Kirjoittaja: Mauri Rantala

Tein pitkän työurani offsetpainoissa ja varsinkin tässä viimeisessä tuntui olevan pullonkaulatukkeita vähän joka puolella. Palavereita pidettiin, mietittiin kaikenlaisia vaihtoehtoja jotka toimivat sen aikaa mitä toimivat.

Paluu entisiin toimintamalleihin oli niin helppoa joten hommat jatkuivat niin kuin ennenkin. Sitten kerran sain heurekan ja kirjoitin pomolleni kirjeen ”Rakas esimieheni, kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa…” (oli muuten mies hihii..)

Kerroin siinä ajatukseni miten koko painon tuotannonläpimenoja voidaan selkeästi parantaa. Pomoryhmä käsitteli asian ja meikä siirrettiin yleismieheksi. Koko entinen toimenkuvani meni uusiks.

Kun muutos on ainoa toimiva elementti, kerran yks painajista lähti talosta jolloin mut palautettiin painokoneeni sarviin. Muutos uudesta vanhaan synnytti melkoisen kapina-aallon korvieni välissä.

No aikaa meni eteenpäin, tuli uusi painaja taloon ja sain jälleen siirron kaikentekijäksi. Olihan huikea kokemus kun sain katsella ensinmainitun kokemuksen energioita/tunnelmia ja tämän jälkimmäisen sillä ”sorvin” ääressä olin sidottu ja jälkimmäisessä kuin villi varsa laitumella.

Sitten, harjoitushan tekee mestarin vai miten se meni, mutta taas painosta lähti kaveri opiskelemaan myynnin ihmeellisyyksiä ja minä sain siirron vipujeni ääreen.

Tällä toisella siirrolla meteli sekä purnaus korvieni välissä vastasi suurta sinfoniaorkesteria, tosin epävireistä.

Olin satavarma, että nyt minua oli kohdeltu tosi väärin. Että Minä joka Olin Antanut Kaikkeni ja Vielä Enemmänkin, että Minun Loistavaa Työsuoritusta & Uhrausta ei Arvosteta Tippaakaan.

Ekotukseni riehui täysillä synnyttäen mielipuolista tunnesaastaa jota levitin kuin automaattihyrrä joka suuntaan.

Tuli taas siirto vapaille laitumille, mutta kun elo on yllätyksiä täynnä ni se on ja vielä kerran mut palautettiin painokoneeni rakastajaksi.

Nyt se tapahtui..mielimyllyni oli ihan hiljaa, ei kapinointia, ei arvosteluja, ei murinoita, ei syyttelyitä, ei yhtään mitään ja tein hommani paremmin kuin koskaan. Antauduin olemaan hetkessä…

Ja vielä kerran tuli siirto villien ja vapaitten varsojen laitumelle tekemään kaikkea sitä mitä kukaan toinen ei viitsinyt tai halunnut tai jonka toimenkuvaan se ei kuulunut. Mielimyllyni oli ihan yhtä hiljaa.

Jotain tapahtui korvieni välissä sillä viimein ymmärsin et kaikki oli ollut oikein koko ajan ja ainoa merkittävä muutos oli tapahtunut asenteessani, ulkoinen oli niinkuin ennenkin. En silloin tiennyt IOK:sta yhtään mitään, enkä tiedä vieläkään. Vain sen tiedän että asennemuutoksen mahdollisuus valintaan on yhtä vanha kuin ihminenkin ja tän kanssa harjoittelen joka päivä..

PS. Jos et ole vielä kurkistanut Ihme-kurssin sisään, teepä se tänään. Ihmeitä kaikki tyynni. Terv. toimitus

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Näyttämö on valmis, näyttelijät paikalla mut vuorosanat puuttuvat koska niitä ei ole. Kukaan näyttelijöistä ei tiedä mitä seuraavaks tapahtuu. Taustalla on kaks ”potentiaalia” odottamassa et kumman niistä yksittäinen näyttelijä valitsee ja nämähän ovat Rakkaus ja Pelko.

Valinta tulee määräämään lausutut vuorosanat joita kukaan ei tiedä..nyt? Jokainen reagoi oman valintansa mukaan.

Muunnan vielä ton ”rakkaus” sanan muotoon rakastaminen, koska sillä on merkitysero toiseen muotoon joka on rakastuminen. Rakastuminen on henkilökohtaista, omistavaa, kohdennettua siihen yhteen.. Rakastaminen on ei henkilökohtaista, ei kohdennettua.

Rakastaminen on jotain mitä mun persoonallinen mieleni eli ekotus ei tajua. Se menee yli ymmärrykseni ja kun menee yli, se tuo mukanaan puutteen et minulta mauri puuttuu jotakin eli kohde jolta saan jotakin.

Ekotukseni on tottunut vain siihen toiseen muotoon joka on henkilökohtainen rakastuminen ja sen mä osaan.

Kerronpa maurin rakastumisista. Mun kokemuksessa jokainen henkilökohtainen rakastuminen on päättynyt eroon jossakin muodossa.

Eron tuskan kaikki laadut on tullu koettua myös tän elonkierron aikana. Kaikki rypemiset, draamat, kivut, epätoivot, tuskat etc.. on kokemuksessani.

Rakastumisen muoto on muunnoksessa rakastamiseen ja myönnän ettei ole ihan helppoa, koska se tarkoittaa luopumista, antamista, luopumista, antamista yhä uudelleen ja uudelleen.

Joka kerta kun onnistun liukumaan tilaan jossa vallitsee rakastaminen, koen vahvan virtauksen läsnäoloon jossa on kaikki. Vaan kun ei ole pysyvää tuo. Se toinen on tarjoamassa sitä vanhaa opittua koko ajan.

Lankeilen vanhaan malliini jatkuvasti ja joka kerta sielt nousee puute, et mult puuttuis jotakin hahhah!!

Nauru sen takia ettei voi muuta kuin nauraa. Ekotukseni haluais tietää/varmistaa et rakastumisen kohde on olemassa vielä tänäänkin, vielä nyt, vielä nyt, vielä nyt ja se vahtii, pelkää, luo kauhukuvia jos niin ei olekaan. Tää on ihan perseestä, mä en jaksa tätä. Täytyy olla toinenkin tie. Ja se on rakastamisen tie jossa ei ole mitään varmaa.

Mistään en ole kuullut et Jumala olis rakastunut poikaansa, sitä vastoin olen antanut itseni ymmärtää et Jumala rakastaa poikaansa, siis myös minua. Ehdoitta.

Ekotukseni maailma on ehtojen, sääntöjen, kieltojen maailma ja riittää kun katsoo ympärilleen luomassani maailmassa jossa vallitsee itku ja hammasten kiristys.

Olen tullut kohtaan jossa mun on tehtävä valinta, kumpaan samaistun, kumman otan johtotähdekseni, kumpi tuo mukanaan iloa. Ei aina helppoa mut olen valintani tehnyt. Täs pienes stooris on se mitä ja minkälaisten asioiden kanssa elän tällä hetkellä.

PS. Jos et ole vielä kurkistanut Ihme-kurssin sisään, teepä se tänään. Ihmeitä kaikki tyynni. Terv. toimitus 🙂

Mistä pelot tulevat?

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Mikä minua oikeasti elämässäni ohjaa?

Minulla on pää täynnä toinen toistaan hienompia ajatuksia kaikesta siitä, miten asioitten pitää olla, miten niiden pitää mennä? Vaan kun eivät mene niin kuin minä haluan.

Kerronpa omani joka tuo esille sen ettei kaikki aina ole sitä miltä se näyttää.

On monia ihmisiä jotka ovat onnistuneet elämässään. He ovat omien elämiensä menestyjiä.

Jotkut heistä ovat jalostaneet oppimansa kirjoiksi, jotkut ovat ruvenneet opettamaan esimerkillään ja loput miten vain ovat keksineetkään sanomansa eteenpäin viemiseksi.

Sain kerran ystävältäni kysymyksen:

”Voisiko olla kyse menneisyydessä luoduista malleista joista alitajunta ei osaa laskea irti”?

Vastasin etten tiedä, mutta voin joitain niistä jäljittää omalta kohdaltani. Tosin yksin ja omin voimin en sylttytehtaalleni ole päässyt.

Onnekseni lähelläni on ollut ihmisiä jotka ovat olleet hyviä oppaita.

Syventyessäni aiheeseen totesin, että siellä ne ovat sisälläni kaikki ja tosi hyvässä tallessa sabotoiden useimpia upeita aikeitani.

Viimeinen jonka jäljille pääsin, on melko tuore ja se johti syntymääni. Olin hyvää vauhtia syntymässä, kun päätinkin peruuttaa (nykykielellä se vois olla jotain seuraavaa ”äh, emmä viitsi, ei tästä kuitenkaan mitään tule”) ja tästä lähti ketjureaktio.

Aina kun elämä tarjosi tietynlaisen haasteen, tartuin siihen innokkaasti…mutta… jätin kesken.

Upeita ideoita… äh ei siitä mitään tule kuitenkaan…

Tarina toistui ja toistui kunnes, kunnes laki astui voimaan. Olin huomannut järjettömän käyttäytymismallini jolle ei ollut päätä eikä häntää. Oli aika hakea apua.

Ystäväni kysyi yhden kysymyksen, ”kerro päällimmäinen asia mikä sinua häiritsee juuri nyt”?

Kerroin, ja siitä lähti ketju joka johti ensin yhteen muistumaan ja sitten toiseen muistumaan.

Palattiin alkuun ja sama uudestaan, mieleeni muistui lisää samankaltaisia tilanteita. Näin jatkettiin kunnes päädyin syntymääni.. ja sitten BINGOO koko dominoketju kaatui.

Edellinen oli ”noin” kuvaus tapahtumasta.

Toinen muistijälki menneisyydestäni sijoittuu aikaan kun tuli ryypättyä kuin hinaaja. Olin vanhassa neukkulassa kännissä kuin käki. Paikalliset frendini tekivät parhaansa ettei janojuomat loppuneet.. eikä musta kaviaari.

Söin sitä ja päätäni rupesi särkemään ihan tajuttomasti. Oli pakko vetäytyä kämpille, ängetä suihkuun ja yrjötä molemmista päistä.

Tästä seikkailusta jäi jälki, muistijälki joka välittömästi palauttaa tuon kammokokemuksen mieleeni ja riittää, että saan vain hajujäljen mistä tahansa joka muistuttaakin kaviaaria ja jo syvä inhotus nousee pintaan.

Vaikka tiedän satavarmasti ettei nykykokemuksella ole mitään virkaa menneisyyteni kanssa, en voi mitään.

Vuosien varrella olen saanut noukkia eri ikäisiä minuuksiani vähän sieltä ja täältä. Mitä se on tuonut mukanaan… eheytymistä ihan ensin.. ja eheytymistä toiseksikin.

Työ jatkuu sillä pitihän minun käydä hakemassa vastasyntynytkin, joka ei ensin halunnut syntyä ollenkaan…. äh ei tonne viitti mennä, ei tästä tuu mitään kuitenkaan… niih… ja taas muistin nauraa.. 

Unessa

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Pohtiessani taas kerran syntyjä syviä sekä elämän mielekkyyttä pääsemättä kuitenkaan puuta pidemmälle, sain nähdä seuraavana yönä ns. selväunen.

Unitarinassa menin satamaan. Satamassa odotti suuri laiva.

Kapusin lankonkia ylös ja saman tien komentosillalle. Nojailin komentosillan vasempaan siivekkeeseen josta katselin aluksen irtautumista laiturista.

Päivä oli kirkkaan aurinkoinen, yllä sininen taivas, jokunen lokki kaartelemassa kauniisti ja meri tyyni. Kun tiirailin alas mereen, näin täysin kirkkaasti syvälle merenpohjaan asti.

Näin myös äärettömän vaaralliset karikot joita aluksemme hienon hienosti väisteli. Tunsin miten laivan konehuonesydän jumputti tasaisesti.

Tullessamme avomerelle huomasin kysyväni, että missä kaikki ovat? Kuulin äänen sisälläni vastaavan.

Sinä olet laiva. Sinä olet miehistö. Sinä olet kapteeni. Minä Olen luotsi ja siihen heräsin.

Fyysinen olemukseni on laiva.

Minuuteni kaikki osaset ovat miehistö ja persoonallisuuteni on kapteeni.

Minä Olen on luotsi.

Niin kuin elävässä elämässä laivan tullessa satamaan, se tilaa luotsin joka opastaa aluksen turvallisesti ohi vedenalaisten karien.

Minulla on runsaasti omia kokemuksia siitä kun olen heittänyt luotsin pihalle ja päättänyt itse kipparoida alustani. Seurauksen ollessa aina lähes takuuvarma karille ajo.

Itsepäisyyteni on kieltäytynyt avusta yhä uudestaan ja sitten olenkin ollut kivillä oikein kunnolla. On tullut aika pyytää Luotsin apua joka Minä Olen.

Minä Olen mitä Minä Olen ja Minä Olen jo.

Mauri yrittää olla jotain muuta.

Minä Olen läsnäoloon tie kulkee antautumisen kautta ja maurin tie on yrittämisen tie jota ohjaa halu. Tänään haluan yhtä ja hetken kuluttua toista, sitten kolmatta ja lopulta en edes tiedä mitä haluan sillä (mieleni) on jo kaaoksen täyttämää.

Minä Olen on aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan, hahmot vaihtuvat yrittäen kukin kipparoida parhaansa mukaan päätyen ennemmin tahi myöhemmin tilaan jossa omat eväät eivät enää riitäkään.

Jotkut uniuneksinnat eivät unohdu milloinkaan, tämä on yksi niistä.

”Hmmmm….”

Kirjoittaja: Mauri Rantala, IOK:n ystävä

Monissa kanavoinneissa kehotetaan päästämään irti negaatioista, vähättelyistä, kielteisistä ajatusmalleista / uskomusmalleista ym…

Kertokaapa minulle arvon kanssakulkijani, että miten laskea irti ja mistä, kun ei edes tiedä mistä laskea irti?

Kun ajankohtaista irtilaskua ei ole, ei ole.

Ennen kuin ”joku” painaa mustelmaa ja tässä on kulminaatiopiste sille, että reagoinko opitusta käsin, reagoinko negaatiosta käsin joka itseasiassa on sama asia.

Olin ”hoidossa” istuen piuhoissa yhdessä näistä tämän ajan energiahoitohärveleistä.

Hoitsu kertoi härvelin näyttävän alas painettuja emootioita, kysyen onko niitä?

No, vastasin rehellisesti, ei, ei ole, tai en tunnista nyt.

Kun hän oli exäni ja tunsin hänet hyvin, hän kysyi jatkokysymyksen, että onko minulla jotain tarvetta konfliktiin hänen kanssaan, niin kuin hampaankoloon olisi jotain jäänyt? Vastasin taas sen hetkisen nykyhetken mukaan, että ei en tunnista yhtään mitään.

Seuraavana aamuna tuli konflikti ja ihan itsestään, oltiin mökillä ja hyttysverkko oli laittamatta, koska hän oli ominut sen laiton tältä miestumpelolta?

Kun viikko oli kulunut ja ovi sepposen selällään hyttyspilvien sisään tulla, kysyin varovasti, että oletko kenties aikonut jatkaa keskenjäänyttä projektiasi?

Vastaus oli painokelvotonta ja KONFLIKTI valmis.

Siinä äänijänteet pullistuneina huusimme kuin heikkopäiset ja… kesken huudon muistin, tulin tajuiseksi ”konfliktin tarpeesta / mustelmasta” ja siinä oli valinnan paikka.

Laskenko irti vai pidänkö kiinni oikeudestani olla loukkaantunut / oikeudestani olla vihainen.

Otin etäisyyttä ja katsoin näytelmää hieman kauempaa ja samalla laskin irti ruveten nauramaan.

Nauru oli vapauttavaa, menin hänen luokseen ja kiitin häntä mustelmasta johon hän osasi niin hyvin törkätä. Kiitin myös härveliä joka näytti, että kamaa on, vaan ei aina yhteyttä sylttytehtaaseen.

Minun kokemuksessani elämä on armoton, se tulee ja näyttää ne mustelmat joissa on vielä työtä ja minä en voi tietää sitä ennen kuin tiedän ja silloin on minun valintani paikka. Voin kyllä ajatella laskevani irti siitä tai tuosta ja vähän muualtakin ja ne ovat poissa… kunnes on testin paikka ja niitähän on.

Eräs kohtaaminen mieleni näyttämöllä

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Tapahtui bussissa palatessani eräiltä messuilta.

Askelsin keskikäytävää kohti bussin takaosaa, bongasin erään vanhan tutun joka nuokkui silmät kiinni penkillään.

Välitön oma ajatukseni oli, ”toivottavasti ei tunnista minua, en halua puhua”.

Kaveri on tuttu jo pitkältä ajalta, kohtaamme satunnaisesti siellä ja täällä puheen ollessa kohteliaan yleistä, livahdin liukkaasti hänen ohitseen.

Istuutuessani bussin takaosaan ajatuskulkuni jatkoi miinusmerkkistä tuotantoaan.

”Toivottavasti tuo ei käännä päätään, ei tule lähelle, ei tule höpöttämään, ei sillä ole yösijaa, kysyy kuitenkin sitä, ja vaikka tunnistin voimallisen kielteisyyteni, mielimyllyni jatkoi…”

Tullessani himaan, huomasin miten reaktioni oli jäänyt vaivaamaan ja ajattelemisella tilanne ei lauennut.

Herätessäni yön unesta uuteen päiväni uneen, havaitsin miten jokin edelleen ”vaivasi vaatien oikaisua”.

Otin ison kirjan eli IOK:n ja sieltä aukeni Opettajan Käsikirjan esipuhe josta lainaan muutamia ajatuksia joilla tajusin minulle ihan oleellisen jutun.

Olin muutenkin pohtinut asetelmaa opettaja kontra oppilas ja kyllä minulle nyt rupeaa avautumaan se ettei pelkkä asioiden lukeminen / pohtiminen johda muualle kuin syvempään uneen ja hymistelevään sädekehäni kirkastamiseen.

IOK:

”Maailma näkee opettamisen ja oppimisen roolit itse asiassa käänteisinä. Käänteisyys on niille luonteenomaista. Näyttää siltä, kuin opettaja ja oppilas olisivat erillisiä, niin kuin opettaja antaisi jotain oppilaalle eikä suinkaan itselleen.

Kurssi korostaa seikkaa, jonka mukaan opettaminen on oppimista, joten opettaja ja oppilas ovat sama. Kurssi korostaa myös opettamista jatkuvana prosessina, jota tapahtuu päivän jokaisena hetkenä ja joka jatkuu myös unen ajatuksissa. Opettaminen on toteennäyttämistä.

On olemassa vain kaksi ajattelutapaa, ja sinä osoitat kaiken aikaa uskovasi joko toisen tai toisen olevan totta. Ja sinun näin tehdessäsi toiset oppivat, samoin sinä itse. Et voi antaa muille kuin itsellesi, ja sen sinä opit opettamalla. Opettaminen vain kutsuu todistajia vahvistamaan sitä, mihin uskot.

Jokaisen tilanteen on oltava sinulle tilaisuus opettaa muille, mitä sinä olet ja miten sinä koet muut. Ei enempää, mutta ei koskaan vähempääkään”

Kun nyt aamusella luin tuon, näin samalla mielessäni mitä opetin/kerroin itselleni eilen. Opetin, etten ole minkään arvoinen, etten ole rakastamisen arvoinen. Olen luullut opettavani muita.

Ei, voin vain opettaa itseäni ja jokainen kohtaamani sinä on minä käänteisenä ja jokaisena hetkenä voin valita joko rakkauden tai pelon.

Kiitos Elämä kun toit kohdattavakseni peilin josta sain nähdä pelokkaan todellisuuteni ja antaa anteeksi itselleni palaten siihen yhteen joka minä Olen.

No, tänään on uusi päivä joten tulen kohtaamaan satoja sinuja eri muodoissa joko rakkauden tai pelon kautta. Kummassa elän, valinta on minun.

Rakastanko / sallinko / hyväksynkö?

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Miten rakastaa itseään, vai mitenkään. Mielenkiintoinen kysymys.

Minun kohdalla olentoni rakastaminen tai hyväksyminen pohjautuu mahdollisimman selkeään sisäiseen olotilaan.

Tarkoittaa, ettei sisälläni ole mörköjä, keskeneräisiä kivuliaita ihmissuhteita ja jos niitä on, itsen rakastaminen / hyväksyminen ei ota tulta. Tai sama koskee mitä tahansa asiaa joka synnyttää harmia.

Juuri silloin rakkauteni mihin tahansa suuntaan on kovasti eksyksissä.
Lainaan tähän AA:n 12 askeleesta neljännen:

”Suoritimme perusteellisen ja rehellisen moraalisen itsetutkistelun.”

Tämä lause on avain tasapainoiseen oloon ja tätä voin soveltaa myös jokapäiväiseen elämääni ja toisaalta, kun tunnistan tasapainon sisälläni, silloin sallivuus on läsnä joka suuntaan.

Voi sen sanoa lyhyemminkin. Ei pipo kiristä.

Olen rauhassa ja annan muiden olla rauhassa. Ei ole vaateita.

Rakastavan tilan jatkuva ylläpito on työtä, hereillä oloa & valppautta havaita ja tehdä luja valinta. Kumman valitsen, koska valinta on aina minun. Voin valita joko rakastamisen tai sen toisen.

Minulla ei onnistu kahden tilan samanaikainen ylläpito. Se on joko tai / tai joko. Yritin kerran tasapainoilla kahdella trapetsilla, mutta tipuin molemmilta.

Olin kerran vuosia sitten AA –uudenvuoden juhlissa ja hämmästyin. En ole missään milloinkaan ikinä nähnyt niin paljon ihmisiä samaan aikaan joiden silmien kautta virtasi sallivuutta, lempeyttä, hyväksyntää, kiitollisuutta. Niin kirkkaita katseita ja niin paljon.

Tämä kokemus palaa mieleeni aina silloin tällöin. Se muistuttaa minua nöyryydestä sekä hyväksynnästä, armeliaisuudesta omaa olentoani kohtaan jossa sallin itselleni olla vajavainen.

Voin levätä Hänessä niin kuin minä Hänet ymmärrän.

Kohta neljä avautui minulle lisää ihan tässä lähipäivinä kun katselin kummitusta joka nousi psyykestäni.

Sain pummitukselle nimen, joka oli syyllisyys ja jonka syntysiemenen istutin 13-vuotiaana.

En ole ollut edes tietoinen moisesta syyllisyydestä.

Sanoisin tämän olevan saman mömmöputken välietappi jonne pääsin muutama viikko sitten ikäkaudelta 17v jolloin olin varastoinut itseeni kohdistetun vihan.

Tiedän oman kokemukseni kautta, että mitä vähemmän psyykessäni on muinaishirviöitä, itse talletettuja painolasteja, sitä avarampaa on elämäni ja sitä helpompi on kokea rakkautta niin toisia kuin itseäkin kohtaan.

Myönnän etten aina onnistu. En edes muista ennen kuin joku muistuttaa.

Onnekseni ympärilläni on ihmisiä joiden äänen kuuleminen tai heidän näkemisensä, palauttaa rakkauden hyvän välittömästi ja siitä kiitos heille. Samoin kiitollisuus, kiitollinen mieli pitää yllä rakastamisen sallivuutta, joten omassa kokemuksessani vastaus on kyllä.

Mielenkiintoinen havainto…

Kirjoittaja: Mauri Rantala

Olin kerran (silloin joskus) pe-la IOK:n uudessa Rauhanrannassa ”ryteikköroopena” yhden ystäväni kanssa.

IOK-harjoituksissani oli menossa tämä 5min sulkeinen joka alkava tunti, ja se olikin minun pelastukseni, sillä kun häly tuli, tipautin käsistäni kaiken pois.. luin luntin ja sitten olin.

Kun aika loppui, jatkoin hommia.

Itseasiassa muistin yhden vastaavan työleiriharjoituksen jossa kurssinvetäjä oli kellokallen ominaisuudessa vaeltamassa työorjien joukossa.

Sopimukseen kuului, että kun gongi kumahtaa… liike pysähtyy ja samalla hetkellä koko huomio palautuu käsillä olevaan hetkeen.

Gongin kumahtaessa uudestaan .. työ jatkuu.

Kokemuksena se oli tosi hauskaa sillä ”työ” sai ihan uuden merkityksen.

Olin saada kohtauksen viimeisessä gongin kumahduksessa, kun viimeinen merkki annettiin, kaiken tekemisen piti pysähtyä kuin seinään.

Olin juuri työntymässä kottikärryjen sekä ison halkopinon kanssa liiteriin koska sade oli alkamassa.

Olin tarkalleen suojan puolivälissä.. kellokalle näki aikeeni viedä liikkeeni loppuun.. kuulin karjahduksen ”kädet irti, pudota se”.

Yritin urputtaa jotakin alkavasta sateesta sekä kastuvista haloista koska minusta oli kohtuutonta tiputtaa kärry ja kaikki mikä siinä oli kastumaan.. kyse oli vain puolesta metristä.

Hitto, kyllä kiukku nousi ja sitä oli hyvää katsoa että mikä nousee ja mistä se tulee.

IOK:n viisiminuuttiset palauttivat minut valintaan, että mikä on juuri sillä hetkellä tärkeätä, rungon raahaaminen vai oleminen hetkessä. Jokainen harjoituskerta vei tai toi lähemmäksi läsnä olevaa hiljaisuutta joka taasen avarsi sitä mitä oli tekemässä eli ryteikköroopena raahaamassa puunrunkoa.. yhtä niistä monista.