kulunut aikaa jo sen verran etten enää muista kaikkien paikkojen nimiä joissa näitä ulkoseremonioita tehtiin. Taas yhtenä päivänä pikkubusseilla köröteltiin Cuscosta jonnekin ja siellä jossakin sijaitsi inkojen ikiaikaisen Aurinkotemppelin muruset.
Busseista ulos sekä jonoon järjesty, sitten koko joukko hitaasti askeltaen molemmat kädet ylös siunausasentoon nostettuna vaelsimme vuorten keskellä olevalle seremoniapaikalle.
Kohti aurinkotemppeliä askelemme vääjäämättä vie…
Solaran esikunta oli ylhäällä muurin päällä ja Solara alhaalla muurin edessä molemmat kädet ylös ojennettuina. Menojen jo jonkin aikaa mentyä, huomasin vasemmasta silmänurkastani miten rinteen yli kapusi mies.
Mies oli auringon ahavoittama ja hän tuli osallistumaan omalla kielellään tähän yhteiseen aurinkotervehdykseen. Vaan eipä sopinut kaikkitietävien raamiin.
Ensin hänet hätisteltiin hieman kauemmaksi kun häiriköksi koettiin. Mies siirtyi oikealle puolelleni, katselin tyrmistyneenä miehen kohtelua varsinkin kun tiesin hänen tietävän.
Hetken kuluttua hänen ilmeensä tuli hyvin vakavaksi sekä surulliseksi. Nopeasti käännähtäen hän lähti reippaasti laskeutumaan alas portaita jotka johtivat isolle toriaukeamalla. Nakkasin karhun kumppanilleni ja juoksin miehen perään.
Kun pääsin alas, tämä mies oli jo melkein katoamassa kujille. Huusin suomeksi jotain… hän pysähtyi ja käännähti samalla tullen lähemmäksi. Katsoimme toisiamme syvälle silmiin ja puhuin suomeksi samalla osoittaen ylös.
Hänen syvät tumman viisaat silmänsä pysäyttivät löpinäni. Äkkiä teimme jonkin ”käsimerkin” jonka osasin, vaan en enää muista, sitten hän laittoi oikean käden sydämelleni ja sanoi ”sinä olet Inka sydämeltäsi” (tiesin sanat, vaan en kielellisesti). Viimeinen viisas katse ja hän oli poissa.
Olin pöllämystynyt tapahtuneesta seisoessani autiolla torilla yksin. Kumppani tuli hetken kuluttua kysyen, että mitä tapahtui kerro.. kerro.
Vastasin etten tiedä samalla kertoen tuon edellisen. Jalkani toimivat nopeammin kuin mieleni, jonkin minussa tietäen enemmän kuin minä.
Muutama päivä myöhemmin toisessa paikassa, olimme jälleen työstämässä ”yhtä olentoa.”
Koko paikalla ollut porukka 144 jaettiin ensin kolmeen ryhmään ja sitten puoliksi, vielä kerran puoliksi ollen 12, ja lopulta niin, että meitä oli kolme jonossa jotka kävelivät ”yhtä askelta” tarkoittaa samaan tahtiin.
Kun se onnistui, ryhmään liitettiin toinen joten meitä oli kuusi. Sitten 12…24…48…96… Oli mahtavaa katsoa miten koko lauma onnistui askeltamaan samaan tahtiin ympäri kenttää lopulta totaalisesti seoten askelissaan…
Harjoituksen päätyttyä olimme pienen ryhmän kanssa kokoontuneet kentän nurkkaukseen. Paikalle saapui vanha intiaanimummo syvään uurtuneine kasvoineen joissa kirkkaat silmät tuikkivat.
Hän juuttui keskellemme ja suuntasi katseensa meikäläiseen samalla posmottaen, että
”vie häneltä terveiset Aurinkojumalalle kun menette Machu Picchulle, muista varmasti.”
En taaskaan tajunnut mitään, paikalla ollut kielitaitoinen suomensi, mutta itse jutusta olin ymmälläni, että miksi ne on mun kimpussa??
Tarkoituksemme oli yöllä tehdä iso Timanttitähtiseremonia ylhäällä Machulla. Ylhäällä ei saa olla yötä, ymmärsin rivien välistä, että jonkin asteista voitelua oli käytetty jotta voimme toteuttaa juttumme.
Porukka oli paikoillaan ylhäällä nurmikentällä odotellen H-hetkeä puolen yön tietämillä muodossa jossa jokainen tiesi paikkansa sekä tehtävänsä. Ilta rupesi pimenemään, ja kirkas tähtitaivas avautumaan. Istuin ponchooni kääriytyneenä johonkin muuriin nojaten, äkkiä välähti salama… sitten toinen, taivaan ollessa kirkas joka suuntaan.
Kuitenkin alle aikayksikön taivas oli vetäytynyt pilveen ja jo tippui muutama pisara… sitten toinen.. ensin tuli tihkusadetta… sitten tuli ääni joka kertoi kohinasta ja kohta kaatosade oli niskassamme.
Samalla taivas repesi mahtavimpaan räiskintänäytelmään mitä oln koskaan kokenut. Seremoniaan valmistautuneet luikkivat häntä koipien välissä kuka minnekin suojaan kentältä joka oli äkkiä muuttunut mutavelliksi.
Ihmiset päättivät tehdä seremonian, mutta Taivaan Ukko Yli Jumala päättikin toisin ja pyyhkäisi yhdellä puhalluksella nuo mahtipontiset ihmiskirput huitsin nevadaan.
Jytinä sekä jylläys kesti aina aamutunneille saakka, koko alue oli vaarallinen liikkua, koska pimeys ja liukkaus kuorruttivat lähes jokaisen joka yritti vessaan päästä, kas kun yli puolella jylläsi mahanpohjassa ihan oma ukkosripuli.
Ennen Machulle menoa, olimme taas yhdessä harjoituksessa amfiteatterissa joka oli esiin kaivettu sekä entisöitävänä. Ryhmän edessä kulki neljän perulaisen musikantin ryhmä välillä rumpujaan pärisyttäen sekä pillejään lurisuttaen.
Kallioon nojaten ennen yöllistä seremoniaa Machulla…
Jono askelsi kohti auringonkärventämää kattilaa. Kattilan pohjalla jouduin yhden sakaran kärkeen tarkoituksella pitää sen osan energiat kasassa.
Ainoa mitä pystyin pitämään kasassa, oli puristaa kankkujani yhteen etten olisi paskantanut housuihini ja sama ongelma tuntui olevan monilla…. sakaran vartijasta oli tullutkin pakaroittensa vartija…
Niin, mitä opin tästä? Ei o heleppoa olla pyhä sano mauri 🙂
