Kirjoittaja: Mauri Rantala
Yks ystäväni suositteli kerran kirjaa nimeltä Ehdoton Anteeksianto.
Opus löytyi tarttuen mukaan. Selailin sitä, silmäni nappasivat yhden lauseen joka kuulosti suuunnilleen tältä.
”Jokainen ihminen kertoo tarinoita ja mieluummin miinusmerkkisiä.”
Toteamus, niin minäkin.
Olin ja olen työstänyt anteeksiannon teemaa lukuisilla erimerkkisillä terapiakehyksillä joista joillakin avautuen enemmän ja toisilla vähemmän.
Itse anteeksiantoakin on tullut annettua anteeksi miltei loputtomasti ja tarinoihin liittyviä vihojakin on tullut purettua hakkaamalla riekaleiksi melkoisen kasan tyynyjä.
Kuitenkin aina vain huomasin kertoilevani yhtä mehukkaimmista elämändraamani kuuluvaa tarinaani josta sain ja kuulijat saivat suurimmat kiksin hyrinät. Huomasin myös miten tarinan kertominen takasi suurimman huomion sekä kuulijoiden myötätunnon joka olikin melkoista hunajaa ”haavoilleni.”
Jokainen ulostulokerta lisäsi tulta porinakattilassani joka muutenkin tuntui kiehuvan yli reunojensa, en vain tajunnut mistään mitään.
Kuitenkin joku himmeä hajujälki haahuili tajuntani reunamilla, että jossakin on avain jolla voin räjäyttää sontakasani lopullisesti ja ”lopullisesti” olikin tuon kirjan yksi lause
”Päästessäsi tarinan syntysijoille hetkeen jolloin loit sen ensimmäisen kerran, silloin on anteeksiannon paikka.”
Jotain tuollaista muistelen siinä olleen.
Tarinani ”hyppäsi ylös” ja samalla hetkellä minä tipuin ”alas” kokemuksen syntysijoille jossa repesin totaalisesti. Huusin:
”Olen kantanut vihaani kymmeniä vuosia tajuamatta, että edes vihaan.”
Koko menneisyyden tila avautui nykyhetkessä juuri niin dynaamisena kuin sen silloin sisälleni kätkin. Minähän olin aina ollut kiltti poika ja siinä hetkessä tapahtui anteeksianto.
Ei enää mentaalisesti ajatuksella, eikä meditoimalla kauniisti. Tuntemalla viha.
Minä olin se ja samaan aikaan en ollut. Kehittämäni tarina oli tulkintaa josta syntyi vakaus, että juuri näin se tapahtui.. hevonpaskaa tuo.
Ison sinisen kirjan opean kässäri on ollut mulle aarre verraton. Lainaan luku 5, siv 18 kappale II Havaintokyvyn muutos
”Paraneminen tapahtuu pakostakin täysin samassa suhteessa kuin sairauden arvottomuus tunnistetaan. Sinun tarvitsee vain sanoa: ”Tämän avulla en saavuta yhtään mitään” niin paranet välittömästi. Mutta voidaksesi sanoa niin, sinun on ensin tunnistettava tiettyjä tosiseikkoja. Ensiksikin on täysin selvää, että mieli tekee päätökset, eikä keho. Jos sairaus on vain virheellinen yritys ratkaista ongelma, sen täytyy olla päätös. Ja jos kysymys on päätöksestä, sen täytyy olla mielen eikä kehon tekemä päätös.”
Vastapelurina oli edesmennyt äitini, joka sanoi mitä sanoi ja tämä poika otti kopin tulkiten äidin sanat etuliitteellä miinus. Sisällytin siihen vihanleimahduksen jonka jemmasin sisimpääni, kas kun meillä ei tunteiltu ja olinhan jo kova jätkä.
Vuosikymmeniä käsittämätöntä uhriajattelua joka tehokkaasti rajasi elämäni tiettyjä osa-alueita. Tyynnyttyäni rupesin katsomaan juttua tarkemmin ja..tilaustyöhän tämä oli.
Kiitos äitini. Väliaikaelämässä oli monen monta mahdollisuutta nähdä koukku vaan en kyennyt koska jumi oli iso.
Mitä opin tästä. Ei koskaan voi tietää, ennen kuin tietää mistä apu tulee. Se voi tulla vaik kulman takaa kirjan muodossa. Kiitos ystäväni hienosta suosituksesta..