Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Keskustellessani eräänä päivänä ystäväni kanssa, hän äkkiä kysyi, että mitä sinä oikein huokailet?
Kysyin oitis, että miten niin huokailen?
Hän sanoi havainneensa puhuessani eräästä henkilöstä, että siihen liittyi voimakasta huokailua ja miten tämä huokailu on esioire huomaamattomasti alkavasta stressistä tai selvittämättömistä asioista ja miten minun olisi syytä oikeasti katsoa sitä ennen kuin pommi on valmis.
Huokailuni oli itse asiassa säälin tai myötäilevän osanoton kerjäämistä toiselta ja useimmiten me saamme sen ja ilman, että toinen edes huomaa.
Otin ystäväni neuvosta vaarin ja purin vielä syntymättömän pommini ja samalla tulin tietoiseksi myös muiden huokailuista. Huokailu on todellakin oman kehojärjestelmäni viesti, ettei kaikki ole kohdallaan.
Mielen liikkeet heijastelevat sieluamme… kuin kuu aurinkoa…
Samoin ärtymys kuuluu mielestäni tähän samaan luokkaan. Olla ärtynyt tulee ”läpi” puheessani toisen kanssa ja jos toinen on riittävän älykäs, hän kysyy:
”Olet ärtynyt, olenko tehnyt sinulle jotain ja mitä voin tehdä jotta se poistuu. Energiasi on repivä enkä tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä.”
Kun minulle sanottiin tämä ensimmäisen kerran, kiistin sen voimakkaasti.
Kun sama tuli toistuvasti ja vielä saman henkilön kautta, silloin oli pakko pysähtyä katsomaan.. sekä myöntämään, että olen ärtynyt, en kuitenkaan sinulle.
Hän sanoi:
”Ole hyvä ja lopeta heti!”
Siihen loppui ärtymykseni. Tästä tuli toinen kokemusmateriaali havainnoida satunnaisia kanssakulkijoitani ja oli se sitten huokailua tahi ärtymystä, kysyn siitä.
Olla ärtyneen ihmisen kanssa, se ei tee minulle hyvää. Olla huokailevan ihmisen seurassa, sekään ei tee minulle hyvää. No mitä opin tästä? Onnellisuudestani vastuussa olen vain minä.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Yhdellä katseella voi joko nostaa toisen omanarvontuntoa tai laskea.
Arvelen, että nainen on saanut tuntea nahoissaan miehen katseen monen monituista kertaa.
Enpä ole aiemmin asiaa edes havainnut tahi suonut ajatustakaan moiselle energian laadulle, ennen kuin pääsin itse osalliseksi kokemuksesta mut toisinpäin.. Oltiin työmatkalla joskus kauan sitten Wiesbadenissa Saksanmaalla.
Eräänä iltapäivänä mennä koikkelehdittiin paikallisella strassella parin kaverin kanssa, oltiin jostakin tulossa ja jonnekin menossa. Olimme omasta mielestämme siistin asiallisesti pukeutuneita. Huomasin jo kauempaa vastaamme askeltavan naisen joka oli huomiota herättävän ryhdikäs, rodultaan monikulttuurinen ja kantoi olemisensa kokonaisuuden tyylikkäästi niin kuin vain nainen voi.
Joitakin metrejä ennen kohtaamista näin miten hän katsoi meitä ja yhdellä vaivattomalla katseella ylhäältä alas, siirsi meidät vieressämme virtaavaan viemäriin. Sinne mentiin ja kaikki yhdessä, kollegani eivät havainneet muuta kuin aistimuksen jostain ”kylmyydestä, kylmän ohikiitävästä tuulahduksesta.”
Katseen voima on todellinen voima ja sen kanssa saa olla tosi skarppina ettei turhaan aiheuta kärsimystä, ei edes tahatonta.
Katseessa on aina joku tietty voima ja laatu mukana… joten ollaan tarkkana.
Katseen takana on aina jokin laadullistettu energia, ja siksipä rakastavan avoin sekä salliva katse ilman henkilökohtaista panosta, sen kokeminen antaa voimaa pitkään. Yksinkertainen testi. Kun katsot arvioivalla asenteella toista ylhäältä alas, se on yhtäkuin mitätöinti. Katsoppa ihaillen alhaalta ylös..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Yksi herkullisimmista huiputuksista johon törmäsin sattui Marokossa, tarkemmin Agadirin laajoilla hiekkarannoilla.
Kaikenkarvaisia kaupustelijoita tuntui olevan pilvin pimein liikkeellä ja kun yhdestä selvisi edes puoliksi kunnialla jo toinen oli tyrkyttämässä omia tuotteitaan.
Päivä oli kääntynyt jo kohti hämärtyvää iltaa, kun eteemme tupsahti mies jolla kertakaikkisen omituinen kivi oli tyrkyllä. Olin melkoisissa täpinöissä kun kivenmurikkaa kädessäni pyörittelin. Ulkoapäin se oli kuin mikä tahansa akaatinkappale, mutta sisältä se säihkyi kimallusta ja varsinkin koverassa kupissa sojottavat neljä lyhyttä tappia.
Mieleni jupisi:
”Haaa… tuon varmaan täytyy olla tosi harvinaista sekä mystistä..”
Pienen tinkimisen jälkeen ostin mötikän pois kuleksimasta.
Melkein lymyilmein hipsimme takaisin hotlaamme. Kivi pöydälle kypsymään ihailevien katseiden ristitulessa. Meikäläisen mieli kehitteli vähintään galaktisia yhteyksiä, neljä tappia kuin lähettimiä.. ”haaa…” tai vastaanottimia…
Menin suihkuun. Tullessani takaisin kumppanillani oli vielä ovelampi ilme kuin minulla konsanaan. Hän pyysi vielä kerran autuaasti ihailemaan tuota ihmeellistä linnunradalta pudonnutta kivikunnan edustajaa.
Hän käänsi lempeän varovaisesti murikkaa siten, että nämä neljä tappia olivat suoraan edessäni ja pyysi ottamaan yhdestä tapista kiinni. Minä otin ja se perhanan tappi irtosi. Se oli tulitikku, tai oikeammin neljä tulitikkua.
Neljä tulitikkua pyöriteltynä jossain hiton hopeahileissä ja koko murikan sisäpinta oli samaa hilettä. Hah haa, vanha kunnon harakkakin jäi toiseksi kun mauri mystisen kivenmurikan eteen kuolasi niin, että valtameren pintakin uhkasi nousta.
Jokainen kivi ei ole jalo… vai onko? Riippuu miten asiaa katsoo.
Ihan ensimmäisen kerran kun kiviin koukkuun jäin, ostin melkoisen erän erilaisia hiottuja jalokiviä (niin luulin) Teneriffalta. Säilytin niitä kuin kalleimpia aarteita. Vuosien varrella tutustuin yhteen gemmologiin ja kun saman alan miehiä oltiin 🙂 kannoin ne arvioitavaksi.
Kaveri tiiraili niitä aikansa, laittoi sivuun muutaman granaatin sanoen niiden olevan aitoja, palauttaen loput saatesanoilla: ”Pidä näitä harjoituskohteina. Ne ovat erittäin taidokkaasti valmistettuja synteettisiä kappaleita. Liian koreita ja täysin kylmiä.”
Kolmannen kerran jossain päin Keski-Suomea oli kivimessut. Kiviharakkani villiintyi taas ostamaan kalkopyriitin. Kun opittu tapani siihen aikaan oli, että kivi laitetaan yön ajaksi veteen ja sit tehdään vähän ”taikoja”.
No niin, taikani varmaan oli tepsinyt sillä aamusella vadissa oli sinivihreää vettä. Kaadoin veden pois ja pohjalla oli yllätyksenä metallikehikko jota katselin ällistyneenä. En voinut muuta kuin nauraa…
Pahnan pohjimmaisena kokemus Sri Lankasta jossa oltiin parin kaverin kanssa kiertämässä saarta sekä tutustumassa paikallisiin jalokivikaivoksiin. Tai, ei ne ihan perinteisiä kaivoksia olleet, keskellä riisipeltoa oli kaivanto kolme metriä alas maan sisään ja siitä sitten käytäviä johonkin suuntaan.
Kun maaperä hedelmällistä on, se on. Maan päällä kasvaa melkoinen joukko syötäviä herkkuja ja maan sisässä odottaa löytäjäänsä erilaisia raakakiviä joita hiomalla taitava kaveri kykenee synnyttämään säihkyvää lumoa.
Luokseni tuli nuorehko mies joka ystävällisesti kysyi, että tehdäänkö kaupat. Hän avasi valkoisen nyytin jonka sisällä ehkä n. kourallinen erilaisia hiottuja kiviä. Oli rubiineja, ametisteja, safiireja eri värisinä joitakin granaatteja ja hintakin vain 100 usan doll. Olin turhankin varovainen enkä ostanut. Sitä vastoin kaverini osti sian säkissä ja loppupelissä paljastui, että hyvän sian olikin ostanut.
Kun ammattimies lajitteli ne, hän siirsi sivuun neljä jaloa kiveä sanoen, että nämä neljä kattaa tuon mitä maksoit ja loput sait ilmaiseksi. Sitten myöhemmin muut ryhmämme kaverit rupes kyselemään et ”no mitäs aiot tehdä kiviaarteillasi”?
Ystäväni vilkas virne naamallaan meikäläisen suuntaan samalla lausuen ”no tiätty sitä mitä maurikin, annanpa neitosille..”
Kun sain luettavakseni tämän suomennetun monisteen kymmenisen vuotta sitten, se kolahti ja lujaa ja kolahtaa edelleenkin yhtä lujaa. ”Älä määrittele henkistä polkua” on mulle henkilökohtaisesti ollut haaste aina ”heräämisestäni” alkaen ja siitä on jo ainakin dinojen verran.
Olen saanut tuta, että meikäläisessä on läsnä ainakin kaksi hahmoa ja ne vuorottelevat olemisessaan. Kun mun on jotenkin kuvattava tätä stooria, joudun käyttämään rajallisia sanoja. En spekuloi Kryonin kanavointia, hahmotan ainoastaan sitä, mitä se on minussa herättänyt.
”Kappale kolme: Neuvoja Ihmisille heidän valaistumisen polustaan. Minä puhun heille, jotka pitävät itseään valaistumisen polulla olevina. Ensinnäkin sinun on tiedettävä, että tämä polku ei pääty koskaan.
(Tässä kohtaa Mauri huutaa kääääk… huuh mä en jaksa enäää ja kun Minä Olen (MO) on paikalla, no proplem… antaa palaa… )
Moniulotteisessa maailmassa ei voida asettaa tavoitteita.
Mauri kiljuu hädissään, että tässä elon maailmassahan pitää asettaa tavoitteita. On tiedettävä, mihin ollaan menossa… kaikkihan siitä toitottaa…
Niitä ei voida asettaa, koska ilman aikaa ei ole mitään lineaarista tietä. Jos sinä olisit kulkemassa ympäri valtavan ilmapallon sisäpintaa pitkin, missä sinun tavoitteesi olisi, toisella puolellako? Se ei lopu koskaan. Juuri tämä tekee sen vaikeaksi ihmismielelle hyväksyä. Sinun silmäsi ovat apposen auki, muttet pysty näkemään mitään, missä on järkeä.
Mikä on vastaus? Opi ”näkemään” tämän olemassa olemattoman tien rajoituksen yläpuolelle.
Katsoessani elettyä elämääni taaksepäin, näen siinä ns. “punaisen langan”ja tämä lanka on ollut erittäin salliva Maurin vapaille valinnoille. Mun vapaat valinnat ovat olleet erittäin lyhytnäköisiä ja pohjautuneet aina haluun, haluan sitä/ haluan tätä ja kun kunnon sotku on saatu aikaiseksi, sitten olen taas “muistanut” sen toisen vaihtoehdon, joka on rukous/ anominen/ pyytäminen/ hiljentyminen/ meddaus korkeammasta ohjauksesta.
Tämä korkeampi ohjaus tai vihje on minulle ollut suuntana tilaan joka on ongelmaton ja ongelmaton voi tulla ilmi vain nykyhetkessä (ja hitto kun en voi varastoida sitä minnekään)
Tähän liittyy intuitio, aikomus ja sen oppiminen, millainen Henkinen kartta on. Sitä vastoin sinä rakennat omat tavoitteesi siitä, mihin sinä ”luulet” Hengen voivan viedä sinut.
Tämä on suurin aloitusvirhe. Henki näkee kaiken yhtenä.
Kun sinä päätät etukäteen, mihin sinä luulet olevasi menossa, monet teistä ovat ”jumissa” omalla tiellään, koska sinä et anna Hengen muuttaa sinun ennalta määrättyjä ajatuksiasi siitä ”kuka sinä olet” ja siirtää sinua sille tielle, joka on sinun paras mahdollinen tulevaisuutesi.
Sitten sinä tunnet itseäsi petetyn tai ettei ”ketään ole kotona” yläkerrassa. Tämä on klassinen esimerkki siitä, miten ihmisen havaintotapa menee Henkisen valaistumisen tielle.
Tulee mieleeni eräs unikokemus juuri tuosta aiheesta: Unessa oli talvi, ja edessäni valtava jäämäki. Otin vauhtia ja hyppäsin. Keskellä hurjaa laskua, äkkiä näin vasemmasta silmänurkastani suuren valtatien jossa elämänviihdykkeet virtasivat ja halusin oitis sinne.
Rupesin hädissäni kampeamaan suuntaani sinnepäin, vaan en voinut, koska olin jo laskussa hurjassa. Mäki oli täynnä pomppuja, kiviä, kuoppia ja sitä tuntui jatkuvan loputtomasti. Kun vauhti viimein hiipui, nousin ylös, vilkaisin mäkeä ja olin kiitollinen.
Älä päätä etukäteen sitä, mihin sinä olet menossa.
M parkaisee jälleen, sillä se rakastaa suunnittelua, määrittelemistä, lokeroimista. Minä tiedän, mihin olen menossa ja sinne Jumala minut vie. Tule ulos siitä laatikosta, jossa sinä olet, koska sinä tulet järkyttymään tietäessäsi totuuden.
Vaikein osa sinun polustasi on oivaltaa se, että sinä et kulje sitä polkua, jonka mestarit ovat jo tehneet. Mestarit luovat omansa!
Osana jumalallista suunnitelmaa sinun on otettava vastuu, (kääk) ei seuraamalla muita tai roikkumalla kiinni neuvoissa tai edes Kryonin opetuksissa (tai IOK) (kääk kääk).
Henkiselle polulle astuessa on vain luotettava edessä olevaan matkaan ja otettava yksi askel kerrallaan…
Sinun on sen sijaan otettava kaikki tämä ja muotoiltava se omaksi luomukseksesi. Kaikki ne opetukset, jotka te vastaanotatte tällä planeetalla minun kaltaisiltani, ovat osa moniulotteisen keittiön reseptejä. No niin, mene valmistamaan sellainen ateria, jota ei ole koskaan ennentehty käyttäen tätä tietoa, mitä sinulla nyt on kaikista ainesosista!
Voihan vieteri Mauri kiemurtelee kuin mato koukussa, sillä minä olen ihan oikeasti yrittänyt ripustautua vaikka mihin opettajaan/ ideologiaan/ ismiin/ mihin vaan jossa mun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta.
Olin kerran astrologisessa syväluotauksessa, tämä kaveri rupesi hihitellen nauramaan samalla sanoen:
”Kartallasi on kuvio joka ei anna sinun kiinnittyä mihinkään porukkaan, suuntaan, opettajaan. Jos et tajua itse lähteä, sinut heitetään ulos.”
Sillä hetkellä selveni takertumistarpeeni turvallisuuteen.
Älä tee mitään olettamuksia työstäsi
Älä tee mitään olettamuksia, sillä ne menevät täysin sen tielle, mihin sinä todellakin voisit mennä. (palapeli) Te puhutte sopimuksista, ikään kuin te tulisitte tänne jonkinlaisen ennalta määrätyn, allekirjoitetun lausunnon kanssa minkä mukaan te tulette ”tekemään tämän” ja te tulette tekemään ”tuon”. Luuletko sinä, että sinulla on sopimus tulla parantajaksi tai että sinun työsi on tätä tai tuota?
Minustahan piti tulla sivistynyt yhteiskuntakelpoinen ja vähintään lääkäri/ merikapteeni/ ihmeparantaja tai ylipäätänsä ympäristön hyväksymä kunniallisesti käyttäytyvä mikä lie. Vaan kun ei tullut, ei tullut mitään siitä mitä (mauri= persoona) halusi. MO ottikin niin hienovaraisen ohjauksen käyttöön, ettei M olisi sitä kyennyt ikinä milloinkaan luomaan.
Joten älä tee mitään olettamuksia. Sinä olet puhdas taulu.
Syntymässäni olin viaton, täynnä ihmetystä, oppivainen sekä utelias ja sama laatu on sisälläni edelleen, sitä vastoin mauri on kasvanut kieltojen, mitättömyyden sekä vähättelyjen keskellä ihmisten maailmassa jossa ei ole ollut tietoa/ muistoa paremmasta.
”Kuinka minä voin kulkea päivästä päivään puhtaan taulun kanssa? On oltava jonkinlainen tavoite.”
Tämä on herkkupala: Okei, älä ota tavoitteeksesi sitä, ”minne minä olen menossa.” Sen sijaan ota tavoitteeksesi se, ”kuka MINÄ OLEN.” Sinun tavoitteesi on ”tulla jumalaiseksi.” Sinä voit sitten sanoa: ”Minä harjoitan tällä hetkellä mahtavinta jumaluutta, mitä minä pystyn. Minä tulen olemaan minä, erilainen minä kun olin hetki sitten, korkeammalla värähtelevä minä ja tässä prosessissa ne ovet aukeavat, joiden pitäisikin aueta.
JEEEE!!! MINÄ OLEN on ihan jotain muuta kuin mauri joka myös kutsuu itseään minuksi, joten tässä kohtaa tulee esille mun kaksijakoisuuteni.
Tunnistan tässä olennossa olevat kaksi puolta, persoonallisen maurin joka on maailman tuote ja MINÄ OLEN josta mulla ei ole nimeä parempaa. Kokemuksessani on ja voin ilmaista vain omaani, siis niinä vielä harvinaisina hetkinä kun MINÄ OLEN on läsnä, silloin olen yksi joka sisältää kaiken ja kun mauri hallitsee, läsnä on vertaaminen sekä erillisyys ja kaikki kaaoksen mahdollisuudet.
Karttani toimii, kun minä tarvitsen arvostelukykyä ja intuitiota. Ainoa olettamus, jonka minä teen, on se, että MINÄ OLEN siunattu osa jumaluutta, joka luo sen, mitä minä ikinä kulkiessani tarvitsenkin. Tämä tulee johtamaan minut täydelliseen paikkaan.
Mitä minä tarvitsen, on jotain ihan muuta kuin mitä minä haluan.
Luottamusta on vaatinut heittäytyä olemiseen ja tässä olemisessani, aina kun on noussut tekemisen paniikki, olen katsonut sen lähdettä ja jos lähteenä on ollut pelko, silloin lähtökohtani on ollut halun ohjaama.
Älä aseta aikarajaa millekään
Minä olen kuullut monien teistä sanovan: ”No tässä on suunnitelma. Me aiomme tehdä tämän ja tuon ja siihen mennessä tämä tulee tapahtumaan ja siihen on niin monta vuotta jne. jne. Tuo on hyödytöntä, tiedäthän. Se on rajoittavaa. Se on itse tekemäsi vankila. Kun sinä alat asettaa aikarajoja, sinä pistät itsesi kosmiseen 4D-aikavankilaan.
Mauri kiemurtelee taas.
Mitä jos suunnitelmat sinua varten, rakas ihmisolento, olivat suurempia kuin mikään aikakehys, jonka sinä pystyit kuvittelemaan? Mitä jos sinä työnnät jotain ovea huomenna ja siellä on ihme? Aiotko sinä pitäytyä vanhassa aikarajassa ja sanoa: ”Anteeksi nyt, herra Ihme, mutta sinä olet vähän aikaisessa. Voitko tulla takaisin sitten, kun minä ajattelin sinne saapuvani?” Tämä on humoristista, eikö olekin? Mutta niin monet teistä tekevät tätä!
Vaikka elämäni näyttää olevan yksilösuoritusta, kuitenkaan se ei ole sitä. Olen verkostoitunut niin moneen ihmiseen, etten edes muista kaikkia ja tässä yhteisessä joukkuepelissä on kyse myös heistä, heidän asemastaan valtavalla shakkilaudalla.
Kun henkilö A tekee siirron, se vaikuttaa henkilöön D ja K, ja heidän siirtonsa voi tuoda/ luoda ihmeen kohdalleni mun.
Jotkut teistä sanovat, kun heidät esitellään ihmeelle:”Voi ei, en minä voi tehdä sitä, koska se ei sovi minun aikarajoihini! Minä en ole valmis tai valmistautunut.”
Voi, niin monta kertaa olen keksinyt tekosyyn voidakseni siirtää sitä ensimmäistä askelta, ettei mun vaan tarttis ruveta vastuulliseksi.
Valaistuminen itsessään on suurenmoista, eheyttävää energiaa, joka kirjaimellisesti nostaa sinut ulos yhdestä paikasta ja alkaa viedä sinua toiseen paikkaan. Niin paljon ympärilläsi alkaa muuttua. Minä kehotan sinua jättämään tuon draaman sinun elämässäsi.
Kun MINÄ OLEN, on läsnä, ei ole draamaa. Draama on vain silloin kun Mauri isännöi.
Kenties se onkin aina ollut tavoitteena? Mitä jos se olikin tavoite koko ajan, saada sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinä voisit lähettää valoa? Mitä siitä sanot?Mitä jos ei olekaan mitään muuta.
Niin, mitäpä jos ei olekaan mitään muuta. Kuitenkin koettu elämäni on ollut minulle arvokas, koska se on tuonut minut juuri tähän, naputtelemaan näitä kirjaimia tötterölle ja olen tosi kiitollinen ihan kaikesta. Kaikki mitä olen elämässäni saavuttanut, on tässä ja nyt. Ei ole mitään enempää, en ole enempää kuin olen ja olen sitä jo.
Mitä jos sinun kuuluukin olla Majakka ja lopun elämääsi aikana kaikki, mitä tulee tapahtumaan, on se, että sinun Valostasi tulee kirkkaampi niin, että sinä voit vaikuttaa Gaijaan. Onko se sinusta hyväksyttävää? Onko rauhan luominen maapallolle sinusta hyväksyttävää?
Onko rauhan tuominen/ luominen nykyhetkeen omassa elossani hyväksyttävää?
Vai istutko sinä tuntemassa itsesi epäonnistuneeksi, koska se ei sopinut sinun mielesi seinällä olevaan 4D-listaan? Se on sinun valintasi.
Vai istunko tuntemassa itseni epäonnistuneeksi, koska en pystynytkään muuttamaan nuita muita/ parantamaan maailmaa? Se on minun valintani.
Mitä tapahtuu, kun ihmisolento lähtee sellaiselle polulle, joka todellisuudessa muuttaa hänen DNA:taan? Minäpä kerron teille. Hänestä näyttää tulevan joku muu! No, ei ihan tarkasti ottaen joku muu. Sanotaanpa, että hänestä tulee sinulle joku muu. Tämä johtuu siitä, että sinun havaintosi siitä ”kuka sinä olet”, on 4D-elämänkokemuksen rajoittama. Kun sinä alat aktivoida DNA:tasi, ulos tulevat kaikki ne ominaisuudet, jotka aina olivat olemassa kaikissa menneissä elämissä, joita sinulla oli.
Jipiiii!!! Ehjeentyminen on alkanut. Maurin elämä on ollut kuin haulikolla ammuttu, koko elonkierto on haeskeltu osasia sieltä ja täältä, on ommeltu, paikattu sekä parsittu ja sitten vielä KAIKKIne muutkin minäni ovat matkalla KOTIIN = tulemassa yhdeksi…
Sinusta voi tulla jotain enemmän, kuin sinä luulet olevasi! Kumpi onkaan pomo, kummalle annan enemmän tilaa rajoittavalle vai rajattomalle minäkuvalle??
Jotain tälläistä tänään ja huomenna se voi olla jo ihan muuta.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Maailman meno tai paremminkin mun maailmani meno oli uhkaavasti muuttumassa huolista kaoottiseksi samaistuessani kaikenlaiseen uutistulvaan. Oli sunnuntain aamu kun tassuni veivät soffannurkkaan ja istuin alas.
Hiljentyminen on minulle ollut avain löytää reittini kotiin. Ulkoinen oli häipymässä etäiseksi huminaksi, kuitenkin jostain sieltä kaukaa olin kuulevinani ihan hiljaisen ja varovaisen ovikellon pirinän, könysin ovelle jossa kaksi vanhempaa rouvaa.
Rouvalla lempeät silmät, hän kysyi samalla varovasti et mitä mieltä olen siitä et
”Maailmassa on tänä aikana runsaasti huolia ja kuka tai mikä on sen on synnyttänyt?”
Vastaus livahti ulos nopeammin kuin ajatukseni
”Minä, minähän se”.
Rouva ei tästä häkeltynyt, vaan tarjosi lehtistä jonka otsikkona oli
”Miten selviytyä huolista.”
Otin ja luin. Hymy nousi huulilleni Elämän hurmaavasta huumorista. Ensin olin huolessa, sitten hiljaisuudessa ja sitten mulle tuotiin lehtinen jossa yksinkertaisesti kehoitettiin kääntymään sisään päin ja löytämään rauhan.
Mitäpä tähän voi muuta sanoa kuin ympäri käydään ja yhteen tullaan ja muodollahan ei ole väliä, sisältö ratkaisee (tosin en sitä silloin kyennyt tajuamaan) josta sain aasinsillan muinaiseen tapahtumasarjaan saman päivän aikana.
Asuin silloin Kalliossa, olin juuri luikahtamassa Metron ovesta sisään kun korvani tavoittivat huudon
”Hei, ootsä Rantalan Maukka?”
Pysähdyin, käännähdin äänen suuntaan ja näin hieman kauempana neitosen jota en heti tunnistanut. Askelsin lähemmäksi.. sanoin olevani samalla kysyin et kukas sinä olet. No, kävi ilmi et oltiin oltu joskus samassa lehtitalossa hommissa. Katsoa tillittelin häntä kun neito niin kirkkaan oloisesti heijasteli.
Kysyin et mitä ihmettä sulle on tapahtunut kun hehkut kuin Hangonkeksi? Hän kysyi hätääntyneenä et
”Vieläks sä harrastat ”niitä..”
Kysyin et mitä ”niitä”? Jos tarkoitat ’’niitä” ni vastaus on joo tai en harrasta, on paremminkin elämäntapa. Sitten hän kertoi kohdanneensa Jeesuksen ja samalla kutsui Siiloanin kokouksiin siihen lähelle.
Kieltäydyin kohteliaasti sillä kertaa, toivoteltiin hyvät jatkot ja matkani jatkui.
Metro tuli, istahdin käytävän reunapaikalle ja kas siinä vinottain vastapäätä istuskeli yks tuttu neitonen. Tervehdin häntä ja samalla kysyin iloisena et mitä sulle kuuluu kun ei ole pitkään aikaan nähty?
Neito sinkautti vastakysymyksen et
”Vieläks sä käyt ”siellä”?
Tarkensin et yhteistä ystäväämmekö tarkoitat? Joo ja samaan hengenvetoon hän kertoi löytäneensä Ortodoksisuudesta Jeesuksen. Sanoin siihen et sehän on mukava kuulla ja taas toivoteltiin hyviä jatkoja.
Olin yhel vkl kurssilla ja siinä sapuskajonossa kuulin parin rouvan keskustelusta pätkän ”et arvaa mitä mulle just tapahtui kysyi toinen samalla jatkaen, äskeisessä meditaatiossa kohtasin just Jeesuksen.”
No vitsi mietin siin et mistä hitost niit Jeesuksia joka paikkaan riittää. Kolme samalle päivälle ja jokainen eri suunnasta. Tänä päivänä ymmärrän yhä enemmän ettei muodolla ole väliä…
Ja sitten ihan lopuksi, tämän päivän IOK-kortti:
”Kun kohtaat jonkun, muista, että se on pyhä kohtaaminen. Niin kuin näet hänet, niin näet itsesi. Niin kuin kohtelet häntä, niin kohtelet itseäsi. Älä koskaan unohda, että hänessä joko löydät itsesi tai kadotat itsesi. (T158)
Muutan sen ”minä-muotoon vain jotta muistaisin”:
Kun kohtaan jonkun, muistan, että se on pyhä kohtaaminen. Niin kuin näen hänet, niin näen itseni. Niin kuin kohtelen häntä, niin kohtelen itseäni. En koskaan unohda, että hänessä joko löydän itseni tai kadotan itseni.
Jotain tälläistä tänään, huomenna se voi olla jotain muuta.. mut haittaaks se 🙂
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Sain uuden pomoni kanssa sovittua, että pidän talvilomani virallisen lomakauden ulkopuolella koska Kreetalle oli aie ja paikka ennestään tuttu. Sinne kumppanin kanssa mentiin ja aloillemme asetuttiin.
Sitten yhtenä yönä alkoi, tuo pirullinen hammassärky. Ensin lievänä jomotuksena johon auttoi pieni valkoinen pilleri sekä toiveikas ajatus, josko selviäisin sillä kotiin asti.
En selvinnyt, piti hakea apua. Ensimmäinen jota suositeltiin olikin varsinainen konitohtori joka kerran kopautti kyseistä hammasta ja sanoi ettei rupea sitä hoitamaan. Kirjoitti jotain paperille samalla sanoen,
”Hae noita apteekista ja ota kolmesti vuorokaudessa.”
Minä paikalliseen apoteekkiin ja rupesin napsimaan jotain kreikankielisestä purkista josta alkoikin melkoinen ruljanssi. Ensin turposi poski, sitten puolinaamaa ja särkykin äityi ihan hulluksi. Ei puhettakaan riekkumisesta missään sillä särky pakotti paikalleen.
Siinä makoillessa sekä pysäytettynä ihmettelin, että mistä lienee kysymys koska hammaskalustoni piti olla kunnossa, olinhan vasta hovihammikseni tarkastuksessa käynyt. Onneksi kumppanini on tarkkanäköinen ja hän ehdottikin, että koita vaikkapa ”kuunnella”, mitä hampaalla ja säryllä on sinulle kerrottavanaan?
Mitä voikaan ihmisellä jäädä hampaankoloon… se tulee joskus takaisin vastaan.
No, minähän jäin kuuntelulle ja kerrankin huomioni oli läsnä sataprosenttisesti, sillä se oli hampaansäryssä.
Antauduin olemaan sängynpohjalla ajatuksettomasti ja kohta nousikin ensimmäinen tunne. Tunne oli syvä pettymys sekä loukkaantuminen menneestä kokemuksesta joka oli tapahtunut jokunen vuosi sitten.
Olin ollut pitkällä vuorotteluvapaalla. Mennessäni hyvin levänneenä hommiin, olin saanut ennakkovihiä siitä, että talosta tullaan sanomaan irti kymmenen henkilöä tuotannollisista syistä. Sanoinkin pomolleni uudenvuoden ensimetreillä, etten välitä tietää, olenko heidän joukossaan, joten laita minut ensimmäiseksi.
Näin kuvittelin mielessäni, että ehkäpä ”pelastan” jonkun toisen tulossa olevasta kurimuksesta, enkä suostunut ”kohtaamaan” tosiasioita niin kuin ne olivat.
Poistuin pitkäaikaisesta työpaikastani neuvotellen ja nopeasti. Aloitin saman tien minulle täysin uuden ammatin ja lakaisin mattoni alle kaiken vanhan jonka autuaasti unohdin. Piti lähteä lomalle, saada ensin jomotus, sitten kunnon särky ja koska en aikanaan suostunut katsomaan omaa tilannettani, juoksin karkuun naamioiden pettymykseni ”myötähymistelyyn runsaan pelastushörhöilyn kera”.
Kohdallani oli kysymys voimakkaasti alas painetusta tunteesta joka tämän unelmaloman myötä avautui säryn kautta hampaankolosta. Ei liene turha tuo vanhan kansan viisaus
”Mitä sinulla on hampaankolossa?”
Tämän oivalluksen sekä alas painetun pettymyksen.. kaunan.. kiukunjälkeen rupesikin asioita tapahtumaan vauhdilla. Sain paikalliselta tutulta suosituksen hänen omalle hammaslääkärilleen, joka hoitikin hampaan ulkoisen seurauksen välittömästi.
Nähdessään mitä olin popsinut edellisen konitohtorin määräämänä, kielsi ne heti. Antoi uuden reseptin ja kehotuksen ostaa kamomillaa josta valmistaa vahvaa teetä jota sitten purskutellaan. Tein työtä käskettyä ja mikä parasta, tiesin kokonaisvaltaisen parantumisprosessin alkaneen.
Ihmettelin ja naureskelin sitä, että pitikö minun todella matkustaa kauaksi jotta olisi aikaa olla lähellä ja lojua bunkassa, irtautua tavanomaisesta ja nähdä, että jotain sinne hampaankoloon oli jäänyt.
Kotioloissa olisin oitis mennyt hammikseen, hammas hoidettu ja siinä kaikki. Mikä tai miten ”paine” olisikaan purkautunut jos en olisi suostunut sitä ”katsomaan.” En tiedä, joten hyvä näin.
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Jonkun kesän kokemusta minulle nyt jo entisellä metsälammella. Istuskelin aamusella rantsussa, paarmat pörräsivät lähistöllä.
Yksi pääsi laskeutumaan äänettömästi iholle ja minä läimäsin. Otus tipahti maahan ja jalkani astui nopeammin kuin ehdin ajatella. Nakkasin raadon lampeen kalojen syötäväksi.
Hetken kuluttua ystäväni tulee alas aikeenaan mennä uimaan. Hän näkee tämän murhatun paarman ja hellän luonteensa mukaisesti rupeaa pelastamaan. Huomaan katsovani tapahtumaa ääneti.
Oljenkorrella hän nostaa paarmaparan kuiville ja sanoen
”Lepää siinä ja lennä kun jaksat”.
Olen edelleen hiljaa. Uituaan hän nousee ylös, vilkaisee ”toipilastaan” ja hieman ihmettelee sen äänettömyyttä.
Silloin kiitän häntä hienosta opetusnäytöksestä. Kerron hänelle koko jutun sekä oivallukseni omasta automaattisesta hyökkäyshalustani, joka on agressiivinen näitä lentäviä purijoita / inisijöitä kohtaan.
Rakastamaan niitä en kykene, suhtautumistapaani voin korjata ja muuntaa heijastustani (energiaani), jolloin saan sitä mitä tilaan. Heijastaessani kiukkua, luonto vastaa. Heijastaessani lempeyttä, luonto vastaa.
”Mitä teette näille pienimmillekin…” vai miten se menisikään tässä tapauksessa…
Lammella majailee myös hyvin arkoja räpyläjalkaisia, jotka ovat pysytelleet lammen etäisimmässä päässä (lampi on kaksiosainen ja suhteellisen iso). Ensin saapui sorsa kahden pienen poikasensa kanssa.
Emo katseli istuskelevaa olemustani hyvin tarkkaavaisesti.. heijastin tietoista lempeyttä, jolloin emo tuli katraineen lähemmäksi, nousten lopulta maihin metrin päähän.
Oli ilo katsella heidän sukimistaan sekä rauhoittumistaan. Lopulta emo käänsi päänsä tunkien nokkansa siiven sisään ottaen torkut ja pennut perässä. Toinenkin räpyläjalkainen (en tiedä niiden nimiä) taitava sukeltaja, tuli aina vaan lähemmäksi ja lähemmäksi tuoden myös jälkeläisensä. Samoin kaksi joutsenta & poikasensa.
Asenteessani on totisesti korjaamisen varaa, katson ihaillen miten exäni kohtelee kaikkia eläviä olentoja yhtä kunniakkaasti, eläen sovussa ilmenneen luomakunnan kanssa. Kyllä hänenkin ympärillään lentävät hyökkäysvaunut pörisee, vaan ei niin ärhäkkäästi kuin meikäläisen.
Kun oikein tarkkaan katsoo vaikkapa hevospaarman rakennetta, minun täytynee myöntää sen olevan omalla tehokkaalla tavallaan kaunis täsmäolento. No, entäs hirvikärpäset.. huh huh.. en uskalla edes ajatella sillä, seudulla jolla olen ollut niitä esiintyy tosi paljon ja toistaiseksi ainoa mikä pystyy pysäyttämään niiden määrätietoisen kiipeämisen kohti melkein valaistunutta päänuppiani on peukalon kynnellä katkaista kaula.
Heijasteeni ei tunnu riittävän… Toisaalta, voinhan taas harjoitella..vaikkapa anteeksiantoa. 🙂
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Löysin kerran yksiltä kivimessuilta harmaan mitättömän oloisen kiven. Pala ei ollut suuren suuri ei myöskään pienen pieni. Juuri riittävän kokoinen jotta huomioni siihen kiinnittyi.
Kivi oli pinnalta jotenkin mitättömän oloinen, mutta kun sen käteensä otti ja hieman käänteli puolelta toiselle, mikä upean mahtava värimaailma sieltä avautuikaan ja kivi vain luonnostaan odotti, että paikalle tulisi hän joka osaisi katsoa.
Olin hämmästynyt! Lajina se oli opaali, yksi ehdottomista suosikeistani.
Joskus tavallisen näköinen kivi voikin olla jalokivi…
Sama on meidän ihmisten kanssa.
Sain erittäin hyvän opetuksen kerran nyt jo menneessä ajassa, jolloin osallistuin yhteen koulutusjaksoon moniulotteisesta ihmisestä.
Sinä päivänä meillä oli oppituntina aurankatsominen ja demomielessä paikalle oli kutsuttu alan monitaitovirtuoosi nyt jo edesmennyt Pekka Suominen.
Ryhmässämme oli eräs nainen jota tulin arvioiden vilkuilleeksi…
Yllätys minulle oli täydellinen, kun Pekka lausui iloisesti juuri hänelle
”Hei, sinä siellä, tulisitko tähän eteen ja ensimmäiseksi, koska sinun kauttasi saan linjan auki. Sinulla on niin kaunis ja puhdas kenttä.”
Voihan hitto, turha sanoa, että meikää hävetti ja lujaa.
Tämä pieni tapahtuma opetti, ettei todellakaan kaikki ole aina sitä miltä se näyttää. Mitä näen, vai näenkö mitään, katsonko pintaa vai näenkö Hänet joka asuu pinnan sisällä ja kumman valitsen?
Kas, siinäpä harjoitusta kerrakseen ja jokaiselle päivälle. Ikään kuin pisteenä kaikelle edelliselle nostin pikku kortin (Viestin päivällesi tarjoaa)
”Henki on ikuisesti armon tilassa. Henki on ainoa todellisuuteni. Siksi minä olen ikuisesti armon tilassa. (T10)”
(muutin tekstin minä-muotoon koska itsellenihän tätä avaan.)
Niin, kumpaan samaistun tai kumman näen. Henki joka on ainoa todellisuuteni vai se toinen..
Selkeyden vuoksi tarkennus, en ole selvänäköinen. Sitä vastoin selväluuloisuutta esiintyy.. luvattoman paljon…
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Sain loistavan opetuksen musiikkivärähteen voimasta kerran kauan sitten kun tuli mellastettua erilaisten juomanesteiden parissa.
Siihen maailmanaikaan olin jostakin syystä mieltynyt Vapaakatolisen Kirkon toimintaan ja su aamun palveluissa tuli käytyä melko usein.
No yhtenä aamuna astuessani sisään, menojen alkaessa musiikiksi oli valikoitunut urkuja.
Hiljaisuuden paikka… tai toisinaan kontrastin…
Kotioloissa tänä päivänä kuuntelen sujuvasti urkuja, mutta juuri silloin olin edellisenä päivänä nauttinut melkoisen määrän jotain muutakin kuin pyhää vettä ja nämä urkujen värähteet oli aivan järkyttävät.
Tuntui kuin hajoaisin kappaleiksi. Vieressä istuva ystäväni huomasi sekoboltsienergiani ja hän kuiskasi:
”Koita kestää, tämä tekee vain hyvää sinulle”.
Koitin kestää, kuitenkin kokemuksen vastakohtaisuus oli niin rajua etten kestänyt joten luikin korvat luimussa pitkin nurkkia ulos ovesta häntä koipien välissä väristen.
No mitä opin tästä? Iloliemet eivät sovi urkujen ulinaan..
Mauri Rantala, elämäntaiteilija, ihmeiden opiskelija, tutkimusmatkailija
Olin hommissa vaan en Pasilan pommissa eräässä keskisuuressa offsetpainossa. Firman johto sekä pomotaso teki erään yritysvalmentajan kanssa metsäkeikan johon sisältyi myös erilaisia ryhmätyö & haasteratoja itsensä ylittämiseen. Olin mukana ns. ”avainhenkilön ominaisuudessa.”
Metsäkeikan aikana syntyi ajatus jonka sitten toteutinkin. Otin myöhemmin yhteyttä tähän vetäjäämme ja ehdotin hänelle, josko hän suostuisi tekemään saman uudestaan, mutta ei työyhteisölle vaan ystävilleni koska olin nähnyt mikä suunnaton voima on siinä kun ihmiset tekevät yhteen.
Sovittiin vkl pakettihinta joka olikin murto-osa siitä mitä yleensä yritysmaailmasta rokotetaan. Hän kertoi omasta yritysfilosofiastaan, että kaikista tuloistaan hän käyttää yhden kolmanneksen perheensä elättämiseen, yhden kolmanneksen omaan jatkokoulutukseen ja yhden kolmanneksen erilaisiin avustus & lahjoituksiin ja tämä meidän juttumme sijoittui tähän viimeiseen osioon.
Keräsin porukan eri hengentiedon suunnista tarkoituksella, koska uskoin, että kykenemme ylittämään omat rajalliset käsityksemme avarretun kokonaiskuvan kautta. Monet näistä kavereistani olivat tottuneita yksilösuorittajia/ yksintekijöitä ja nyt ei ollut kyse sooloiluista.
Tapaamispaikallamme pimenevässä syysillassa oli lyhyt esittely jonka jälkeen vetäjämme R otti tyylikkäästi ryhmän haltuunsa. Jokainen sai valita itse tehtäväalueensa tulevalla yöllisellä vaelluksella sysipimeässä metsässä. Meidän piti kantamalla viedä kaikki tarvikkeemme johonkin saareen hitsin nevadaan jonne pitkospuut toimivat siltana. R sopi säännöt kanssamme siten, että kun hän lopettaa puheensa, seuraavan kerran puhetta saa kuulua vasta kun teltta on pystyssä, kaminassa tuli ja ruokaporukalla teevesi kiehumassa.
Jokainen tiesi tehtävänsä ja jokainen auttoi kaveriaan pyytämättä. Kun tänä päivänä puhutaan energiasta niin monin käsittein, tässäkin oli energiaa/ hengen voimaa ja koko homma sujui kuin tanssi. Kokemusta on myös mölyävästä apinalaumasta joka puhuu paljon saamatta aikaan tuskin mitään.
Seuraavana päivänä aamutoimien sekä leirinpurun jälkeen R antoi saman suunnan, täysi hiljaisuus paluussa ja pieni välimatka edellä kulkevaan jotta aikaa jäisi myös luonnon havainnointiin.
Metsän syleilyssä on hyvä olla luottavaisesti…
Itse rata oli haastavan monipuolinen ja edellytti luottamusta, kekseliäisyyttä, tukea, rohkeutta ja josta luonnostaan syntyi iloa, naurua, sekä rakastavaa kohtaamista naapurin kanssa. Menemättä radan muihin yksityiskohtiin, yritän kuvailla seuraavan tapahtumasarjan ensin omalta kohdaltani ja sitten niin kuin R sen koki.
Aukean keskellä oli pystyssä tolppa, korkeudeltaan jotain 7-8m. Tolpassa oli narutikkaat n. puoleen väliin saakka, sitten rautatapit sopivin välimatkoin ja viimeiseltä tapilta joutui hieman ponnistamaan jotta tolpan nokkaan pääsi.
Tolpan halkaisija oli juuri jalkojen verran. Tavoitteena oli päästä ylös, nousta seisomaan ja sitten hypätä kohti trapetsia joka oli n. 3m päässä hieman alempana. Jos hyppäsi ohi, jäi kiikkumaan köyteen joka kulki selän yli pylpyrän kautta vastapainoon joka oli R.
Kun tuli vuoroni lähteä ylös, alku meni mukavasti aina viimeiselle tapille asti. Viimeinen nostoni ylös osoittautui ylitsepääsemättömäksi, yritin monilla tavoin ja aina petti rohkeus nousta tyhjän päälle/ ottaa tukea tyhjästä. Seisoin aikani ylimpien tappien päällä ja sitten hyppäsin. Sekin oli minulle riittävä korkeus sillä hetkellä ja riemun purkaushuuto kaikui skogenissa samalla kun kiikuin ees ja taas. Muutama hyppäsi trapetsille, muutama ohi ja toiset omilta korkeuksiltaan. Yksi pääsi ylös asti, mutta ei uskaltanut hypätä ennen kuin pitkän rauhoittumisen jälkeen. Harjoituksen nimi oli ”Vastuu omasta itsestä/ tunne rajasi.”
Myöhemmin R veti minut sivuun ja kertoi, ettei ole milloinkaan havainnut kenenkään kohdalla luonnon tukea niin vahvasti kuin omallani. Hän kertoi katsoneensa ällistyneenä miten tolpan molemmilla puolin olevat korkeat kuuset, miten niiden eetteriolemukset kaartuivat puoleeni antaen tukensa aina kun yritin nousta tolpan päälle ja vetäytyivät takaisin kuosiinsa kun luovutin.
”Niin metsä vastaa kun sinne huutaa”, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Minulle henkilökohtaisesti kuusipuu on erittäin läheinen ja kuljeskellessani metsissä, bongaan helposti ”Mahtikuusen”, alueen haltian jonka ääressä on hyvää hetki hiljentyä ja vaihtaa kuulumisia.
