Kirjoittaja: Mauri Rantala

Jossakin vanhassa mainoksessa sanottiin:

”Kahta en vaihtaisi joista toinen on Turun Sinappi ja toinen…”

…olkoon minulle vaik meri ja tällä kertaa Punainenmeri joka oikeasti oli ihanan kirkas ja sinisen vihreä. Luin jostain matkailulehdestä, että lähes päivittäin kyseisen meren pinnanalaista maailmaa snorklailee tuhansia ja tuhansia silmäpareja.

Ja mikäs siinä on silmäillessä, koska merenalainen värimaailma niin koralli kuin kalalajeissa on väriherkkuja täynnä. Tuli väkisin mieleen, että luojapojilla vaiko tyttärillä on ollut tosi hauskaa kun ovat luomuksiaan näytelleet toinen toisilleen (ehkä?)

Vaikka Egypti on tietyillä alueilla täynnään esiin kaivettua historiaa & entisajan loiston jäämiä, se ei saanut meikää poistumaan laivasta sillä niin lujassa istui vanha inhokkini sitä jatkuvaa hihassa roikkumista kohtaan mitä koin edellisellä epyktin turneella.

Oltiin Assuanissa, tarkemmin Assuanin soukissa jonne jalkauduttiin muutaman henkilön ryhmissä koskei isomman kanssa ollut mitään mahdollisuutta edetä. Liian paljon houkutuksia joka nurkalla.

Tämä pienporukkamme yritti edetä kohteliaan huomaavaisesti, vaan ei siitä mitään tullut.

Käsi vinkkas katso, katso..tule, tule.. osta, osta..anna, anna. Kestin sitä aikani ja tylysti ilmoitin erkaantuvani hulinasta vetäen muutkin mukanani olleet ulos kujilta yli rantakadun ja suoraan edessä olleen hotlan ovesta sisään.

Rojahdimme varjon alla oleviin tuoleihin tilaten arabialaiset kaffit. Poissa silmistä, poissa mielestä, kaukana kavala maailma ja suoraan edessä hiljaa virtasi.. ei Don, vaan Niili. Iltapäivän auringossa joella lipuvat felukat & kaikenmalliset jokilaivat siivittivät oloani levolliseen raukeuteen.

Kaffihetken jälkeen tingittiin felukkakuskilla & pojallaan lenkki Niilillä. Ho hoi.. purjeet ylös ja matkaan ensin vastavirtaan luovien joen oikeata reunaa ja sitten takaisin vasenta. Istahdin pienelle etukannelle nojailemaan mastoon. Maisema oli rauhallinen, peräsimessä isäntä joka tunsi tuulen & virtausten metkut.

Annoin ajatusteni ajelehtia.. näkevät silmäni painuivat kiinni… äkkiä tajuntani valkokankaalle tarkentui kuvasarjaa vastaantulevasta felukkasaattueesta.

Venejonon yksi alus nousi ylitse muiden. Koko saattue oli tulossa alavilta mailta, jokaisen veneen ollessa runsaassa lastissa.

Tämä yksi venho jota sain tarkastella, lastina oli mausteita isoissa kukkurakoreissa ja maestro puettuna kuluneeseen mutta puhtaaseen halattiin, hän seisoi hajareisin sekä varmaotteisena peräsimessä ja kun katseemme kohtasivat… katsoimme toisiamme.

Nykyhahmoni kohtasi menneen hahmoni toisessa ajassa toisessa kulttuurissa vai pitäisikö sanoa toisessa unessa…??

Tuon edellisen Egyptiturneen aikana sain muistuman kahdesta muustakin paikasta jonka silloiset elämännäyttämöni näyttelijät olivat mukana nyt uudistuneissa hahmoissa vain sillä erolla, että osasimme lausua uudet vuorosanat, jotka johtivat uusiin ratkaisuihin.

Valtiolla ja valtiolla on oma spiritinsä ja tietysti voin kertoa vain oman subjektiivisen kokemukseni mukaan. Egyptin koin ahdistavana, sitä vastoin naapurimaan Jordanian spiritin kevyen vapauttavana. Mikä valtava ero onkaan kahden naapuruksen välillä.

Toisessa on vallalla jähmeä byrokratia jossa vanha neukkulakin jäi toiseksi ja toisessa puhaltaa suvaitsevainen vapaus. Sitten Aqaban merellisen kaupungin vastarannalla ja ihan lähellä on kolmas naapuri, eli militaristinen Eilat. Israelin turistikaupunki jonka kaduilla aseellinen mies tahi nainen ei ole mitenkään harvinainen näky.

Edes muinainen tarunhohtoinen Petra ei saanut mua ulos laivasta. Petra on yksi uuden ajan seitsemästä ihmeestä joka sijaitsee aavikoiden ympäröimässä vuoristossa kallioiden kätköissä. Muinainen Nabatealaisten pääkaupunki jossa silloinen kumppanini koki oman traagisen menneisyytensä kun siellä kerran kävelimme (vuosia sitten).

Sitä vastoin.. yllätys yllätys… nenuliini luikerteleva arabialaisen kardemummalla sekoitetun kaffin tuoksu viekoitteli viimein olentoni irti kippomme syleilystä ja tämänkertaisen matkakumppanini kanssa löysimme itsemme paikallisesta soukista tuoksuttelemasta hurmaavan ihania mausteiden & kaffien tuoksuja.

Kun oma kielitaitoni ei ole niitä kaikkein sujuvimpia, pyysin kaveriani hoitamaan tilaukseni. Myyjäherran ojentaessa kaffipussiani, hän sanoi (oma tulkittu suomennos)

”Olkaa hyvä madam”??

Kuulin kyllä lausumansa, vaan ei ihan heti mennyt jakeluun. Kurvattiin kulman taakse toiseen puotiin hakemaan muuta ja sitten takaisin ostamaan maailman mahtavinta valkosipulijauhoa puoli kiloa jolla aion haista koko loppuelämäni ja vielä tuonpuoleisenkin.

Oikein jäin kytikselle kuulemaan levitetyin korvin ja mie kuulin ”Olkaa hyvä madam” ärpeleen järkäleen ärpäle josta aasinsiltana muistuma Hakaniemen halliin jossa olin ostamassa jotain leivänkänttyrää. Myyjätär palveltuaan edellisen asiakkaan käänsi katseensa samalla kysyen,

”Ja mitäs teille saisi olla ROUVA?”

Vastaukseni oli mulkaisu murhaava ja äänenimurina kuin karhulla.. ite oot RRROUVVA ja sit me naurettiiin…niiin..

Yksi vielä samaa sarjaa kun vauhtiin pääsin. Sattui samaisella torilla, mutta hedelmäkojun luona. Myyjätär jutusteli joutavia jonkun kanssa. Valuessani paikalle kuulin sanat:

”Kuinka voin palvella ROUVA?”

Edellisestä kokemuksesta viisastuneena mulkaisin vielä pahemmin ja möräytin ääneni jolloin ”jättären” alaleuka tömähti voimalla. Että jos lankeatte joskus loveen hakiksen torilla, olen edesvastuuton aiheutuneeseen vammaan, sillä tärähdys oli sitä luokkaa ettei yliopiston seismologisen laitoksen tutkijat ole vieläkään saaneet selvitettyä mittariheilahduksen syytä.

Ja sit peilin eteen mars…

Mars epäluuloisesti tarkistamaan, et kukas sieltä spegelistä oikein takaisin luuraa, onko muodonmuutos tapahtunut niin savalakalavasti (ei kun salakavalasti) etten muka olisi huomannut mitään.

No.. sama pärstähän siel.. Terve!! Ei sil kyl parta kasva, mut eihän pahoille parta kasvakaan!?? Ja kun ei kasva, tein sen ja tein niin komean, ettei laivalla kukaan tuntenut.

Ei edes ”Erkki”. Botskilla oli luvassa Arabialainen ilta joka tarkoitti asiaan kuuluvaa asustetta. Olin mukaan pakannut vanhan plagiaatin Mestari Moorian asusta jota olin menestyksekkäästi käyttänyt yksissä naamiaisissa.

Pilailuvälinepuodista olin hankkinut mustaa karvanauhaa josta kammalla sain muokattua tukevan parran sekä viikset jotka liimalla nassuun ja sit pärstänvärjäys tummanruskeaksi, ei kuitenkaan kenkälankilla. Päähän keltainen turbaani ja kaiken kruunas pyöreät messinkiset rillit ilman klaseja.

Kun iltaan kuului teemanmukainen ateria, se ei oikein ottanut sujuakseen sillä ne hemmetin karvat tunkivat sopan mukana suuhun, että tuli enemmänkin syötyä niinku karvasoppaa.. pthyiii.

Menestyinkö…, no en. En edes päässyt kolmen parhaan joukkoon sillä rahvas oli puhunut eli äänestänyt. Ei se mitään, miul oli hauskaa, sain kerrankin laskea alteregoni irti hassuttelemaan tanssilattialle ja astuskelemaan daamien varpahille anteeks..anteeks…kas kun kaapuni helmat tunki tielle enkä saanut kunnon tuntumaa takakoipieni reviiristä.

Iltapesussa meni tovi ennen kuin sain karjahtelultani kiskottua parran & raaputettua liiman & pestyä pärstän ja kyl ol mukavaa olla oma hurmaava olentoni. Niin.. jäin vuntsimaan tuota sukupuoliteemaa.

En tunnista olentoani femakoksi, enemmänkin urakoksi (johdettu sanasta uros = urakko, vastakohtana sanalle femme/ female = femakko) Antakaatten anteeksi arvon naamakirjan ladyt nämä jo ehkä hermafrodiitiksi/ androgyyniseksi (ei kuitenkaan kyyniseksi) muuttuvan urakko-olennon sanat jonka muisti pätkii pahasti, et mitä ihmettä mie teen täällä?

Herää kysymys, että onko jäämiä edellisestä/sistä elonkierroista (unista) joissa olentoni oli femme vai onko aikeellinen siirtymä uuteen uneen jossa puen päälleni hameen? Kas siinäpä tuhannen taalan kysymys??

Oma arveluni on ja jos minulta kysytään, vastaukseni ON etten tule takaisin missään hahmossa. Siis.. jos minulta kysytään… VAAN arvaanpa ettei kysytä… jolloin voin avoimesti tulla ulos kaapista.. en vaan tiedä kenen?

Ihmeiden Oppikurssi antaa kuitenkin lohdun/ toivon heräämiselle sillä olen antanut olentani ymmärtää maaelon olevan paikka jossa voin herätä/ tehdä sen ainoan joka hetkisen valinnan joka on joko/ tai.

Mie tuppaan yleensä valitsemaan jokojoko tai taitaijokotai jolloin takaan syväuneni jatkuvan muodossa tahi toisessa ja täällä päällä maan. Hauskaa…ko?

Löysin hienon vastauksen kirjasesta”Yleisimmät kysymykset IOK:sta siv. 50 Kys:22 Mitä tapahtuu kun kuolemme ja mihin me sitten joudumme?” Toistan lukemani valikoidusti noukkien:

”Koska tietoisuus kuuluu luonnostaan jakautuneeseen mieleen, eikä sitä voi löytää aivoista eikä kehosta (vaikka se siellä koetaankin), fyysinen kuolema on pelkkä harha mielentilan loppumisesta, joka saavutetaan kuolemassa.

Vaikka tämä Jumala-eron ajatus projisoituukin kehoon, se silti jää olemaan alkulähteeseensä eli väärään mieleen. Siitä syystä kukaan ei mene minnekään kuollessaan. Vieläkin tärkeämpää on ymmärtää, että se mitä me kutsumme kuolemaksi ei tuo mukanaan valaistumisen tai rauhan tilaa.

Jos ihminen täällä ei lopullisesti ja kokonaan päästä irti egon ajattelumallista, ja sen mukana väärästä mielestä, valaistumista tai ylösnousemista ei voi saavuttaa. Itse asiassa Jeesus varoittaa erityisesti tälläisestä kuolemaa koskevasta eskapistisesta ajattelusta.

”Mitä muita valinnan vaihtoehtoja (minulla) voisikaan olla kuin elämä tai kuolema, herääminen tai nukkuminen, rauha tai sota, uneni tai todellisuuteni? Mikään asia ei kuitenkaan koskaan voi olla oma vastakohtansa. Ja kuolema on rauhan vastakohta, koska se on elämän vastakohta. Ja elämä on rauha. Herää ja unohda kaikki kuoleman ajatukset, niin huomaan, että minulla on Jumalan rauha.”

(Muutin tekstin minämuotoon, koska pohdinta on omaani enkä tyrkytä tätä toisille)

Palatakseni tuohon koko tarinan alkuun (Minareeteista kuuluu imaamin nauhoitettu kutsuhuuto päivän rukoushetkeen. Kumarruksia Mekkaan päin.. se on tuolla…. (kerran lennolla Malesiaan koneen info-tv näytti ilmansuunnan & etäisyyden, että missä Mekka ja sehän pitää oikeaoppisen tietää)

On menossa kolmen päivän juhla joka yleensä venyy viiteen jolloin monen monta lammasta pääsee hengestään ja toivottavasti autuaan vihertäville nummille joissa on vihreää ruohoa enemmän kuin aidan tällä puolen jossa enemmistönä näyttää kasvavan muovikasseja.)

Miten tämä lähti leviämään kuin muinainen Elanto… Siis, ilmiselvästi tarvitsin tämän hajuraon kaikkeen siihen mitä kotona puuhastelen jotta voin olla olentani rauhassa, poissa nykyajan epäjumalani luota jota läppärini edustaa. Kumarrun sen edessä syvään ja se saa olla missä ilmansuunnassa tahansa…

Käsiini kulkeutui kirja nimeltä ”Maailmankaikkeus katoaa” Löysin sieltä herkullisen maininnan ”Henkisestä noutopöydästä” pysähdyin katselemaan, et mitä kaikkea mie olenkaan sieltä elämäntarjottimelleni noukkinut, ällistyin kirjon ollessa laajaa ja niiiin mielenkiiiintoista, että se vähintäänkin takaa syväkuorsaukseni jatkuvuuden.

Yöllä heräsin siihen kun kippomme muutti kurssia ja bunkassa valuin pituussuunnassa pään sanoessa kops.. kun se törmäs seinään ja sit koivet kolahti toiseen ja taas kops.. ja koivet… ja kops…

Ajatuksen virtaa… tilasin kerran yhdeltä taiteilijalta maalauksen johon toivoin hymyilevän Jeesuksen. Aikaa kului eikä mitään tapahtunut. Viimein kysyessäni, et mistä kiikastaa, hän levitti voimattomasti kätensä sanoen ettei kykene sellaista maalaamaan. Juttu jäi siihen. Arvelen, että kärsivä Jeesus on painunut niin syvälle länsimaisen ihmisen (mun) kollektiiviseen kärsimyskehoon (lainaus Tollelta), ettei siitä hevin pääse eroon. Mielenkiintoista……..

Maailmankaikkeus katoaa, sivu 116:

”Kaikki mikä on ikuista – se ei voi muuttua eikä sitä voida muuttaa. Henki on sen vuoksi muuttumaton, koska se on täydellinen, mutta mieli voi päättää, mitä se valitsee palvelevansa. Ainoa sen valinnalle asetettu rajoitus on, että se ei voi palvella kahta herraa.”

Siis.. joko/ tai.. Kokeilin kerran tasapainoilua samaan aikaan kahdella trapetsilla..tipuin molemmilta.

Hoh hoijaa.. ja nyt bunkkaan uneksimaan uusia uneja.