Kirjoittaja: Mauri Rantala

Keskustellessani eräänä päivänä ystäväni kanssa, hän äkkiä kysyi, että mitä sinä oikein huokailet?

Kysyin oitis, että miten niin huokailen?

Hän sanoi havainneensa puhuessani eräästä henkilöstä, että siihen liittyi voimakasta huokailua ja miten tämä huokailu on esioire huomaamattomasti alkavasta stressistä tai selvittämättömistä asioista ja miten minun olisi syytä oikeasti katsoa sitä ennen kuin pommi on valmis.

Huokailuni oli itse asiassa säälin tai myötäilevän osanoton kerjäämistä toiselta ja useimmiten me saamme sen ja ilman, että toinen edes huomaa.

Otin ystäväni neuvosta vaarin ja purin vielä syntymättömän pommini ja samalla tulin tietoiseksi myös muiden huokailuista. Huokailu on todellakin oman kehojärjestelmäni viesti, ettei kaikki ole kohdallaan.

Samoin ärtymys kuuluu mielestäni tähän samaan luokkaan. Olla ärtynyt tulee ”läpi” puheessani toisen kanssa ja jos toinen on riittävän älykäs, hän kysyy:

”Olet ärtynyt, olenko tehnyt sinulle jotain ja mitä voin tehdä jotta se poistuu. Energiasi on repivä enkä tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä.”

Kun minulle sanottiin tämä ensimmäisen kerran, kiistin sen voimakkaasti.

Kun sama tuli toistuvasti ja vielä saman henkilön kautta, silloin oli pakko pysähtyä katsomaan.. sekä myöntämään, että olen ärtynyt, en kuitenkaan sinulle.

Hän sanoi:

”Ole hyvä ja lopeta heti!”

Siihen loppui ärtymykseni. Tästä tuli toinen kokemusmateriaali havainnoida satunnaisia kanssakulkijoitani ja oli se sitten huokailua tahi ärtymystä, kysyn siitä.

Olla ärtyneen ihmisen kanssa, se ei tee minulle hyvää. Olla huokailevan ihmisen seurassa, sekään ei tee minulle hyvää. No mitä opin tästä? Onnellisuudestani vastuussa olen vain minä.