Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Oli taasen yksi niistä illoista jolloin tuli höpöteltyä nyt jo taivasmatkoille matkanneen ystäväni kanssa oikein lankapuhelimella ja luuria korvalla roikottaen. Kesken kaiken hän kysyi,
”olenko tietoinen siitä, että luonani on vieras juuri nyt?”
Olin satavarma ettei huoneessani ollut ketään ainakaan minun silmilleni. Pyysin häntä tarkentamaan, että mistä oikein on kysymys.
Hän kertoi miten luonani on vieraillut jo useamman kerran erään saaren tonttuhaltia, että enkö ole huomannut mitään?
Kyseinen haltia kykenee olemaan luonani aina jonkun aikaa, koska olen luonut kämppääni sen kaltaisen energiakentän jossa hän voi olla. Kuitenkin kaupungin värähtely on hänelle voimille ottavaa ja aika ajoin hänen on palattava takaisin saarelleen.
Syy mikä hänet oli ensikerran luokseni tuonut, oli musta pilvi jota pääni päällä kannoin.
Juuri silloin oli menossa rankka itsetutkiskeluvaihe ja kuin armosta, käytössäni oli vesikulkuväline jolla pääsin ulos merelle ja varsinkin tähän lempisaareeni.
Saarielämän dynamiikalla voi olla monia ulottuvuuksia…
Ankkuri perästä ulos, paatti köydenpäähän puunrungosta ja jo tuttuja polkuja pitkin saaren eteläpuolelle istuskelemaan kivenmurikan päälle ihmettelemään syntyjä syviä. Vaan enpäs tiennyt olevani tarkkailun kohteena. Olin hänen pääsaarellaan. Koko hänen valvonta-alueensa käsitti 11 lähisaarta plus tämä, joten niitä oli 12.
Tonttuhaltia oli kiinnittänyt huomionsa meikäläiseen joka kantoi päänsä päällä mustaa pilveä. Hän rupesi tarkentamaan katsettaan, että miksi mies pilvestä sinnikkäästi kiinni pitää. Mitä ovat ne niin synkän rakkaat ajatukset joista irti ei laske ei sitten mitenkään, varsinkin kun tällä miesolennolla koko muu energiakenttä oli kunnossa. Sitten erään vierailun jälkeen tämä tonttuhaltia päätti lähteä mukaani katsomaan tarkemmin, että mistä oikein on kysymys?
Puhelun jälkeen istuin hetken kuulostellen, että miten voisin huomioida tämän uuden ystäväni. Muistin Tapio Kaitaharjun kirjan ”Ystävien kesken” ja sieltä kappaleen jossa hän kertoo tonttukansan pitävän erityisesti kevyistä valssimusiikin värähtelyistä..
Kaivoin hyllystäni wienereitä ja laitoin soimaan. Valoisan kevyttä musiikkia rupesi leijailemaan huoneessani, samalla kiitin Häntä joka oli nähnyt niin paljon vaivaa ottaakseen selville mustan pilveni salaisuuden.
Useita vuosia myöhemmin, kun olin jo luopunut omasta venhokumppanuudestani, pääsin saarelle käymään erään ystäväni veneellä. Kävelin tutun saaren toiselle puolen jossa pieni soma poukama. Laskeva iltapäivän aurinko lämmitti niin, että silmäni lurpsahtivat kiinni ja tuli otettua pienet torkut.
Siinä juuri ennen heräämistä tietoisuuteeni tunkeutui terävän ystävällinen energia. En avannut fyysisiä silmiäni, vaan sisäiseen näkökenttääni avautui yhteys vastarannalle jossa puuhun nojasi tämä Tonttuhaltia. Katselimme tovin toisiamme. Muistan hänen katseensa joka tulvi viisautta sekä rakkautta. Sama veitikka on vieraillut myös nykyisessä asunnossani jonne Hän on aina tervetullut.
Niinpä niin, miksi kannoin tuota mustaa pilveä. Kannoin koska paremmasta en tiennyt.. vielä silloin.. Ei ihme kun ”pipoa kiristi”..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
…Vai oliko se kuitenkin valetta, kas enpä tiedä.
Olimme kauan sitten kumppanini kanssa reissunpäällä Vallettassa Maltalla tai, taidanpa kuitenkin vielä malttaa hetkisen? On näemmä enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia.
Vallettassa otetaan lungisti… tai sitten ei… (kuva by Ruth_W)
No yhtä kaikki, Vallettassa olo oli kuin olisin nauttinut tuttua puuroa josta sainkin aasinsillan Vapaamuurareihin jonne eräs ystäväni minut kutsui.
Suoralta kädeltä en syöttiin tarttunut, sanoin nukkuvani ensin yön yli kysymyksen päälle.
Nukuin ja hyvin tuli uneksittuakin sillä yöllä sain vastauksen pohdintaani:
”Temppeliritarit kaikkine seremonioineen ovat sisälläni jo.”
Aamusella vastaus ystävälleni oli ”ei kiitos, ei tällä kertaa.”
Toisaalta olen kyllä tunnistanut sisäsyntyisen viehtymykseni seremonialliseen toimintaan varsinkin silloin kun läsnä olevat ihmiset tietävät mitä ovat tekemässä ja miksi.
Tunnistan myös ettei sisäänrakennettu seremoniallisuuteni ole tämänkertaisen unen (inkkiksen) peruja. Se tulee toisista ajoista, toisista kulttuureista.
Jos ja kun Temppeliritareiden aikaan mahtui hengen paloa, myöhäisempään aikaan mahtui jotain muuta joka ei ollut niin jaloa ja se muu tuli esille kun teimme retken Maltan naapurisaarelle Gozolle. Lyhyt laivamatka salmen yli ja rantautuminen joka aiheuttikin kumppanissani äkillisen voimakkaan itkureaktion.
Hänen siinä itkiessään näin ”miten hän oli jossain muualla” ja äkkiä hänen ilmeensä tulistui ja silmät säkenöiden sihahti:
”Senkin saasta, olit jalat alta vievä merimies ja tulit laivalla, viettelit hänet lapsitilaan ja häivyit sinne mistä tulitkin. Hänen maineensa arvovaltaisen brittiperheen tyttärenä meni sen sileän tien.”
Ällistyin enemmän kuin äimän käki joka lienee pohjoisen lajitoverinsa kaukainen sukulainen. Vilpittömän katuvaisena anteeksi anelin katalaa menneisyyttäni.
Hmmm.. kuinkahan kaukaa merimiesten lauluperinne tuleekaan: ”on tyttö joka satamassa vaik joka satamassa ei ole käynytkään, sen tietää voi vain merimies” tai jotain sinnepäin..
Edellisen reissumme päivämäärä oli numerologisesti laskettuna 5 eli ihmisyys ja tän uusinnan 1 eli uusi alku. Tai ehkäpä se ei lopulta ollutkaan ”Valetta”, jospa kaikki olikin pelkkää ”Kusetusta.”
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Taas kerran Elämä haastoi katsomaan yhtä itseluomaani riippuvaisuutta tuosta ”kapulasta” josta oli tullut itsenäinen osa minua.
Jo koneessa kun känny piti sulkea, mielessä kävi välähdys pin-koodista joka ei heti muistunutkaan mieleen.
Koneen laskeuduttua, saapuvien hihnalla matkatavaroiden ympäriltä kuului vimmattua räpläystä jossa muutkin ”kapulariippuvaiset” virittelivät ulokkeitaan, minäkin näpyttelin omaani. Pinniä ei vaan muistunut mieleen ja ensikerta meni väärin. Jo iski pieni paniikki… toinen numerosarja työntyi tajuntaan… sekin väärin.
Sitten valui jo pieni hiki ja laskelmointi kävi kiivaana korvineni välissä. Kun en aiemmin ole ollut vastaavassa tilanteessa ja kun ”joku” oli maininnut, että kolmen väärän jälkeen vaaditaan PUK-koodia?? Toiveikkaana vuntsin, että kun suljen koko toosan hetkeksi, se antaa taas kolme mahdollisuutta?
Aukaisin rakkineen, mieleni näyttämölle nousee numerosarja jota heti epäilin, sillä se oli toinen niistä kahdesta ja alempi jotka kotona olevassa pienessä muovitaskussa ovat. Näin sen kirkkaasti ja ylempi oli plankko, ja kun oma mieleni ei järkevä ollut, ei sitten hitustakaan, se pirulainen näppäili tämän esille nousseen sarjan ja sitten ruutu vaatikin jo PUKKIA.
HAH HAA, pukkia perhana. Pukista ei tietoakaan, edessä viikon risteily ja kun ajatuksena oli ottaa runsaasti kuvia tällä pienellä ihmevehkeellä ja lähetellä niitä kavereiden riesaksi.
Kaksi ensimmäistä päivää näpyttelin kuin heikkopäinen kaikkia satunnaisia mieleeni tulevia numerosarjoja, toiveajatuksena josko kadonnut pukki kotio löytyisi. Ei löytynyt ja sitten antauduin, sinkosin mokoman kapineen laatikon pohjalle ja rupesin näkemään maailmaa uusin silmin.
Aina välillä se kirottu pukki mieleen nousi ja pyrki tekemään parhaansa, jotta oloni oikein kurja olisi. Sain tosissani tehdä töitä ja torjua/ suunnata ajatus samantien ulos bittiavaruuden moolokinkitaan jonne mahtuu vaikka mitä.
Viikko hiljaisuutta, unohdin koko kotomaan, en lukenut uutisia, en halunnut kuulla mistään mitään ja oleminen juuri siinä paikassa jossa tassut sillä hetkellä olivat, oli suurta nautintoa.
Joskus riittää ihan vain… olla siellä missä on. Lisäämättä mitään.
Seuraava episodi näyteltiin sitten kotona. Olin kuin hysteerinen seko joka päämäärättömästi hyppi ja pomppi samalla etsien laatikoista tai niiden alta jotain numerosarjaa jota ei ollut missään, ei niin missään. No, tulihan taas viikonloppuvapaa…
Maanantaina heti kun silmä aukesi, ryntäsin toiseen kapulaan ja soitin operaattorille samalla valittaen kurjalla äänellä, että auttakaa lassoamaan pukkini, se on villiintynyt vapailla laitumilla. Kaunisääninen neitokainen rauhoitteli ja tunnistetietojen jälkeen antoi nuo autuaaksi tekevät numerot jotka lupasin liimata näkyvästi otsalohkooni, tosin sisäpuolelle.
Jälleen tuli yksi riippuvaisuus todistetuksi kohdallani, olinko onnellisempi silloin kun savumerkkejä lähettelin naapurikylän neidolle, vai silloin kun kirjekyyhkyt mennä viuhtoivat ees ja taas, vai toiko ratsuposti onnen, tai sentraalisantrojen aika kun telehvooniin huueltiin.
Lankapuhelin, tuo siunattu kapine ja puhelinkopit, joissa sai rauhassa nojailla kuuloke korvillaan ja kuunnella rakkaan neidon suloääntä.
Odotettavissa… vain kohtuullinen kapulalasku. Asioillahan on aina vähintään kaksi puolta, kumman valitsen?
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Ilokseni olen saanut toteuttaa erilaisia ”työorjasijaisuuksia” milloin missäkin ja seuraava kokemus oli osana suurempaa tapahtumasarjaa nyt jo menneessä ajassa jossa sain enemmänkin tehdä tuttavuutta tonttukansan kanssa.
Tällä kertaa lupauduin soutuorjaksi hyvälle ystävälleni jonka kesätalo on saaressa lähellä Joensuuta.
Saari on melko suuri ja sen toiselta puolen on kohtuullinen soutumatka mantereelle ja toiselta puolen vielä pidempi.
Sopimuksessa oli lähinnä soutaminen edestakaisin saaren ja mantereen väliä. Vene oli ääriään myöten täyteen lastattu romua sekä rompetta, kaikkea mitä sukupolvesta toiseen oli sinne metsänkätköihin viskattu.
Mikä poissa silmistä se poissa mielestä, paitsi milloin metsään lähdettiin kävelemään ja silloin ruosteisen romun määrä nousi pakosta sekä mieleen, että näkökenttään.
Emäntäni oli erittäin herkkä, hänellä oli ollut lapsesta saakka näkijänlahja, nähdä enemmän kuin ns. normaalit kulkijat ja yksi alue mihin siellä sain tutustua oli luonnonhenget.
Kun talo oli sukutalo ja nyt jo vanhempi sukupolvi taivasmatkoille lähteneinä, remmiin astuivat seuraavat ”hallitsijat.”
Emäntä kertoi minulle miten alueen tonttuväestö, miten he olivat tottuneet olemaan lähellä ihmistä ja tekemään yhteistyötä ihmisen kanssa. Varsinkin niin kauan kun luomakunnan kruunu pitää huolta omasta osuudestaan hänelle uskotun luonnon puhtaudesta.
Hän kertoili miten luonnonväki oli vetäytynyt syvemmälle metsään, koska he eivät sopeudu ihmisen välinpitämättömään karkeuteen ja siksi me olimme siellä. Kyse oli siivouksesta.
Koskaan ei tiedä kuka on seuranasi luonnossa liikkuessasi…
Kävelimme kiertäen laajahkon tontin ja ”merkkasimme” kaiken pois raahattavan. Oli ruostunutta rautasänkyä, metallinkappaleita, vanhoja läpiruostuneita ämpäreitä, maitokannuja, muovia, sirpaleita, tiilenpaloja ja ihan kaikkea mitä minä vain voin jälkeeni jättää.
Irrotimme nauloja puista ja kuulimme miten ne helpotuksesta huokasivat, keräsimme jätteen metsästä, raahasimme rantaan ja useilla soutukeikoilla lahden yli josta sitten autolla kaatopaikalle. Oli hienoa tehdä sitä. Sain omin silmin nähdä ja kokea, että mitä luonnossa tapahtuu kun se rupeaa eheytymään.
Päivän uurastusten jälkeen pidettiin pieni hiljainen hetki ja silloin oli ”katsomisen” aika. Emäntäni kertoi, miten alueen luontoväki on laittanut siivousmuutoksen merkille ja, että he ovat palaamassa entisille asuinsijoilleen.
Sitten yhtenä iltana kun urakkamme oli vihdoin ohi, istuskelimme iltateen ääressä kynttilänvalossa, kun sähköä ei ollut. Kesken teehetken hän äkkiä nosti katseensa ja kertoi, että luoksemme on saapumassa vieraita, ja mie en nähny mittää. Hän kertoi saapuvasta tonttudelegaatiosta, he tulivat kiittämään ihmisen tekoa kunnioittaa ja korjata jälkensä äitiluonnon roskaamisesta joka on heidänkin kotinsa.
Avartuva yhteistyö ihmisten maailmassa lisää suvaitsevaisuutta, ymmärtämystä kaikille elämisen tasoille, niin näkyville kuin ihmissilmille näkymättömillekin.
Luonto vastaa joskus nopeasti, joskus ajan kanssa ja varmaa on, että luonto vastaa. Vaikka tämä tarina on jo ”vanha ja julkaistu jossakin” sen ajankohtaisuus on ajaton niin kauan kun minä tallustelen päällä maan..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Muistelen et isossa sinisessä on jossain kohtaan maininta että sen sijaan kuin etsisin rakkautta, löytäisinkin omasta mielestäni mun rakkauden esteeni.
Voihan veturi et mulla meni kauan ennen kuin edes suostuin vähänkin raottamaan mahdollisuutta et minussako muka olisi rakkauden esteitä..minä joka rrakastan… hehee..
Onneks mul on ollu hyviä opettajia tai paremminkin ”veljiä” jotka omilla esimerkeillään ovat näyttäneet omia rakkauden esteitään..miten niiden annetaan tulla näkyviksi ja vasta sen jälkeen Pyhikselle oikaistaviksi.
Oikotie jota ensin yritin oli, et heti kun joku häirikkö tuli mieleen, ni juttu oikaisutoimistolle suoraan. Luulin paketin aukaisun olevan näin helppoa, et siitä vaan sen enempää ajattelematta..jatkuvana virtana muuntoon ja hämmästykseni oli suuri kun mitään ei tapahtunutkaan.
Sain seurata läheltä miten hyvä ystäväni teki omaa itselleen näkyväksi tulemistyötään. Se oli välillä rankkaa katsottavaa, mutta hän teki sen. Olin hänelle peilinä jota vasten hän kykeni nostamaan esille pelkonsa, kauhunsa, erillisyytensä, lukkiutuneen mielensä, anteeksiantamattomuutensa ja vaikka mitä.
Joka kerta kun hän suostui ja uskalsi mennä syvälle ikiomaan pimeyden kaivoonsa, nostaa sieltä sen mikä oli tulossa, Pyhis teki siit pienestä annetusta halukkuudesta johtuen oman osansa ja valaisi esille nostetun mielen osan joka välittömästi poisti taas yhden rakkauden esteen. Näin se eteni hänellä.
Välillä sataa ulkona, välillä sisällä… mutta kaikki menee ohi.
Enpä arvannut että minäkin tulen kohtaamaan peilini jota vasten pääsen kohtaamaan omia rakkauden esteitäni. Totisesti veljeni on pelastajani, yksin en siihen kykene tämän hetkisen ymmärrykseni mukaan.
Ja kaikkein tehokkain opettaja on veljeni johon olen ihastunut ja jos uskallan.., ni siitä se alkaa.. nimittäin hulluus!
Löysin yhden uutiskirjeen kysymyksiä IOK-neuvonantaja Liz Cronkhitelle Niilo Kylmälahden suomentamana 6.9.13.
Mikä ego tarkkaan ottaen on ja mitä Kurssi tarkoittaa sillä kun se sanoo että ego muuttuu ”häijyksi”?
Liz Cronkhite:
”Egoa ei oikeasti ole olemassa. Se ainoastaan näyttää olevan olemassa silloin kun sinä uskot siihen. Sen vuoksi ego on lähtökohtaisesti puolustusasemissa, tuntiessaan aina tarvetta todistaa sinulle olemassaolostaan. Tämän takia Kurssi sanoo:”Sen vuoksi ego parhaimmillaankin pystyy vain epäluuloisuuteen ja pahimmillaan häijyyteen” (T-9.VII.3,7).
Olen jo pitkään tiennyt et meikäläisessä on ikään kuin kaks tyyppiä tuol korvien välissä. Toinen hölöttää, pölöttää koko ajan ja se toinen ei. Tämä hölöttäjä on mun ekotukseni.
Ihan oikeesti mun on vaikea käsittää etteikö ekotukseni olisi todellinen, koska se niin vakuuttavasti kykenee tekemään must kahelin.
Sitä vastoin tämä toinen, se hiljaisempi on oikeasti todellinen, koska ”hänessä” eli minussa on rauha ja kun olen rauhan tilassa, siihen ei mahdu muuta.
Tuo ekotukseni häijyys tuli esille täs yhtenä päivänä ja ihan oikeesti, luulin sekoavani jos en heti ni kohta.
”Ja kaikkein tehokkain opettaja on veljeni johon olen ihastunut ja jos uskallan.., ni siitä se alkaa.. nimittäin hulluus!”
Tai paremminkin hulluudesta luopuminen, koska ekotus lyö täysillä ja se käyttää koko henkilökohtaisesti tunnetun sekä ei-tunnetun yhtä kuin alitajuisen syyllisyys arsenaalin hyväkseen.
Kun ekotus työntää mielikuvatekstiä joka rakentuu levottomuudesta, vertailusta, arvottomuudesta, riittämättömyydestä, syyllisyydestä tai mistä tahansa väheksyvästä ajatuksesta taukoamatta ja kun nämä veijarit ovat olleet mukana elämässäni koko tähän astisen elämäni ajan, ni niistä on tullut itsenäinen osa minua ja en ole osannut edes aiemmin kyseenalaistaa niitä, et ne eivät oikeesti ole minua.
Nämä kaikki laadut ovat rakastamisen esteitäni ja tähän tarvitsen veljeni joka on niin luja viattomuudessaan, että hän kestää ylösnousevan hulluuteni josta en voi olla hänelle muuta kuin kiitollinen.
Liz Cronchite / Ja tämäkin tuli koettua
”Myös silloin ego kokee olevansa uhattuna, kun olet siitä piittaamaton. Se on erityisen uhattuna ja äärimmäisen ilkeä silloin kun huomiosi on kiinnittynyt Jumalaan egon sijasta. Ego ei voi ymmärtää Jumalaa eikä voi liittyä sinuun Siinä. Ego ainoastaan tietää, että huomiosi on kohdistunut Johonkin Muuhun ja tämä on äärimmäinen uhka egolle.”
Tässä kohdassa olin jo melkein sekoamisen tilassa, must tuntui kuin olisin räjähtänyt hajalle..huusin ääneen..et nyt tarviin apua..ja silloin kännyni soi. Vastasin..ystäväni kuuli äänestäni jotain ja sanoi ”heti tänne, teen sulle hoidon.”
Menin ja sain hänen koko hoitovälineskaalansa eli kaikki vekottimet joista oleellisin tieto oli, että maksa, munuais, lisämunuais, sappimeridiaanit olivat hälyhälytilassa.
Ne aukaistiin jolloin mieleni kirkastui välittömästi. Muodollahan ei ole väliä, sisältö ratkaisee. Näin olen antanut itseni ymmärtää.
Huusin apua, sain vastauksena hoidon jonka sisältönä oli rakkaus jossa pelon määrää laukaistiin jolloin mieleni avartui muistamaan läsnäolon joka minä olen.
Niin..juttu jatkui rauhantilana useita päiviä..kunnes käänsin huomioni tai annoin tilaa luulemiselle, olettamiselle..ja taas mentiin vielä syvemmälle jossa kohtasin peloista suurimpani eli riittämättömyyden..ei minulla ole sanoja millä kuvata tilaa jonne jouduin.
Olin hylännyt itseni ja ottanut jumalan korvikkeeksi pelon ja sen kaikki muodot joista syntyi ekotukseni. Tänä päivänä mulla on myös toinen kokemus ja se on etten ole yksin, sillä käytössäni on kommunikaattori eli Pyhä Henki, tuttavallisemmin Pyhis. Hän tietää etten oikeesti ole erossa Jumalasta.
Tässä lainaan Niilo Kylmälahden tekstinpätkää:
”Yön pimeys ei mahda mitään aamun sarastukselle. Valon pääseminen mieleni pimeisiin sopukohin on kuitenkin minusta itsestäni kiinni. Jopa Pyhä Henki rikkoisi minun vapaata tahtoani jos Hän vastoin minun tahtoani ja lupaani tulisi valaisemaan mieleni pimeitä osia. Oma osuuteni kuitenkin rajoittuu siihen, että minä tuon pimeyteni valoon. Ongelmana minulla on se, etten uskalla, kehtaa tai halua paljastaa pimeitä puoliani.”
Ja tähän kohtaan siunaantuu veljeni joka on pelastajani omalla viattomuudellaan ja minä saan katsoa mieleni pimeitä osia, nostaa ne valoon luovutettavaksi Pyhiksen oikaisutoimistolle ja ihme tapahtuu. Olen viaton.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Isälläni ikää jo 89v. (siirtynyt jo taivasmatkoille), hän suostui lähtemään kanssani Turkkiin viikoksi laivalle jossa olisi kurssi nimeltä ”Muutosten tuulia.”
Isäni ei ollut koskaan eläessään osallistunut millekään itsetuntemuskurssille ja olinkin lievästi hämmästynyt tästä hänen halukkuudestaan liittyä mukaan.
Selvensin hänelle useaan kertaan, että:
”Se on ensisijaisesti kurssi ja vielä melko tiivismuotoinen. Osallistujat tekevät töitä siivoten omilta tiluksiltaan kaikkea sitä mikä sinne ei enää kuulu.”
Kurssin johdanto oli houkutteleva:
”Elämä muuttuu jatkuvasti. Se on sen luonnollinen laatu.
Me ihmiset usein toteamme tämän, ja kuitenkin elämme niin kuin mikään ei koskaan muuttuisi. Mielemme lokeroi elämämme, jähmettää sen olemassa olevaksi tilaksi.
Haluamme turvallisuutta; haluamme tietää, miten asiat ovat; haluamme, että se mikä oli eilen, on myös nyt.
Muutos, jatkuva muutos on kuolema pinnalliselle ihmismielelle. Muutos on myös ehdoton edellytys rakkaudelle ja läsnäololle. Rakkaus päästää irti menneestä joka hetki ja näkee jokaisen hetken uutena, mitä se onkin.
Rakkaus on vain nyt. Siinä ei ole tulevaisuutta, ei menneisyyttä. Jatkuvan muutoksen keskellä eläminen on elämistä veitsenterällä.”
Vaikka edellinen oli kurssimme teemana silloin, se on minulle yhtä ajankohtainen sekä haasteellinen myös tänään, itse asiassa se on sitä joka hetki.
Isäni sopeutuminen laivaelämään sujui kivuttomasti, hän istui kanssamme syvässä hiljaisuudessa aina kun oli aika, ja muutenkin oli aktiivisesti läsnä ”työssä.”
Kun muutama päivä oli mennyt, hän erään iltapäivän nököshetkessä kysyi minulta:
”Onkos tuo Lasse (Lauri) joku Imaami?” Minä kysymään, että miten niin? ”No, kun minä olen häntä seurannut ja kyllä hän joku opettaja varmasti on? Hyvä mies hän kuitenkin on…” isäni jatkoi.
Sitten eräänä aamuna minullekin koitti totuuden hetki. Isäni valitsi sellaisen ajan kun lähellä ei ollut ketään, samalla ottaen tiukimman ilmeensä jyrähtäen:
”Kuuleppas Poika, mitäs peliä sinä oikein pidät täällä?”
Minä hämmästyneenä, että mitä.. peliä.. mitä tarkoitat?
Isä:
”Minä olen seurannut sinua tarkkaan, ja LOPETA HETI!”
Minä, että Mitä.. lopeta?? Isälläni kaulasuonet rupesivat pullottamaan ja näytti kuin mies oli räjähtämäisillään, ääni kiristyen…
”Minä olen nähnyt, miten sinä heräilet joka aamu ja aina eri naisen vierestä??”
Vastasin helpottuneena sekä samalla hymyillen, että Isä olet oikeassa. Olet varmaan huomannut miten tuolla laivan etukannella on 16 päiväpatjaa joilla suurin osa porukastamme nukkuu yönsä.
Koijasta petivehkeet mukaan ja aina jonkun vieressä on vapaa paikka, sitten vain kysymys, ”sopiiko tähän viereesi kellahtaa ja toinen vastaa joko kyllä tai ei.”
Tule sinäkin ulos tähtitaivaan alle nukkumaan, siinä laiva hiljaa keinahtelee, puheensorina vaimenee ja sitten rupeaakin kuulumaan tasainen tuhina…
Elämä on usein tasapainoilua… joko hiljaisuudessa tai vähemmän…
Viikon loputtua saimme kumpikin saman kotiläksyn tuomisinä arkeemme: Kumpikaan ei saa kahteen viikkoon sanoa sanaakaan eilisestä, menneestä. Kumpikaan ei saa sanallakaan viitata mihinkään kielteiseen ja pääpainon on oltava elämän hyvyydessä sekä nykyhetkessä.
Puhukaa hyvästä, Lauri naurahti ja jatkoi, että taitaa tulla hiljaiset kaksi viikkoa.
Emme asuneet isäni kanssa yhdessä, mutta kävin hänen luonaan usein koska piti käydä kaupassa, hieman hoitaa huushollia ja selvittää postit ja ennen kaikkea olla hänen kanssaan.
Kotiläksymme oli tehokas ja aina kun tapasimme, kysyin ensimmäiseksi:
”Isä, mitä HYVÄÄ sinulle kuuluu tänään?”
Isä:
”Ei minulle mitään hyvää kuulu.”
En antanut periksi ja lypsämällä lypsin aina sen yhden hyvän, jolloin hänen oma huomionsa siirtyi pois eilisen ei niin hyvästä.
Aah niin yksinkertaista, niin yksinkertaista ja mä tein siitä niin vaikeeta, niin vaikeeta ku en tajunnu.
Otin täs yhtenä aamuna pikku kortin Ihmeiden Oppikurssin korttipinosta:
”Uudestisyntyminen tarkoittaa sitä, että annat menneen mennä menojaan ja katsot nykyhetkeä sitä tuomitsematta” (T282).
Joka kerta kun annan menneen mennä, koen uuden keventyneen mielimaailmani.
Helppoa ku heinänteko, vaan kun en aina muista. Onnekseni minulla on yhä enemmän muistuttajia kaikkialla.
Mä luulin et uudestisyntyminen on jotain ihmeellistä sit ku joskus jossakin tapahtuvaa, vasta sitten kun… ukko ylijumala kalauttaa kalikalla kalloon et herää pahvi..
Mut hitto vieköön et joka hetki, joka saamarin hetki on mahdollisuus syntyä uudesti..nyt kyllä kalautti ja kunnolla… 🙂
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija
Sattuipa hauska juttu vuosia sitten.
Olimme taas kerran Turkissa syksyisellä viikon merikurssilla josta laitoin textarin eräälle ystävänaiselle joka ei ihmeekseni koskaan vastannut. Allekirjoituksena oli ollut ”rosvo”, koska kurssiemme työnimenä oli ollut ”Mitä on olla oman elämänsä henkinen merirosvo?”
Muutenkin aikani silloin oli ollut hyvin matkustavaista ja aina uskollisesti lähetin tälle ystävälleni viestin jostakin käyttäen allekirjoitusta ”rosvo”.
Olin juuri sulkemassa hyttini ovea kun kuulin vastausäänen. Käännähdin takaisin ja luin: ”Hei kuka sie oikein oot. Mie oon saanu siult viestei, kuka sie oot??”
Luin ällistyneenä ja naputtelin takaisin: ”Kukas sinä olet? Anteeksi, poistan sinut heti. Luulin lähettäneeni nämä toiseen numeroon..”
Vastaus tuli nopeasti: ”Älä poista, siun viestit ovat olleet hauskoi.”
Tarkensin: ”Tarkoitatko, että voin lähetellä jotain aina jostakin?”
Vastaus: ”Lähetä vaan, kerro miulle mitä on rosvot, mitä te teette?”
Laitoin muutaman peräkkäisen viestin jossa yritin tiivistetysti kuvailla, että mitä ”rosvoristeily” tarkoittaa ja mitä siellä ollaan tekemässä.
”Henkisen merirosvon elämä on tutustumista tuohon merenkaltaiseen sisäiseen psyykkiseen ulottuvuuteen, joka on kuin maanalainen sienirihmasto – se sitoo meidät toisiimme välimatkasta, ajasta tai elämän ulkoisesta muodosta riippumatta. Kun opimme kunnioittamaan elämän psyykkistä ulottuvuutta, alamme kenties jälleen arvostaa ja palvella elämää itseään sen uskomattomassa monimuotoisuudessa, joka kaikki kumpuaa siitä ihmeellisestä yhdestä elämästä, joka minä lukija tai kirjoittaja, olen.”
Päätin jo silloin, etten koskaan tule niin uteliaaksi, että kaivaisin enemmän tietoja tästä ”väärästä numerosta” ja annoinkin asian olla niin kuin se oli.
Jatkoin kuljeskelua siellä sun täällä ja aina jostakin lähti kuvausraportti juuri sen hetkisestä elämän kauneudesta.
Joskus hän vastasi joskus taas ei ja vastaus ei suinkaan ollut se tärkein pointti. Minulle merkitsi jotakin se, että jossain oli joku jolle nämä viestit toivat iloa.
Olemme kaikki kuin laivat merillä.. yksin, mutta kuitenkin aina yhteydessä.
Kesäkuun alkupäivinä istuskelin ystäväni mökillä Kuopiossa ja katselin tyyntä Kallaveden pintaa. Hetken mielijohteesta laitoin viestin luonnon upeudesta juuri sillä hetkellä.
Yllätyin vastauksesta: ”On Imatrakin kaunis kesällä.”
Minua rupesi hymyilyttämään sillä ensimmäisen kerran sain paikannuksen laajasta suomeni maasta, että mille seudulle voin tämän tuntemattoman ystäväni sijoittaa. En vieläkään kysellyt hänen peräänsä, koska se ei todellakaan ollut se juttu.
Aikaa kului, tultiin heinäkuun loppupuolelle jolloin sain viestin: ”Kerro miulle vielä, että mitä ne rosvot oikein on, miksi te olette siellä ja mitä te teette?”
Varmasti olisi ollut helpompaa puhua puhelimessa kuin naputella. Kuitenkin ryhdyin naputtelemaaan pientä rosvoromaania textareilla..
”Nykyajan henkinen merirosvo etsii elämän sisäistä totuutta eikä ulkoista mammonaa. Hänen ytimessään on kuitenkin sama merirosvon rohkeus, jolla hän ottaa vastuun omasta henkisestä elämästään, sitoutumatta tai kiinnittymättä mihinkään ulkoiseen henkiseen valtajärjestelmään. Tämä on ihmisen suurin vapaus, lahja elämältä. Saan olla vastuullinen omasta elämästäni, kuolemaani saakka!”
Sitten tuli pitkä hiljaisuus…
Seuraava syksyn reissu jo häämötti, työnimen ollessa toinen, ulkoiset puitteet olivat kuitenkin samat.
Laivaa, merta, uimista, hyvää ruokaa, lepoa, hiljaa istumista, laskeutumista, nukkumista tähtitaivaan alla rauhallisissa poukamissa ja työskentelyä omilla tiluksilla. Poistaen sieltä sen mikä ei ole hyvää, tullen enemmän tietoiseksi siitä mikä kunkin elämässä on hyvää.
Elokuun puolessavälissä heitin viestin jossa kysyin, että yksi paikka on vapaana, lähdetkö mukaan katsomaan sekä todentamaan omalla kokemuksellasi, että mitä rosvot ovat?
Hän kysyi matka-ajankohdan sekä kustannukset. Naputtelin ne ja sain vastauksen, että ajanpuolesta käy, mutta hän ei kykene saamaan niin lyhyessä ajassa kustannuksia kasaan..
Kysyin, että mitä saisit, hän vastasi.
Sitten pyysin häntä istumaan tukevasti ja naputtelin pienen tarinan ”Universaalisesta Stipendirahastosta”, miten hän oli juuri saanut stipendin samalla summalle joka häneltä puuttui.
Känny vaikeni ihan kokonaan… tuli piiitkä hiljaisuus… ja vastaus: ”Wau!”
Hän lähti rohkeasti ”rosvojen matkaan”, satuin yhtenä päivänä kuulemaan pienen keskustelunpätkän kun kurssimme päärosvo hänen kanssaan haasteli.
L kysyi, että miten uskalsit lähteä, vaik et tiennyt meistä muuta kuin ”rosvon” naputtelut?
D vastasi, että hän oli seurannut minun viestejä niin pitkään, ettei tuo mies voi niin paha olla.
D kertoi myös hänen lähipiirinsä olleen järkyttyneen kauhuissaan hänen aikeestaan lähteä ja miten olivat maalanneet kuvia orjakaupasta ym.. muista kamaluuksista. Hän mainitsi myös, miten viikko merellä oli ylittänyt kaikki hänen odotuksensa ja hänellä oli hyvä olla.
Väärä numero ei ollutkaan väärä, vaan täsmäoikea sillä kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Hän tuli toisen ja vielä kolmannenkin kerran ja olen ilokseni saanut nähdä, miten ne monet ”ei hyvät” ovat siivoutuneet hänen tiluksiltaan ja miten upeata työtä hän tekee oman olemisensa kanssa.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija
Olipa kerran, ennen aikaa, pieni Sielu joka sanoi Jumalalle, ”Tiedän kuka olen.”
Ja Jumala sanoi, ”Sepä ihanaa! Kuka siis olet?”
Ja Pieni Sielu huusi, ”Minä olen Valo!”
Jumala hymyili leveästi. ”Aivan oikein!” Jumala huudahti. ”Sinä olet Valo.”
Pieni Sielu oli niin iloinen. ”Vau,” sanoi Pieni Sielu, ”tämä on todella siistiä!”
Mutta pian, sen tietäminen kuka oli ei enää riittänyt. Pieni Sielu tunsi liikettä sisällään, ja halusi nyt olla se mitä oli.
Ja niin Pieni Sielu meni takaisin Jumalan luo (mikä ei ole ollenkaan huono ajatus kenellekään sielulle joka haluaa tietää Ketä He Todella Ovat), ja sanoi, ”Hei, Jumala! Nyt kun tiedän mikä olen, sopiiko minun olla se?”
Ja Jumala sanoi, ”Tarkoitatko että haluat olla Kuka Jo Olet?”
”No”, aloitti Pieni Sielu, ”on yksi asia tietää Kuka Olen, ja aivan toinen todella olla se. Haluan tuntea millaista on olla Valo!”
”Mutta sinähän olet jo Valo,” Jumala vastasi, hymyillen taas.
”Niin, mutta haluan nähdä miltä se tuntuu!” huusi Pieni Sielu.
”No,” sanoi Jumala hykerrellen, ”olisihan minun pitänyt tietää. Sinä olet aina ollut se seikkailunhaluinen.” Sitten Jumalan ilme muuttui. ”Yksi juttu vain…”
”Mikä?” kysyi Pieni Sielu.
”No, ei ole muuta kuin Valoa. Katsohan, en luonut mitään muuta kuin mitä olet; joten ei ole helppoa tapaa kokea itseäsi sinä Mitä Olet, koska ei ole mitään mitä et ole.”
”Siis kuinka?” sanoi Pieni Sielu, joka nyt oli hieman hämmentynyt.
”Ajattele sitä näin,” sanoi Jumala. ”Olet kuin kynttilä Auringossa. Ei sinulla siellä mitään hätää ole. Muiden miljoonien, ziljoonien toisten kynttilöiden joukossa jotka muodostavat Auringon. Eikä aurinko olisi Aurinko ilman sinua. Ei, se olisi aurinko ilman yhtä kynttiläänsä … eikä se olisi Aurinko ollenkaan, sillä se ei paistaisi yhtä kirkkaasti. Siispä. Kuinka tuntea itsensä Valona kun olet Valon keskellä – siinäpä kysymys.”
”No”, Pieni Sielu piristyi, ”sinähän olet Jumala. Keksi jotain!”
Taas Jumala hymyili. ”Keksin jo,” Jumala sanoi. ”Koska et näe itseäsi Valona kun olet Valossa, ympäröimme sinut pimeydellä.”
”Mitä on pimeys?” Pieni Sielu kysyi.
Jumala vastasi, ”Se on sitä mitä sinä et ole.”
”Pelkäänkö minä pimeää?” huudahti Pieni Sielu. ”Vain jos päätät niin,” Jumala vastasi.”Ei ole mitään pelättävää jos et päätä että on. Näetkös, me keksimme sen. Kuvittelemme.”
”Ai,” sanoi Pieni Sielu, ja voi jo paremmin.
Sitten Jumala selitti, että jos haluaa kokea jotain, sen täydellinen vastakohta ilmestyy. ”Se on suuri lahja,” Jumala sanoi, ”sillä ilman sitä et voisi tietää miltä mikään tuntuu. Et tietäisi lämmintä ilman kylmää, korkeaa ilman matalaa, nopeaa ilman hidasta. Et tietäisi vasenta ilman oikeaa, Täällä ilman tuolla, nyt ilman silloin.”
”Joten”, Jumala lopetti, ”kun olet pimeyden ympäröimä, älä pui nyrkkiä tai korota ääntäsi ja kiroa pimeyttä. Ole mieluumin Valo pimeydelle, äläkä ole kiukkuinen sille. Sitten tiedät Kuka Todella Olet, ja kaikki muutkin tietävät. Anna Valosi loistaa niin että kaikki tietävät kuinka erityinen olet!”
”Tarkoitatko että on ok antaa muiden nähdä kuinka erityinen olen?” kysyi Pieni Sielu.
”Tietenkin!” Jumala hykerteli. ”Se on erittäin ok! Mutta muista, ’erityinen’ ei tarkoita ’parempi.’ Kaikki ovat erityisiä, jokainen omalla tavallaan! Kuitenkin monet muut ovat unohtaneet tämän. He huomaavat että on ok että he voivat olla erityisiä vasta sitten kun sinä näet että on ok että sinä olet erityinen.”
”Vau,” sanoi Pieni Sielu, tanssien ja hyppien ja nauraen ja pomppien ilosta.”Voin olla niin erityinen kuin haluan!”
”Kyllä, ja voit aloittaa heti,” sanoi Jumala, joka tanssi ja hyppi ja nauroi Pienen Sielun mukana.
”Minkälainen erityinen haluat olla?”
”Minkälainen?” Pieni Sielu toisti perässä. ”En ymmärrä.”
”No,” selitti Jumala, ”on erityistä olla Valo, ja erityisenä olemisessa on monta osaa. On erityistä olla ystävällinen. On erityistä olla lempeä. On erityistä olla luova. On erityistä olla kärsivällinen. Voitko keksiä muita tapoja olla erityinen?”
Pieni Sielu istui hiljaa hetken. ”Tiedän monta tapaa olla erityinen!” Pieni Sielu huudahti sitten. ”On erityistä olla avulias. On erityistä olla jakava. On erityistä olla ystävällinen. On eritystä ottaa toiset huomioon!”
”Kyllä!” oli Jumala samaa mieltä, ”ja voit olla näitä kaikkia, tai mikä tahansa osa näistä minkä haluat, milloin vain. Tätä tarkoittaa se että on Valo.”
”Tiedän mitä haluan olla, tiedän mitä haluan olla!” Pieni Sielu julisti suuresti innoissaan. ”Haluan olla erityinen mallia ’anteeksiantava’. Eikö ole erityistä olla anteeksiantava?”
”Kyllä vain,” vakuutti Jumala Pienelle Sielulle. ”Se on hyvin erityistä.”
”Ok,” sanoi Pieni Sielu. ”Sellainen haluan olla. Haluan olla anteeksiantava. Haluan kokea itseni sellaisena.”
”Hyvä,” sanoi Jumala, ”mutta on yksi asia joka sinun pitäisi tietää.”
Pieni Sielu alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Näytti aina siltä että oli joku mutka matkassa. ”Mikä se on?” Pieni Sielu huokaisi.
”Ei ole ketään kelle antaa anteeksi.”
”Ei ketään?” Pieni Sielu tuskin uskoi mitä juuri oli sanottu.
”Ei ketään!” toisti Jumala. ”Kaikki minkä olen tehnyt on täydellistä. Koko luomakunnassa ei ole yhtäkään sielua joka olisi vähemmän täydellinen kuin sinä. Katso ympärillesi.”
Silloin Pieni Sielu huomasi että suuri joukko oli kokoontunut. Sieluja oli tullut läheltä ja kaukaa – kaikkialta Kuningaskunnasta – sillä sana oli kiertänyt että Pieni Sielu kävi tätä tavatonta keskustelua Jumalan kanssa, ja kaikki halusivat kuulla mitä he sanoivat.
Katsoessaan lukemattomia sieluja joita siihen oli kerääntynyt, Pienen Sielun oli pakko olla samaa mieltä. Kukaan ei näyttänyt olevan vähemmän ihmeellinen, vähemmän mahtava, tai vähemmän täydellinen kuin Pieni Sielu itse. Niin ihmeellisiä olivat kerääntyneet sielut, ja niin kirkas oli heidän Valonsa, että Pieni Sielu tuskin pystyi heitä katselemaan.
”Kenelle siis antaa anteeksi?” kysyi Jumala.
”Voi pojat, ei tämä ole ollenkaan hauskaa!” valitti Pieni Sielu. ”Halusin kokea itseni Hänenä Joka Antaa Anteeksi. Halusin tietää miltä sellainen erityisyys tuntuu.”
Ja Pieni Sielu oppi miltä tuntuu olla surullinen.
Mutta juuri silloin Ystävällinen Sielu astui eteen joukosta.
”Älä murehdi, Pieni Sielu,” Ystävällinen Sielu sanoi, ”minä autan sinua.”
”Autatko?” Pieni Sielu kirkastui. ”Mutta mitä voit tehdä?”
”Voin antaa sinulle jonkun jolle voit antaa anteeksi.”
”Voitko?”
”Varmasti!” visersi Ystävällinen Sielu. ”Voin tulla seuraavaan elämääsi ja tehdä jotain jonka voit antaa anteeksi.”
”Mutta miksi? Miksi tekisit niin?” Pieni Sielu kysyi. ”Sinä, joka olet niin täydellinen Olento! Sinä joka värähtelet sellaisella nopeudella että se luo niin kirkkaan Valon että tuskin pystyn katsomaan sinua? Mikä voi saada sinut haluamaan hidastaa värähtelyäsi sellaiselle nopeudelle että kirkkaasta Valostasi tulee pimeä ja tiheä? Mikä voi saada sinut – joka olet niin kevyt että tanssit tähdillä ja kuljen läpi Kuningaskunnan ajatuksesi nopeudella – tulemaan elämääni ja muuttumaan niin raskaaksi että voisit tehdä tämän pahan asian?”
”Yksinkertaista;” Ystävällinen Sielu sanoi. ”Tekisin sen koska rakastan sinua.”
Pieni Sielu vaikutti yllättyneeltä vastauksesta.
”Älä ole niin ällistynyt,” sanoi Ystävällinen Sielu, ”olet tehnyt saman minulle. Etkö muista? Voi, olemme tanssineet yhdessä, sinä ja minä, monia kertoja. Halki ikuisuuksien ja läpi aikakausien olemme tanssineet. Läpi kaiken ajan ja monissa paikoissa olemme leikkineet yhdessä. Et vain muista.”
”Olemme molemmat olleet Sen Kaikki. Olemme olleet sen ylös ja alas, sen vasen ja oikea. Olemme olleet sen täällä ja tuolla, sen nyt ja silloin. Olemme olleet mies ja nainen, hyvä ja paha; t sen uhri ja sen konna.”
”Näin olemme tulleet yhteen, sinä ja minä, monta kertaa aikaisemmin; kumpikin tuomaan toiselle täydellisen mahdollisuuden Ilmaista ja Kokea Kuka Me Todella Olemme. Joten,”Ystävällinen Sielu jatkoi, ”tulen seuraavaan elämääsi ja olen ’pahis’ tällä kertaa.
Teen jotain todella kauheaa, ja sitten voit kokea itsesi sinä Joka Antaa Anteeksi.”
”Mutta mitä aioit tehdä?”Pieni Sielu kysyi, hieman hermostuneesti, ”mikä on niin kauheaa?”
”Voi,” vastasi Ystävällinen Sielu tuikkien, ”kyllä me jotain keksimme.”
Sitten vaikutti että Ystävällinen Sielu muuttui vakavaksi, ja sanoi hiljaisella äänellä, ”Yhdessä asiassa olet oikeassa, tiedäthän.”
”Mikä se on?” Pieni Sielu halusi tietää.
”Minun täytyy hidastaa värähtelyäni ja tulla hyvin raskaaksi että voin tehdä tämän ei-niin-mukavan jutun. Minun täytyy leikkiä olevani jotain joka on hyvin erilaista kuin minä itse. Niinpä haluan pyytää yhden vastapalveluksen.”
”Mitä vain, mitä vain!” huudahti Pieni Sielu, ja alkoi tanssia ja laulaa, ”pääsen olemaan anteeksiantava, pääsen olemaan anteeksiantava!”
Silloin Pieni Sielu näki että Ystävällinen Sielu oli edelleen hyvin hiljaa.
”Mikä nyt on?” Pieni Sielu kysyi. ”Mitä voin tehdä puolestasi? Olet niin enkeli kun haluat tehdä tämän minulle!”
”Totta kai tämä Ystävällinen Sielu on enkeli!” Jumala keskeytti. ”Kaikki ovat! Muistakaa aina: olen lähettänyt teille vain enkeleitä.”
Ja niin Pieni Sielu halusi enemmän kuin koskaan täyttää Ystävällisen Sielun pyynnön. ”Mitä voin tehdä puolestasi?” Pieni Sielu kysyi uudelleen.
”Sillä hetkellä kun lyön sinua ja sivallan sinua,” Ystävällinen Sielu vastasi, ”sillä hetkellä kun teen sinulle pahimman mitä saatat kuvitella – juuri sillä hetkellä…”
”Niin?” Pieni Sielu keskeytti, ”niin…?”
”Muista Kuka Minä Todella Olen.”
”Voi, muistan kyllä!” huudahti Pieni Sielu, ”Lupaan! Muistan aina sinut sellaisena kuin näen sinut tässä, juuri nyt!”
”Hyvä,” sanoi Ystävällinen Sielu, ”sillä, katsohan, olen silloin teeskennellyt niin kovaa, että olen itse unohtanut. Ja jos et muista minua sellaisena kuin todella olen, en ehkä pysty itse muistamaan hyvin pitkään aikaa.
Ja jos unohdan Kuka Olen, sinäkin voit unohtaa Kuka Olet, ja eksymme kumpikin. Sitten tarvitsemme toisen sielun tulemaan mukaan muistuttamaan meitä molempia Ketä Olemme.”
”Emme tarvitse!” Pieni Sielu lupasi taas. ”Muistan sinut! Ja tulen kiittämään sinua tästä lahjasta – tilaisuudesta kokea itseni sinä Kuka Olen.”
Ja niin sopimus tehtiin. Ja Pieni Sielu meni uuteen elämään, innoissaan olla Valo, mikä oli hyvin erityistä, ja innoissaan kun sai olla osa erityisyyttä nimeltä Anteeksianto.
Ja Pieni Sielu odotti levottomana voidakseen kokea itsensä Anteeksiantona ja kiittää miten tahansa toinen sielu tekisi sen mahdolliseksi.
Ja kaikkina uuden elämän hetkinä, aina kun uusi sielu ilmestyi näyttämölle, toi se sitten iloa tai surua – ja erityisesti silloin kun se toi surua – Pieni Sielu ajatteli mitä Jumala oli sanonut.
”Muistakaa aina,” Jumala oli hymyillyt, ”olen lähettänyt teille vain enkeleitä.”(tuntematon)
